Tänään jouduin estämään yhden osastokaverini. En pysty olemaan hänen tukenaan - vajoan itse muutoin takaisin alas. En ole edes puolivälissä pintaa itse niin miten ihmeessä pystyisin auttamaan toista, itsetuhoista tyyppiä? Poistin kuitenkin eston ja kerroin etten pysty auttamaan häntä mitenkään muuten kuin olemassa whatappin kautta. En ole ikinä oikein tykännyt puhua puhelimessa. Tämäkin osastokaveri painosti mua soittamaan. Sain kuitenkin nätisti selitettyä ettei se ole henkilökohtaista. Mutta se painostaminen minkä uusi tuttavuus toi... joku voisi sanoa tätä karkuun juoksemisena ja sitä se varmaan onkin uusien ihmisten kohdalla. Mutta tarvitsen elämääni selväpäisiä ihmisiä, en heitä jotka eivät osaa huolehtia itsestään saati ympäristöstään....
Palataan sitten taas menneseen...
MA 30.10.17 Oli töissä päivä jolloin luin fb-koostetta työkaverilleni ääneen ruokatunnilla. Vasta myöhemmin sain tietää, että O oli muiden "poikien" lähiesimies. Pyysin häntä etsimään mulle klemmareita. Jossain välissä työpäivää kuitenkin hajosin ja itkin työpaikan vessassa. Kun sieltä palasin takaisin halliin niin T auttoi mua pääsemään takaisin mukaan vauhtiin. Sain kerrottua hänelle, että mieheni on kuollut vain 3 viikkoa sitten ja nyt mun täytyy palata töihin ja pyysin T:a auttamaan mut takaisin "kartalle" - siihen mitä mun täytyikin tehdä. T opasti mut seuraavalle autolle "vain tekemään jotain" ja sain taas vauhdista kiinni. Myöhemmin pyysin T:a muistuttamaan O:a niistä klemmareista. T hymyili ja lupasi muistuttaa. Loppupäivästä törmäsin K:iin. Hän auttoi mua "Pyörivän Otuksen suhteen", koska olin aamupäivästä pyytänyt apua hänen kanssaan - en jaksanut enää juosta niin paljon kuin perjantaina. T ja O olivat jossain välissä luikkineet kotiin. Niinpä singahdin toimistoon ja pyysin P:a antamaan mulle klemmareita.
Olin tässä vaiheessa jo sairas. Vääränlainen vauhti päällä ja sain pakkomielteen klemmareista. P kuitenkin antoi mulle niitä kourallisen. Saatanan lammas.
Lähdin itse töistä kotiin.
TI 31.10.17 Hajosin töissä ihan totaalisesti.
Tahdoin löytää ensimmäisenä O:n. Löysin hänet ja kysyin, että muistaako hän eilistä ruokatuntia ja kysyin, että muistaako hän sen vihon joka mulla oli mukana ja jota luin hänelle ääneen. O kertoi muistavansa. Kerroin, että mun täytyy saada Arno kuuntelemaan. Ja tarvitsen häntä. O empi Arnon suhteen - he eivät kuulemma tulleet toimeen. O jäi pohtimaan ruokatuntia.
En enää tiedä miksi se kaikki oli niin tärkeää. Ja tahdoin kertoa Arnolle, että kirjoitan mieheni muistokirjoitusta ja tarvin apua. En pärjää yksin. En jaksa enää. Viimeisiä sanoja ennen ruokatuntia Arnolle oli: mene... mene... O:n kanssa .... ruokatunnille .... O... ruokatunti... tärkeää... mene... MÄ EN JAKSA ENÄÄ. Kun näin, että Arno menee ruokatunnille niin syöksyin O:n luo. Sain heidät menemään yhdessä ruokatunnille enkä enää muista miksi se oli mulle niin tärkeää. Lähimuistini oli kuitenkin tässä vaiheessa totaalisen burn out. O muisti muistuttaa, että minä lupasin hoitaa hallin sillä välin. Palasin takaisin halliin ja sain sanottua "Pyörivälle Otukselle" vain, että O..... Arno .... ruokatunti .... yhdessä... me .... halli .... siihen asti....
Suositusten takia. Tahdoin Arnolta suositukset ajojärjestelijäksi. Mulla oli Arnolle kirjoitettu lappu mukana jonka lukemalla hän olisi päässyt mukaani "kartalle". K huomasi ensimmäisenä, että alan flippaamaan. Hän osasi rauhoittaa mua pelkällä olemassaolollaan.
Kun O ja Arno palasi ruokatunnilta niin Arno kysyi haluanko lähteä kotiin. Sanoi, että he pärjäävät siellä kyllä poikien kanssa. Suostuin Arnon ehdotukseen ja lähdin hakemaan laukkuani hallista. Työkaverit olivat vielä huolissaan jaksamisestani. Sain sanottua itkuni ja nauruni seasta vain jotain tällaista: "minä ..... menen .... R.... luo .... illalla". Koko soppahan alkoi niistä vitun klemmareista.
Seuraava merkintä muistikirjassani on 2.11.17. Yritän selittää äidin miehelle, jos hän lähtisi mukaan leikkiin jossa minä olisin työnjohtaja. Pyysin häntä kertomaan siitä äidilleni, kun hän tulee töistä. Seuraava merkintä on 9.11.17, kun olen sairaalassa ja leikin edelleen olevani työnjohtaja ja ihmettelen miksei kukaan lähiomaisistani tai mieheni lähiomaisista tule hakemaan mua pois. Ihmettelen miksi kaikki vain selittää, että tarvitsen apua ja he eivät osaa auttaa.
Ja nyt tämä meni itkuksi taas. Tästä on hyvä jatkaa myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?