Tänään jouduin estämään yhden osastokaverini. En pysty olemaan hänen tukenaan - vajoan itse muutoin takaisin alas. En ole edes puolivälissä pintaa itse niin miten ihmeessä pystyisin auttamaan toista, itsetuhoista tyyppiä? Poistin kuitenkin eston ja kerroin etten pysty auttamaan häntä mitenkään muuten kuin olemassa whatappin kautta. En ole ikinä oikein tykännyt puhua puhelimessa. Tämäkin osastokaveri painosti mua soittamaan. Sain kuitenkin nätisti selitettyä ettei se ole henkilökohtaista. Mutta se painostaminen minkä uusi tuttavuus toi... joku voisi sanoa tätä karkuun juoksemisena ja sitä se varmaan onkin uusien ihmisten kohdalla. Mutta tarvitsen elämääni selväpäisiä ihmisiä, en heitä jotka eivät osaa huolehtia itsestään saati ympäristöstään....
Palataan sitten taas menneseen...
MA 30.10.17 Oli töissä päivä jolloin luin fb-koostetta työkaverilleni ääneen ruokatunnilla. Vasta myöhemmin sain tietää, että O oli muiden "poikien" lähiesimies. Pyysin häntä etsimään mulle klemmareita. Jossain välissä työpäivää kuitenkin hajosin ja itkin työpaikan vessassa. Kun sieltä palasin takaisin halliin niin T auttoi mua pääsemään takaisin mukaan vauhtiin. Sain kerrottua hänelle, että mieheni on kuollut vain 3 viikkoa sitten ja nyt mun täytyy palata töihin ja pyysin T:a auttamaan mut takaisin "kartalle" - siihen mitä mun täytyikin tehdä. T opasti mut seuraavalle autolle "vain tekemään jotain" ja sain taas vauhdista kiinni. Myöhemmin pyysin T:a muistuttamaan O:a niistä klemmareista. T hymyili ja lupasi muistuttaa. Loppupäivästä törmäsin K:iin. Hän auttoi mua "Pyörivän Otuksen suhteen", koska olin aamupäivästä pyytänyt apua hänen kanssaan - en jaksanut enää juosta niin paljon kuin perjantaina. T ja O olivat jossain välissä luikkineet kotiin. Niinpä singahdin toimistoon ja pyysin P:a antamaan mulle klemmareita.
Olin tässä vaiheessa jo sairas. Vääränlainen vauhti päällä ja sain pakkomielteen klemmareista. P kuitenkin antoi mulle niitä kourallisen. Saatanan lammas.
Lähdin itse töistä kotiin.
TI 31.10.17 Hajosin töissä ihan totaalisesti.
Tahdoin löytää ensimmäisenä O:n. Löysin hänet ja kysyin, että muistaako hän eilistä ruokatuntia ja kysyin, että muistaako hän sen vihon joka mulla oli mukana ja jota luin hänelle ääneen. O kertoi muistavansa. Kerroin, että mun täytyy saada Arno kuuntelemaan. Ja tarvitsen häntä. O empi Arnon suhteen - he eivät kuulemma tulleet toimeen. O jäi pohtimaan ruokatuntia.
En enää tiedä miksi se kaikki oli niin tärkeää. Ja tahdoin kertoa Arnolle, että kirjoitan mieheni muistokirjoitusta ja tarvin apua. En pärjää yksin. En jaksa enää. Viimeisiä sanoja ennen ruokatuntia Arnolle oli: mene... mene... O:n kanssa .... ruokatunnille .... O... ruokatunti... tärkeää... mene... MÄ EN JAKSA ENÄÄ. Kun näin, että Arno menee ruokatunnille niin syöksyin O:n luo. Sain heidät menemään yhdessä ruokatunnille enkä enää muista miksi se oli mulle niin tärkeää. Lähimuistini oli kuitenkin tässä vaiheessa totaalisen burn out. O muisti muistuttaa, että minä lupasin hoitaa hallin sillä välin. Palasin takaisin halliin ja sain sanottua "Pyörivälle Otukselle" vain, että O..... Arno .... ruokatunti .... yhdessä... me .... halli .... siihen asti....
Suositusten takia. Tahdoin Arnolta suositukset ajojärjestelijäksi. Mulla oli Arnolle kirjoitettu lappu mukana jonka lukemalla hän olisi päässyt mukaani "kartalle". K huomasi ensimmäisenä, että alan flippaamaan. Hän osasi rauhoittaa mua pelkällä olemassaolollaan.
Kun O ja Arno palasi ruokatunnilta niin Arno kysyi haluanko lähteä kotiin. Sanoi, että he pärjäävät siellä kyllä poikien kanssa. Suostuin Arnon ehdotukseen ja lähdin hakemaan laukkuani hallista. Työkaverit olivat vielä huolissaan jaksamisestani. Sain sanottua itkuni ja nauruni seasta vain jotain tällaista: "minä ..... menen .... R.... luo .... illalla". Koko soppahan alkoi niistä vitun klemmareista.
Seuraava merkintä muistikirjassani on 2.11.17. Yritän selittää äidin miehelle, jos hän lähtisi mukaan leikkiin jossa minä olisin työnjohtaja. Pyysin häntä kertomaan siitä äidilleni, kun hän tulee töistä. Seuraava merkintä on 9.11.17, kun olen sairaalassa ja leikin edelleen olevani työnjohtaja ja ihmettelen miksei kukaan lähiomaisistani tai mieheni lähiomaisista tule hakemaan mua pois. Ihmettelen miksi kaikki vain selittää, että tarvitsen apua ja he eivät osaa auttaa.
Ja nyt tämä meni itkuksi taas. Tästä on hyvä jatkaa myöhemmin.
sunnuntai 31. joulukuuta 2017
lauantai 30. joulukuuta 2017
Kaikki lähti klemmareista...
SU 29.10.17 ... ja koko sekoiluni päättyi klemmareihin siinä vaiheessa, kun sairaalsta sain uloskirjoituksen ja S:n tuomat klemmarit itselleni takaisin. Mutta vielä tässä tarinassa olen vasta pääsemässä niihin.
Tämän päivän aloitin käymällä postilaatikolla. Painostin S:aa mieheni laskuista ja kyselin kuka niitä hoitaa ja kuka on pesänhoitaja. Saunan pellin muistin laittaa kiinni. Äidin kanssa selvittelimme vieläkin puhelimessa tulevaisuuden asuntoani. Olisi ollut kaksi tupaa tarjolla, toinen 74000€/vuosi ja sitten tämä nykyinen piilopaikkani 6000/vuosi sisältäen puut ja aurauksen ja hiekoituksen. Ei ollut loppupeleissä vaikeaa tehdä päätös kumpaan tupaan päädyn asumaan. Kävin paikallisessa kaupasta ostamassa jotain purtavaa ja pesuaineita - juustoa löytyi jääkaapista tämän seurauksena kolme pakettia. Aloin olemaan väsynyt mutta omasta mielestäni "hyvässä vauhdissa". Yritin muistaa kaikki muut paitsi itseni. Ja Sissin.
Aloin etsimään klemmareita meidän "tilpehöörikaapista" jonka seurauksena sain siivottua yhden hyllyn tilpehöörikaapista, mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. S:lle laitoin viestejä paljon. Liian paljon mutta niinkuin sanoin; "väärä vauhti" oli lähtenyt käyntiin.Sain myös kuulla, että S:n vanhin poika M ei tahtonut olla pesänhoitaja vaikka erikseen pyysin häntä. Appivanhemmat päättivät sen enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka se pesänhoitaja sitten on. Eipä mulla enää asiaa sinnepäin ole.
Jatkoin klemmareiden etsimistä ja löysin nitojan. Se oli väliaikainen ratkaisu klemmari pulmaan. K tuli kello 13 vaihtamaan autooni renkaat. Puhetulvani oli jotain järjetöntä. Kerroin hänelle klemmareista ja työkaveristani K:sta. Havahduin selittämiseltäni, kun näin kesärenkaita maassa lojuvan ja pyörittelin ne takaisin autotalliin. Pyysin K:n kahville. Juttelimme pojasta ja exästä Y:stä ja hänen vaimostaan. Huomasin, että jääkaapissa alkaa suurin osa tavaroista menemään vanhaksi. K:n lähdettyä aloin tyhjentämään jääkaappia.
Appiukko tuli melkein heti K:n jälkeen. Juttelimme mun autosta joka oli mieheni nimissä - se on nykyään kuolinpesän auto. Oma isäni hommasi mulle uuden auton joka on vittu MUN ja jota kukaan ei multa pois vie. Appiukko kyseli E:stä ja olipahan ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan, kun mulla meinasi mennä tunteisiin. Pyysin tietenkin heti anteeksi huutamistani. En vain enää kestänyt häntä tai ketään muutakaan "kyselijää". Appiukko meni autotalliin ja R soitti siihen väliin, kun olin pissalla vessassa. Sovittiin, että tapaamme tiistaina.
Lähdin katsomaan appiukkoa autotalliin mutta siellä ei ollut ketään - appiukko oli lähtenyt kotiinsa. Tulin sisään ja huomasin jääkaappiroskat astainpesukoneen päällä. Soitin äidilleni tässä välissä ja juttelimme pitkään ja kerroin mitä oli tapahtunut.Palasin vihko- ja kalenterisotkun ääreen ja huomasin ettei mulla vieläkään ole klemmareita. Äitini sanoi, että klemmarit alkaa tulla jo korvista.
Sain tyhjennettyä jääkaapin ja vietyä roskat roskiin. Tuli mieleen, että myös S on hyvä pitää "kartalla" tämän päivän tapahtumista. Niinpä kirjoittelin hänelle tekstiviestejä jatkuvalla syötöllä. Hänestä tuli myöhemmin toinen virallinen lähiomaiseni. Tosin se kaikki kävi hänelle lopulta liian raskaaksi eikä hän enää ole lähiomaiseni. En enää tiedä mikä hän on nykyään. - ei ole juurikaan ollut yhteydessä. Ja minä, kun jossain välissä luulin, että meistä on tullut ystäviä hänen kanssaan.
Kävin tupakalla ja villapaitaan tuli reikä tupakan tulipäästä. Alan kirjoittamaan fb-koostetta päivän tapahtumista kaikessa surullisessa koomisuudessaan. Eikä mulla tämän päivän jälkeen vieläkään ollut niitä klemmareita.
Ja tämän päivän myötä ajauduin psykoosiin ja seuraaviin työpäiviini missä ei ollut enää mitään järkeä. Kuvittelin olevani työnjohtajani Arno kaikille muille työkavereilleni. Luin maanantaina ruokatunnilla ääneen O:lle sitä vihkoa johon olin kirjoittanut koko klemmarien metsästyksen. Kerroin myös hänelle, että mieheni on tehnyt itsemurhan vain noin 2 viikkoa sitten. O sanoi ettei varmaan itse pystyisi samaan kuin minä silloin - käymään töissä ja puhumaan.... Ihmismieli on kummallinen.
Tämän päivän aloitin käymällä postilaatikolla. Painostin S:aa mieheni laskuista ja kyselin kuka niitä hoitaa ja kuka on pesänhoitaja. Saunan pellin muistin laittaa kiinni. Äidin kanssa selvittelimme vieläkin puhelimessa tulevaisuuden asuntoani. Olisi ollut kaksi tupaa tarjolla, toinen 74000€/vuosi ja sitten tämä nykyinen piilopaikkani 6000/vuosi sisältäen puut ja aurauksen ja hiekoituksen. Ei ollut loppupeleissä vaikeaa tehdä päätös kumpaan tupaan päädyn asumaan. Kävin paikallisessa kaupasta ostamassa jotain purtavaa ja pesuaineita - juustoa löytyi jääkaapista tämän seurauksena kolme pakettia. Aloin olemaan väsynyt mutta omasta mielestäni "hyvässä vauhdissa". Yritin muistaa kaikki muut paitsi itseni. Ja Sissin.
Aloin etsimään klemmareita meidän "tilpehöörikaapista" jonka seurauksena sain siivottua yhden hyllyn tilpehöörikaapista, mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. S:lle laitoin viestejä paljon. Liian paljon mutta niinkuin sanoin; "väärä vauhti" oli lähtenyt käyntiin.Sain myös kuulla, että S:n vanhin poika M ei tahtonut olla pesänhoitaja vaikka erikseen pyysin häntä. Appivanhemmat päättivät sen enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka se pesänhoitaja sitten on. Eipä mulla enää asiaa sinnepäin ole.
Jatkoin klemmareiden etsimistä ja löysin nitojan. Se oli väliaikainen ratkaisu klemmari pulmaan. K tuli kello 13 vaihtamaan autooni renkaat. Puhetulvani oli jotain järjetöntä. Kerroin hänelle klemmareista ja työkaveristani K:sta. Havahduin selittämiseltäni, kun näin kesärenkaita maassa lojuvan ja pyörittelin ne takaisin autotalliin. Pyysin K:n kahville. Juttelimme pojasta ja exästä Y:stä ja hänen vaimostaan. Huomasin, että jääkaapissa alkaa suurin osa tavaroista menemään vanhaksi. K:n lähdettyä aloin tyhjentämään jääkaappia.
Appiukko tuli melkein heti K:n jälkeen. Juttelimme mun autosta joka oli mieheni nimissä - se on nykyään kuolinpesän auto. Oma isäni hommasi mulle uuden auton joka on vittu MUN ja jota kukaan ei multa pois vie. Appiukko kyseli E:stä ja olipahan ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan, kun mulla meinasi mennä tunteisiin. Pyysin tietenkin heti anteeksi huutamistani. En vain enää kestänyt häntä tai ketään muutakaan "kyselijää". Appiukko meni autotalliin ja R soitti siihen väliin, kun olin pissalla vessassa. Sovittiin, että tapaamme tiistaina.
Lähdin katsomaan appiukkoa autotalliin mutta siellä ei ollut ketään - appiukko oli lähtenyt kotiinsa. Tulin sisään ja huomasin jääkaappiroskat astainpesukoneen päällä. Soitin äidilleni tässä välissä ja juttelimme pitkään ja kerroin mitä oli tapahtunut.Palasin vihko- ja kalenterisotkun ääreen ja huomasin ettei mulla vieläkään ole klemmareita. Äitini sanoi, että klemmarit alkaa tulla jo korvista.
Sain tyhjennettyä jääkaapin ja vietyä roskat roskiin. Tuli mieleen, että myös S on hyvä pitää "kartalla" tämän päivän tapahtumista. Niinpä kirjoittelin hänelle tekstiviestejä jatkuvalla syötöllä. Hänestä tuli myöhemmin toinen virallinen lähiomaiseni. Tosin se kaikki kävi hänelle lopulta liian raskaaksi eikä hän enää ole lähiomaiseni. En enää tiedä mikä hän on nykyään. - ei ole juurikaan ollut yhteydessä. Ja minä, kun jossain välissä luulin, että meistä on tullut ystäviä hänen kanssaan.
Kävin tupakalla ja villapaitaan tuli reikä tupakan tulipäästä. Alan kirjoittamaan fb-koostetta päivän tapahtumista kaikessa surullisessa koomisuudessaan. Eikä mulla tämän päivän jälkeen vieläkään ollut niitä klemmareita.
Ja tämän päivän myötä ajauduin psykoosiin ja seuraaviin työpäiviini missä ei ollut enää mitään järkeä. Kuvittelin olevani työnjohtajani Arno kaikille muille työkavereilleni. Luin maanantaina ruokatunnilla ääneen O:lle sitä vihkoa johon olin kirjoittanut koko klemmarien metsästyksen. Kerroin myös hänelle, että mieheni on tehnyt itsemurhan vain noin 2 viikkoa sitten. O sanoi ettei varmaan itse pystyisi samaan kuin minä silloin - käymään töissä ja puhumaan.... Ihmismieli on kummallinen.
Psykoosin alkua
Se on uskomatonta miten tarkat muistiinpanot itseltäni löytyy. Niillä muistiinpanoilla saan sen kaksiviikkoa kiinni. Tiedän mitä on tapahtunut en vain itse sitä muista.
LA 28.10.17 Heräsin 7:30. Piirtelin Piilopaikasta pohjapiirrustusta. Kaikki perustuu pohjapiirrustuksiin. Niistä lähti sekoamiseni. Ovella kävi joku firma kyselemässä vanhempia (hah!) ja ojensi mulle kortin jossa oli prepaid numero. Ajattelin sen kortin olevan reitti Arnon luo. Tahdoin kovasti häneltä suosituksia tulevaa työtäni varten. En ole sellaisia vieläkään saanut ja tuskin tulen saamaankaan kaiken sekoiluni jälkeen. Lähetin Arnolle yhteensä 1095 tekstiviestiä enkä oikeastaan ikinä saanut niihin vastausta.
Tänä päivänä soitin äidilleni ja puhuimme pitkään Piilopaikasta. Suunnittelin kauppaan lähtöä ja kirjoitin elämäni ensimmäisen kauppalapun. Täytyi muistaa ostaa klemmareita kalenteri- ja vihkosotkuni järjestämiseen. Mutta en jaksanut lähteä niiden takia minnekään joten kävin vain lähikaupassa. Muistivihkoni sivuilta löytyy vielä kyseinen kauppalappu. Myös P alkaa olla mukana taas tässäkin tarinassa omien muistilappujeni turvin. Hän on eräs työkaverini... lähestulkoon esimies mutta silti mulle "pelkkä" työkaveri. Tai oli. En ole siellä ollut töissä enää vähään aikaan. Jouduinhan sairaalaan. Multa löytyy myös muistilappu jossa lukee: "Olemme äidin kanssa pienellä kävelyllä. Palaamme kohta". Länttäsin sen oveen, kun lähdimme Sissin kanssa lenkille. Jos joku tulee kahville ja esittämään suruvalitteluja. Kun äitini lähti pois niiin hän meni taksilla juna-asemalle. Taksikuski oli mieheni isän serkku ja tunsi hyvin mieheni. Hän kysyikin tullessaan: "Vetääkö miehesi vielä sikeitä?" Menin ihan lukkoon enkä osannut vastata mitään. Äitini oli sitten matkan aikana kertonut hälle ettei miestäni enää ole ja omaiset vastaavat kysymyksiin. Onneksi olen päässyt nyt pois siitä kyselytulvasta mikä sekoitti mun pään.
Kävin kuitenkin kaupoissa ostamassa talvityöhanskat, vihko- ja kalenterikrääsää mutta unohdin klemmarit. Suomalaisesta ensi vuodelle vuosikalenteri. Sen saa kohta ottaa käyttöön. Kaupoissa oli ihana palvelu, ainakin siltä tuntui, kun minä saatoin jäädä yhtäkkiä vain paikoilleni tuijottamaan... saatoin unohtaa itseni ja sen missä olen. Kun kävin lähikaupassamme niin jäin kassalle ihmettelemään unohtaen itseni ja havahduin vasta sitten, kun myyjä tuli paikalle ja katsoi mua "kieroon". Itseltä pääsi nauru siinä vaiheessa.
Aloin olla väsynyt. Liian väsynyt nukkuakseni.
Kotiin tullessa järjestelin vihot ja kalenterit ja muistilaput ja sain ne aikajärjestykseen. Aikaa vierähti pari tuntia.
Soitin appiukolle E:n tulosta - rankka puhelu. Appiukko luuli, että järjestämme E:n kanssa isot bileet. Tahdoin lyödä appiukkoani ihan huolella. Puhelu päättyi siihen, että huusin appiukolle: "Sulla on siellä vaimosi, mulla ei ole täällä ketään!" ja löin luurin kiinni.
Soitin mieheni parhaalle ystävälle J:lle ja informoin hautajaisista. J oli yksi arkun kantajista.
Tänä päivänä aloin funtsimaan, että äidistäni on tullut mun lähiomainen. Hän on kulkenut matkassani sen alusta lähtien. Apukeittiön lattialta. En voi häntä ikinä kiittää tarpeeksi siitä kaikesta mitä hän on vuokseni tehnyt.
Suunnittelin tässä vaiheessa äitini kanssa Piilopaikassa asumista. Juttelimme pitkään - onhan täällä kantovesi ja ulkohuussi. Lämpöä kuitenkin piisaa kunhan itse lämmittää. Takka on varaava ja nytkin sisällä on lämmintä 21. Tarvitsin juuri tällaista asumismuotoa missä saan vain olla ja puuhailla. Mökin vuokraaminenkin alkoi olla varmaa. Kun juttelin tulevan vuokraisännän kanssa puhelimessa niin saunaan vilahti "musta kissa". Sytytin uudelleen ja kävin saunassa. Unohdin lasin ja tupakat keittiöön ja menin takapihalle "välisauhuille". Silloinen naapurini Y tuli juuri koirien kanssa iltalenkiltä ja huusi aidan yli: "Miten sä Marya voit?" Vastasin totuudenmukaisesti: "Saunon". Hän kysyi olenko muistanut syödä. No, en ollut en.
Y tuli kylään ja oli ensimmäinen "ulkopuolinen" jolle kerroin siitä viikosta. Emme jutelleet perinnöstä emmekä laskuista eikä mistään "semmosesta" - poika sen koko talon perii. Y:n kaltaisia naapureita Suomi tarvitsisi enemmän vaikka osaltaan Y osaa olla myös hyvin ärsyttävä.
Saunoin loppuun eli kävin suihkussa. Pyykit olin jo ehtinyt laittaa kuivumaan ja tarkistaa hanan, että se oli kiinni. Äitini kanssa vielä puhelimessa suunnittelin lisää Piilopaikka- asumistani ja laskin paljonko vuokra tulee olemaan vuodessa ja mihin mulla ylipäätään on varaa.
Isäni oli soittanut, kun olin saunassa ja soitin hänelle takaisin klo 22. Täytyi myös isälleni kertoa tulevaisuuden suunnitelmista - hän oli hankkimassa mulle nykyistä autoani.
Kerroin äidilleni myös yhdestä toisesta työkaveristani K:sta. Miten töissä ollessa perjantaina tulla tupsahdin takakautta toimistoon huutaen, keskelle asiakkaita: "Kuka teistä on K?" Kaksi sekuntia siitä niin sain vastaukseksi: "Minä". Asiakas tiskillä huomasi tilanteen koomisuuden ja sesonkityön kiireen ja alkoi tirskumaan. Minä huomasin siinä vaiheessa saman ja aloin minäkin hihittämään. K huomasi, että minä en meinannut enää naurultani pysyä kasassa ja otti ns. "tilanteen haltuun". En muistanut kiittää häntä. Arno on ehkä muistanut kiittää häntä puolestani.
Sissille ruokaa. Vihon kautta nukkumaan. Yksi päivä pulkassa taas.
LA 28.10.17 Heräsin 7:30. Piirtelin Piilopaikasta pohjapiirrustusta. Kaikki perustuu pohjapiirrustuksiin. Niistä lähti sekoamiseni. Ovella kävi joku firma kyselemässä vanhempia (hah!) ja ojensi mulle kortin jossa oli prepaid numero. Ajattelin sen kortin olevan reitti Arnon luo. Tahdoin kovasti häneltä suosituksia tulevaa työtäni varten. En ole sellaisia vieläkään saanut ja tuskin tulen saamaankaan kaiken sekoiluni jälkeen. Lähetin Arnolle yhteensä 1095 tekstiviestiä enkä oikeastaan ikinä saanut niihin vastausta.
Tänä päivänä soitin äidilleni ja puhuimme pitkään Piilopaikasta. Suunnittelin kauppaan lähtöä ja kirjoitin elämäni ensimmäisen kauppalapun. Täytyi muistaa ostaa klemmareita kalenteri- ja vihkosotkuni järjestämiseen. Mutta en jaksanut lähteä niiden takia minnekään joten kävin vain lähikaupassa. Muistivihkoni sivuilta löytyy vielä kyseinen kauppalappu. Myös P alkaa olla mukana taas tässäkin tarinassa omien muistilappujeni turvin. Hän on eräs työkaverini... lähestulkoon esimies mutta silti mulle "pelkkä" työkaveri. Tai oli. En ole siellä ollut töissä enää vähään aikaan. Jouduinhan sairaalaan. Multa löytyy myös muistilappu jossa lukee: "Olemme äidin kanssa pienellä kävelyllä. Palaamme kohta". Länttäsin sen oveen, kun lähdimme Sissin kanssa lenkille. Jos joku tulee kahville ja esittämään suruvalitteluja. Kun äitini lähti pois niiin hän meni taksilla juna-asemalle. Taksikuski oli mieheni isän serkku ja tunsi hyvin mieheni. Hän kysyikin tullessaan: "Vetääkö miehesi vielä sikeitä?" Menin ihan lukkoon enkä osannut vastata mitään. Äitini oli sitten matkan aikana kertonut hälle ettei miestäni enää ole ja omaiset vastaavat kysymyksiin. Onneksi olen päässyt nyt pois siitä kyselytulvasta mikä sekoitti mun pään.
Kävin kuitenkin kaupoissa ostamassa talvityöhanskat, vihko- ja kalenterikrääsää mutta unohdin klemmarit. Suomalaisesta ensi vuodelle vuosikalenteri. Sen saa kohta ottaa käyttöön. Kaupoissa oli ihana palvelu, ainakin siltä tuntui, kun minä saatoin jäädä yhtäkkiä vain paikoilleni tuijottamaan... saatoin unohtaa itseni ja sen missä olen. Kun kävin lähikaupassamme niin jäin kassalle ihmettelemään unohtaen itseni ja havahduin vasta sitten, kun myyjä tuli paikalle ja katsoi mua "kieroon". Itseltä pääsi nauru siinä vaiheessa.
Aloin olla väsynyt. Liian väsynyt nukkuakseni.
Kotiin tullessa järjestelin vihot ja kalenterit ja muistilaput ja sain ne aikajärjestykseen. Aikaa vierähti pari tuntia.
Soitin appiukolle E:n tulosta - rankka puhelu. Appiukko luuli, että järjestämme E:n kanssa isot bileet. Tahdoin lyödä appiukkoani ihan huolella. Puhelu päättyi siihen, että huusin appiukolle: "Sulla on siellä vaimosi, mulla ei ole täällä ketään!" ja löin luurin kiinni.
Soitin mieheni parhaalle ystävälle J:lle ja informoin hautajaisista. J oli yksi arkun kantajista.
Tänä päivänä aloin funtsimaan, että äidistäni on tullut mun lähiomainen. Hän on kulkenut matkassani sen alusta lähtien. Apukeittiön lattialta. En voi häntä ikinä kiittää tarpeeksi siitä kaikesta mitä hän on vuokseni tehnyt.
Suunnittelin tässä vaiheessa äitini kanssa Piilopaikassa asumista. Juttelimme pitkään - onhan täällä kantovesi ja ulkohuussi. Lämpöä kuitenkin piisaa kunhan itse lämmittää. Takka on varaava ja nytkin sisällä on lämmintä 21. Tarvitsin juuri tällaista asumismuotoa missä saan vain olla ja puuhailla. Mökin vuokraaminenkin alkoi olla varmaa. Kun juttelin tulevan vuokraisännän kanssa puhelimessa niin saunaan vilahti "musta kissa". Sytytin uudelleen ja kävin saunassa. Unohdin lasin ja tupakat keittiöön ja menin takapihalle "välisauhuille". Silloinen naapurini Y tuli juuri koirien kanssa iltalenkiltä ja huusi aidan yli: "Miten sä Marya voit?" Vastasin totuudenmukaisesti: "Saunon". Hän kysyi olenko muistanut syödä. No, en ollut en.
Y tuli kylään ja oli ensimmäinen "ulkopuolinen" jolle kerroin siitä viikosta. Emme jutelleet perinnöstä emmekä laskuista eikä mistään "semmosesta" - poika sen koko talon perii. Y:n kaltaisia naapureita Suomi tarvitsisi enemmän vaikka osaltaan Y osaa olla myös hyvin ärsyttävä.
Saunoin loppuun eli kävin suihkussa. Pyykit olin jo ehtinyt laittaa kuivumaan ja tarkistaa hanan, että se oli kiinni. Äitini kanssa vielä puhelimessa suunnittelin lisää Piilopaikka- asumistani ja laskin paljonko vuokra tulee olemaan vuodessa ja mihin mulla ylipäätään on varaa.
Isäni oli soittanut, kun olin saunassa ja soitin hänelle takaisin klo 22. Täytyi myös isälleni kertoa tulevaisuuden suunnitelmista - hän oli hankkimassa mulle nykyistä autoani.
Kerroin äidilleni myös yhdestä toisesta työkaveristani K:sta. Miten töissä ollessa perjantaina tulla tupsahdin takakautta toimistoon huutaen, keskelle asiakkaita: "Kuka teistä on K?" Kaksi sekuntia siitä niin sain vastaukseksi: "Minä". Asiakas tiskillä huomasi tilanteen koomisuuden ja sesonkityön kiireen ja alkoi tirskumaan. Minä huomasin siinä vaiheessa saman ja aloin minäkin hihittämään. K huomasi, että minä en meinannut enää naurultani pysyä kasassa ja otti ns. "tilanteen haltuun". En muistanut kiittää häntä. Arno on ehkä muistanut kiittää häntä puolestani.
Sissille ruokaa. Vihon kautta nukkumaan. Yksi päivä pulkassa taas.
torstai 28. joulukuuta 2017
Menneisyyttä pakoon
Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.
Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....
TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.
Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.
Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.
PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni.
Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....
TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.
Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.
Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.
PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni.
Paluu menneisyyteen, osa 2
Mun piti hoitaa talo. Pitää se kunnossa, siistinä ja asuttuna. En oikein muuta osannut ajatella. Kotiavaimeni hukkuivat tavaramäärään ja siisteyteen enkä vieläkään osaa sanoa missä ne ovat - mutta ei ole kukaan peräänkään kysellyt.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.
MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.
TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.
KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.
Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.
MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.
TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.
KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.
Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.
keskiviikko 27. joulukuuta 2017
Paluu menneisyyteen
Kaikki tapahtui siis LA 14.10.17
SU 15.10.17 me omaiset saimme tiedon. Se oli shokki. Nyt vasta tiedän mitä shokilla tarkoitetaan. Se vie muistin mennessään. Mulle jäi trauma - en saanut käsitellä sitä rauhassa. Mun täytyi pitää huolta talosta ja kaikkien muiden asioista. Unohdin itseni jonnekin. Unohdin jopa Sissin.
Kello oli n. 13, kun sain tiedon puolisoni siskolta. Olin keskellä metsää Sissin kanssa. Löysin sieltä onneksi nopeasti pois paikallisten avustuksella. Autosta hajosi pakoputki, kun tulin sieltä hiekkatietä pitkin takaisin äitini luo. Apukeittiön lattia. Siihen jäin äitini kanssa hetkeksi. Jalat meni alta. Sain sanottua vain "Meillä ei ole enää häntä". Se oli sumuista. Joulun vietin siinä samassa talossa - mun lapsuuden kotini. Ei tullut muistoja mieleen siitä päivästä. Kai se mieli reagoi vieläkin ja yrittää tukehduttaa multa kaiken. Ehkä olisi aika antaa periksi ja vain itkeä. Mutta olen tehnyt sitä jo liiaksi. Aina, kun palaan "omaan itseeni" niin tulee itku. Miten mä selviän ilman häntä? Miksi hän teki sen? Miten me kaikki selvitään tästä?
TI 17.10.17 Ajoimme äitini kanssa silloiselle paikkakunnalleni. Äitini oli tukenani ensimmäisen viikon. Tarkoitus oli järjestää samana iltana perheen keskeinen ensimmäinen tapaaminen asian tiimoilta. En vieläkään tiedä miten sain sen kaiken vedettyä läpi. Puolisoni kaksi siskoa, hänen vanhempansa, minun äitini ja puolisoni paras ystävä. Kerroin heille kellonaikoineen sen mitä viimeisen viikon aikana tapahtui. Mun ei annettu surra. Mun tehtävä oli kertoa. Olin shokissa. En muista siitä illasta mitään.
Äitini auttoi siivoamaan ja laittamaan illaksi pullaa ja kahvia.
Kaikki ovat tänä päivänä unohtaneet sen, että puolisoni oli sairas. Psykoosissa. Minä tai kukaan ei olisi pystynyt estämään tätä. Tottakai syyllisyyden tunteet repii meitä kaikkia mutta yritän tolkuttaa itselleni, että kukaan meistä ei olisi ehtinyt.
KE 18.10.17 Puolisoni työnjohtajat tulivat hakemaan työauton. Juttelin pitkään heidän kanssaan. Edes työmaailmassa kukaan ei ollut huomannut mitään ennen torstaita, kun puolisoni ei enää pystynyt lähtemään töihin. Myös heillä siellä oli pienimuotoinen kriisipalaveri. Puolisoni oli hyvä työssään. Paras. Ja hän yritti viimeiseen asti olla paras. Tunnollinen. Olihan hän 19 vuotta ollut samassa työpaikassa.
Poika ja ex kävivät ja puolisoni isä iltapäivällä. En ole exän kanssa tullut ikinä toimeen mutta hyvinhän se meni. Niin kauan kuin minä en rupea vaatimaan oikeuksiani niin kaikki menee hyvin. Olen aina ollut väliinputoaja. Hiljainen porukassa mutta oma itseni kotona tuttujen ihmisten ympäröimänä. En juurikaan viihdy baareissa. Mieluummin ne kalsarikännit.
Appiukolle annoin läjän talon papereita - mieheni oli hyvin tarkka kaikissa papereissa - niitä löytyi jo 80-luvulta asti.
Tämä päivä oli myös se, kun ihmettelin miten astianpesukone toimii äitini kanssa. Puolisoni oli aina sen naksauttanut päälle. Minä hoidin pyykit ja lattian pesut. Ja se toimi. Mies teki meillä aina ruuan.
Olin kovin huolissani siitä, että me syödään äitini kanssa. Puolisolleni oli tärkeää, että perhe syö.
Tänään tein makaroonilaatikon jota voin syödä monta päivää.
TO 19.10.17 puolisoni isä tuli korjaamaan autoni pakoputken. Olihan se... nähdä miten 75-vuotias mies kömpii auton alle. En voi ikinä häntäkään kiittää siitä tarpeeksi. Annoin pienen summan rahaa. Äitini kanssa kävimme ostoksilla ja työnjohtaja kävi vielä tuomassa papereita. Koskien poikaa. Hän saa kunnon perinnön isältään. Appiukko myös palautti osan papereista tänä päivänä. Mitä minä niillä teen?
Puolisoni toisen siskon S:n kanssa viestiteltiin paljon joka päivä.
PE 20.10.17 oli ensimmäinen päiväni töissä. Uuden opettelua, uusien ihmisten tuntemista. Äitini kertoi, että olen rohkea.Hän kertoi myös ettei ruisleivän nakertaminen aamulla ikinä ole kestänyt niin kauan. Saatoin unohtaa itseni vain tuijottamaan. Aloin olla väsynyt kaikkeen muistamiseen. Mutta kaikki vaativat sitä multa. Tahdoin täyttää kaikkien kysymykset unohtaen itseni ja Sissin.
Pakoputki hajosi uudestaan. Pojan "turvapaikkaperhe" kävi illalla kylässä. Huomasin viihtyväni töissä. Pystyin keskittymään vain siihen mitä olin tekemässä. Kun olin töissä niin olin niin töissä. Pystyin unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään vain itseeni ja työhöni. Ja työnjohtajaani Arnoon joka kertoi mitä piti tehdä. Tahdoin pysyä hänen menossaan mukana. Todistaa, että olen hyvä työntekijä. Se oli mulle tärkeää. Onnistuin eräs perjantai siinä. Mutta vääränlainen vauhti alkoi siitä ja ajauduin psykoosiin. Mutta vielä ei olla edes siellä asti.
LA 21.10.17 Äitini oli lähtemässä seuraavana päivänä joten kävimme vielä appivanhempieni luona. Äitini halusi vielä muistaa heitä. Kävimme myös ostamassa mulle hautajaispuvun jota en sitten koskaan käyttänyt sairaalan takia. Sairaala ei päästänyt mua oman puolisoni hautajaisiin. Sairaala on tuhonnut elämästäni niin paljon. Liikaa. Miten mä ikinä selviän tästä?
SU 22.10.17 Äitini lähti takaisin lapsuuden maisemiin. Appiukko kävi korjaamassa pakoputken uudestaan. Poika ja ex kävivät myös. Annoin monopolyn matkaan - poika ja mieheni pelasivat sitä paljon yhdessä. Annoin myös joitain papereita pojalle, jos ikävä iskee. Siinä oli puolisoni työhön liittyvää, partioon liittyvää... kaikkeen semmoiseen mitä ex ei osaa arvostaa. Annoin pojalle myös ensimmäiset kuvat iskästä muistoksi. Huonolla tulostamiskokeilulla. Mutta ne ensimmäiset kuvat olivat tärkeitä. Itse selasin vasta tässä ensimmäisen kerran kuvia. En ole pystynyt tekemään sitä vieläkään toista kertaa. Liian kipeitä muistoja.
Lähdin käymään puolisoni toisen siskon, R:n ja hänen aviomiehensä luona. Myös S oli paikalla, kaupan kautta...
Isäni kanssa soiteltiin autosta, kun silloisesta autosta oli katsastus loppumassa ja se oli muutenkin kuolinpesän auto... Isäni on nyt hommannut mulle auton Piilopaikkaani. En voi omia vanhempianikaan kiittää tarpeeksi. Äiti lupasi maksaa autosta puolet. Se on heidän välinen asiansa.
Tässä kohtaa myös soitin ensimmäisen kerran vasta E:lle, parhaalle ystävälleni Ouluun. Olen tuntenut hänet melkein 20 vuotta ja hän on suuri osa tätä koko tarinaa. Hän oli yksi niistä jotka toimittivat mut hoitoon. Enkä vieläkään osaa siitä kiittää.
SU 15.10.17 me omaiset saimme tiedon. Se oli shokki. Nyt vasta tiedän mitä shokilla tarkoitetaan. Se vie muistin mennessään. Mulle jäi trauma - en saanut käsitellä sitä rauhassa. Mun täytyi pitää huolta talosta ja kaikkien muiden asioista. Unohdin itseni jonnekin. Unohdin jopa Sissin.
Kello oli n. 13, kun sain tiedon puolisoni siskolta. Olin keskellä metsää Sissin kanssa. Löysin sieltä onneksi nopeasti pois paikallisten avustuksella. Autosta hajosi pakoputki, kun tulin sieltä hiekkatietä pitkin takaisin äitini luo. Apukeittiön lattia. Siihen jäin äitini kanssa hetkeksi. Jalat meni alta. Sain sanottua vain "Meillä ei ole enää häntä". Se oli sumuista. Joulun vietin siinä samassa talossa - mun lapsuuden kotini. Ei tullut muistoja mieleen siitä päivästä. Kai se mieli reagoi vieläkin ja yrittää tukehduttaa multa kaiken. Ehkä olisi aika antaa periksi ja vain itkeä. Mutta olen tehnyt sitä jo liiaksi. Aina, kun palaan "omaan itseeni" niin tulee itku. Miten mä selviän ilman häntä? Miksi hän teki sen? Miten me kaikki selvitään tästä?
TI 17.10.17 Ajoimme äitini kanssa silloiselle paikkakunnalleni. Äitini oli tukenani ensimmäisen viikon. Tarkoitus oli järjestää samana iltana perheen keskeinen ensimmäinen tapaaminen asian tiimoilta. En vieläkään tiedä miten sain sen kaiken vedettyä läpi. Puolisoni kaksi siskoa, hänen vanhempansa, minun äitini ja puolisoni paras ystävä. Kerroin heille kellonaikoineen sen mitä viimeisen viikon aikana tapahtui. Mun ei annettu surra. Mun tehtävä oli kertoa. Olin shokissa. En muista siitä illasta mitään.
Äitini auttoi siivoamaan ja laittamaan illaksi pullaa ja kahvia.
Kaikki ovat tänä päivänä unohtaneet sen, että puolisoni oli sairas. Psykoosissa. Minä tai kukaan ei olisi pystynyt estämään tätä. Tottakai syyllisyyden tunteet repii meitä kaikkia mutta yritän tolkuttaa itselleni, että kukaan meistä ei olisi ehtinyt.
KE 18.10.17 Puolisoni työnjohtajat tulivat hakemaan työauton. Juttelin pitkään heidän kanssaan. Edes työmaailmassa kukaan ei ollut huomannut mitään ennen torstaita, kun puolisoni ei enää pystynyt lähtemään töihin. Myös heillä siellä oli pienimuotoinen kriisipalaveri. Puolisoni oli hyvä työssään. Paras. Ja hän yritti viimeiseen asti olla paras. Tunnollinen. Olihan hän 19 vuotta ollut samassa työpaikassa.
Poika ja ex kävivät ja puolisoni isä iltapäivällä. En ole exän kanssa tullut ikinä toimeen mutta hyvinhän se meni. Niin kauan kuin minä en rupea vaatimaan oikeuksiani niin kaikki menee hyvin. Olen aina ollut väliinputoaja. Hiljainen porukassa mutta oma itseni kotona tuttujen ihmisten ympäröimänä. En juurikaan viihdy baareissa. Mieluummin ne kalsarikännit.
Appiukolle annoin läjän talon papereita - mieheni oli hyvin tarkka kaikissa papereissa - niitä löytyi jo 80-luvulta asti.
Tämä päivä oli myös se, kun ihmettelin miten astianpesukone toimii äitini kanssa. Puolisoni oli aina sen naksauttanut päälle. Minä hoidin pyykit ja lattian pesut. Ja se toimi. Mies teki meillä aina ruuan.
Olin kovin huolissani siitä, että me syödään äitini kanssa. Puolisolleni oli tärkeää, että perhe syö.
Tänään tein makaroonilaatikon jota voin syödä monta päivää.
TO 19.10.17 puolisoni isä tuli korjaamaan autoni pakoputken. Olihan se... nähdä miten 75-vuotias mies kömpii auton alle. En voi ikinä häntäkään kiittää siitä tarpeeksi. Annoin pienen summan rahaa. Äitini kanssa kävimme ostoksilla ja työnjohtaja kävi vielä tuomassa papereita. Koskien poikaa. Hän saa kunnon perinnön isältään. Appiukko myös palautti osan papereista tänä päivänä. Mitä minä niillä teen?
Puolisoni toisen siskon S:n kanssa viestiteltiin paljon joka päivä.
PE 20.10.17 oli ensimmäinen päiväni töissä. Uuden opettelua, uusien ihmisten tuntemista. Äitini kertoi, että olen rohkea.Hän kertoi myös ettei ruisleivän nakertaminen aamulla ikinä ole kestänyt niin kauan. Saatoin unohtaa itseni vain tuijottamaan. Aloin olla väsynyt kaikkeen muistamiseen. Mutta kaikki vaativat sitä multa. Tahdoin täyttää kaikkien kysymykset unohtaen itseni ja Sissin.
Pakoputki hajosi uudestaan. Pojan "turvapaikkaperhe" kävi illalla kylässä. Huomasin viihtyväni töissä. Pystyin keskittymään vain siihen mitä olin tekemässä. Kun olin töissä niin olin niin töissä. Pystyin unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään vain itseeni ja työhöni. Ja työnjohtajaani Arnoon joka kertoi mitä piti tehdä. Tahdoin pysyä hänen menossaan mukana. Todistaa, että olen hyvä työntekijä. Se oli mulle tärkeää. Onnistuin eräs perjantai siinä. Mutta vääränlainen vauhti alkoi siitä ja ajauduin psykoosiin. Mutta vielä ei olla edes siellä asti.
LA 21.10.17 Äitini oli lähtemässä seuraavana päivänä joten kävimme vielä appivanhempieni luona. Äitini halusi vielä muistaa heitä. Kävimme myös ostamassa mulle hautajaispuvun jota en sitten koskaan käyttänyt sairaalan takia. Sairaala ei päästänyt mua oman puolisoni hautajaisiin. Sairaala on tuhonnut elämästäni niin paljon. Liikaa. Miten mä ikinä selviän tästä?
SU 22.10.17 Äitini lähti takaisin lapsuuden maisemiin. Appiukko kävi korjaamassa pakoputken uudestaan. Poika ja ex kävivät myös. Annoin monopolyn matkaan - poika ja mieheni pelasivat sitä paljon yhdessä. Annoin myös joitain papereita pojalle, jos ikävä iskee. Siinä oli puolisoni työhön liittyvää, partioon liittyvää... kaikkeen semmoiseen mitä ex ei osaa arvostaa. Annoin pojalle myös ensimmäiset kuvat iskästä muistoksi. Huonolla tulostamiskokeilulla. Mutta ne ensimmäiset kuvat olivat tärkeitä. Itse selasin vasta tässä ensimmäisen kerran kuvia. En ole pystynyt tekemään sitä vieläkään toista kertaa. Liian kipeitä muistoja.
Lähdin käymään puolisoni toisen siskon, R:n ja hänen aviomiehensä luona. Myös S oli paikalla, kaupan kautta...
Isäni kanssa soiteltiin autosta, kun silloisesta autosta oli katsastus loppumassa ja se oli muutenkin kuolinpesän auto... Isäni on nyt hommannut mulle auton Piilopaikkaani. En voi omia vanhempianikaan kiittää tarpeeksi. Äiti lupasi maksaa autosta puolet. Se on heidän välinen asiansa.
Tässä kohtaa myös soitin ensimmäisen kerran vasta E:lle, parhaalle ystävälleni Ouluun. Olen tuntenut hänet melkein 20 vuotta ja hän on suuri osa tätä koko tarinaa. Hän oli yksi niistä jotka toimittivat mut hoitoon. Enkä vieläkään osaa siitä kiittää.
tiistai 26. joulukuuta 2017
Kahden viikon elottomuus
Elämästäni puuttuu kaksi viikkoa.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
perjantai 15. joulukuuta 2017
Perjantai...
... mieheni varasi silloin omatoimisesti lääkäriajan.
... tänään on perjantai ja mulla oli hoitokokous eli HOKO. Sain vapaat ulkoilut tuonne räntäpaskasateeseen ja 22 päivä olisi uloskirjaus koko laitoksesta.
Odottavan aika on pitkä.
Siitä suunnistan junalla suoraan vanhempieni luo kauas täältä ja 27 päivä tulen sieltä takaisin Sissin kanssa Piilopaikkaani. Omalla autolla. Avohoitoa järjestetään tulevalle paikkakunnalleni. Bentsolaskut onnistuneet hyvin. Sairasloma tammikuun alkuun. 27pv saan myös "ajo-oikeuteni" lääkäriltä takaisin.
Mutta se perjantai, kun mieheni oli elossa vielä kaksi kuukautta sitten...
... hänelle soitti aamusta klo 7 tuuraaja ja kysyi, että missä mennään. Mies vastasi, että hän jää sairaslomalle. Minä lähdin S:n kanssa kahville johonkin kahvilaan. Mies ei meinannut päästää mua lähtemään. Pelkäsi, että muakin seurataan ja sanoi ettei meiltä saa poistua ennenkuin kotietsintä on suoritettu. Minä olin jo melkein paniikissa mieheni puolesta. Lähtiessäni mies huusi ääneen keskellä keittiötä: "SOITTAKAA NYT MARYALLE NUMEROON (.............) JA KERTOKAA ETTEI HÄN SAA LÄHTEÄ".
Minä lähdin. Halasin häntä ja kerroin, että mitään pahaa ei kulta tapahdu.
Juttelin kahviossa S:n kanssa pitkän tovin ja palasin kotiin. Olin helpottunut. Nyt joku muukin tietää, että miehelläni on joku hätä ja hän tarvitsee apua. Kotiin palatessani mies juttelee kiinteistönvälittäjän kanssa puhelimessa. Sitten pankin. Mutta muuten vaikutti rauhoittuneen.
Vein hänet itse Mehiläiseen. Mutta mies ei halunnut, että tulen lääkärille asti mukaan. Ja, jos potilas kieltää sen niin silloin en voi itseäni väkisin mukaan tunkea. Mies sai viikon sairasloman ja Tenoxit. Ei ollut lääkärille maininnut sen kummemmin harhoista ja peloista, koska "firma kuuntelee häntä". Kävimme viemässä mieheni työtarvikkeet tuuraajalle. Siitä apteekin kautta kotiin.
Kotiin tultua mies alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan. Vaihtoi ns. "kotivaattteet" ylleen. Kävimme saunassa. Kuulin mieheni haukottelevan ensimmäisen kerran pariin päivään. Minä olin lähdössä viikonlopuksi sinne vanhempieni luo Sissin kanssa vaeltamaan. Kyselin miestäni mukaan sinne - pieni maisemanvaihdos saattaisi tehdä hyvää - mutta mies sanoi, että katselee sitten lauantai aamuna jaksaako hän lähteä niin kauas... Minä siinä sitten saunan jälkeen pakkailin rinkkaa ja Sissiä lauantai aamuksi valmiiksi. Mies makasi sohvalla tv:tä katsellen vaikka todellisuudessa "tuijotti tyhjää". Mutta rentoutui kuitenkin edes jonkin verran. Harhoista ja peloista hän ei enää mulle puhunut sen lääkärikäynnin jälkeen. Olin huojentunut.
Mies ei illalla kuitenkaan meinannut saada nukuttua. Hän otti yhden 10mg Tenoxin. Silläkään hän ei meinannut saada nukuttua joten sanoin hänelle, että se on niin pieni annos, että hän voi hyvällä omalla tunnolla ottaa toisenkin. Mutta sekään ei tuntunut auttavan. Kysyin sitten siinä, että auttaisiko se, jos minä tulen viereen nukkumaan vaikka mua ei vielä väsyttänytkään. Mies puhkesi itkuun ja sanoi, että kyllä, se auttaa. Mentiin nukkumaan, käsi kädessä rauhoittelin itkevää miestäni, että kukaan ei ole tulossa tänäkään yönä, hän voi nukkua ihan rauhassa - kulta, olet sairas mutta sinä ja minä selvitään tästäkin hyvin. Mies nukkui 11-12h.
Lauantaina eli seuraavana päivänä mies heräsi tokkuraisena Tenoxeista, koska ei ollut ikinä elämässään joutunut bentsoja käyttämään. Kävin kaupoilla hakemassa vaeltamiseen tarkoitettuja tarvikkeita Sissille - mies pyytää tuomaan pari kaljaa heti aamupäivästä mutta kerron ja selitän, että se hänen "krapulainen" - olotila johtuu pelkästään niistä Tenoxeista ja en suostu tuomaan kaljaa. Mies oli samaa mieltä kanssani siitä. Mutta muuten mies oli jo melkein oma itsensä lauantaina vaikkakin tosi väsynyt. Minä pakkailin siinä autoa lähtökuntoon ja mies makoili sohvalla. Sovimme S:n kanssa ettei miestäni kuitenkaan jätetä yksin viikkonlopuksi, S ja hänen vanhin poikansa käyvät meillä katsomassa vähän mieheni "perään" koko viikonlopun ja mieheni isä käy kyselemässä "jotain hylsysarjaa" minkä mieheni oli hänelle joskus luvannut lainata. Meillä oli selkeä sotasuunnitelma.
Minä lähdin vanhempieni luo 400km päähän Sissin kanssa hyvällä omalla tunnolla. Olin varma, että mieheni pärjää omien lähisukulaistensa avustuksella ilman mua. Tietenkin olen kaiken jälkeen syyllisyyttä kokenut ja koen todennäköisesti koko loppuelämäni. Etupihalla vielä halattiin, rutistettiin lujaa toisiamme ja kerrottiin miten paljon toisiamme rakastettiin.
Se on viimeinen muistoni miehestäni.
Lauantai illalla sain vielä mieheltäni hyvän yön toivotuksen mutta sunnuntaina kukaan ei aamupäivästä saanut enää häneen mitään yhteyttä.Viimeinen tekstiviestini häneltä on lauantaina kello 21:22 "Kömmin kohta nukkumaan. Hyvää yötä minun kulta".
Vartti tuosta viestistä.... PUM.
Ja minun maailmani meni sirpaleiksi.
... tänään on perjantai ja mulla oli hoitokokous eli HOKO. Sain vapaat ulkoilut tuonne räntäpaskasateeseen ja 22 päivä olisi uloskirjaus koko laitoksesta.
Odottavan aika on pitkä.
Siitä suunnistan junalla suoraan vanhempieni luo kauas täältä ja 27 päivä tulen sieltä takaisin Sissin kanssa Piilopaikkaani. Omalla autolla. Avohoitoa järjestetään tulevalle paikkakunnalleni. Bentsolaskut onnistuneet hyvin. Sairasloma tammikuun alkuun. 27pv saan myös "ajo-oikeuteni" lääkäriltä takaisin.
Mutta se perjantai, kun mieheni oli elossa vielä kaksi kuukautta sitten...
... hänelle soitti aamusta klo 7 tuuraaja ja kysyi, että missä mennään. Mies vastasi, että hän jää sairaslomalle. Minä lähdin S:n kanssa kahville johonkin kahvilaan. Mies ei meinannut päästää mua lähtemään. Pelkäsi, että muakin seurataan ja sanoi ettei meiltä saa poistua ennenkuin kotietsintä on suoritettu. Minä olin jo melkein paniikissa mieheni puolesta. Lähtiessäni mies huusi ääneen keskellä keittiötä: "SOITTAKAA NYT MARYALLE NUMEROON (.............) JA KERTOKAA ETTEI HÄN SAA LÄHTEÄ".
Minä lähdin. Halasin häntä ja kerroin, että mitään pahaa ei kulta tapahdu.
Juttelin kahviossa S:n kanssa pitkän tovin ja palasin kotiin. Olin helpottunut. Nyt joku muukin tietää, että miehelläni on joku hätä ja hän tarvitsee apua. Kotiin palatessani mies juttelee kiinteistönvälittäjän kanssa puhelimessa. Sitten pankin. Mutta muuten vaikutti rauhoittuneen.
Vein hänet itse Mehiläiseen. Mutta mies ei halunnut, että tulen lääkärille asti mukaan. Ja, jos potilas kieltää sen niin silloin en voi itseäni väkisin mukaan tunkea. Mies sai viikon sairasloman ja Tenoxit. Ei ollut lääkärille maininnut sen kummemmin harhoista ja peloista, koska "firma kuuntelee häntä". Kävimme viemässä mieheni työtarvikkeet tuuraajalle. Siitä apteekin kautta kotiin.
Kotiin tultua mies alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan. Vaihtoi ns. "kotivaattteet" ylleen. Kävimme saunassa. Kuulin mieheni haukottelevan ensimmäisen kerran pariin päivään. Minä olin lähdössä viikonlopuksi sinne vanhempieni luo Sissin kanssa vaeltamaan. Kyselin miestäni mukaan sinne - pieni maisemanvaihdos saattaisi tehdä hyvää - mutta mies sanoi, että katselee sitten lauantai aamuna jaksaako hän lähteä niin kauas... Minä siinä sitten saunan jälkeen pakkailin rinkkaa ja Sissiä lauantai aamuksi valmiiksi. Mies makasi sohvalla tv:tä katsellen vaikka todellisuudessa "tuijotti tyhjää". Mutta rentoutui kuitenkin edes jonkin verran. Harhoista ja peloista hän ei enää mulle puhunut sen lääkärikäynnin jälkeen. Olin huojentunut.
Mies ei illalla kuitenkaan meinannut saada nukuttua. Hän otti yhden 10mg Tenoxin. Silläkään hän ei meinannut saada nukuttua joten sanoin hänelle, että se on niin pieni annos, että hän voi hyvällä omalla tunnolla ottaa toisenkin. Mutta sekään ei tuntunut auttavan. Kysyin sitten siinä, että auttaisiko se, jos minä tulen viereen nukkumaan vaikka mua ei vielä väsyttänytkään. Mies puhkesi itkuun ja sanoi, että kyllä, se auttaa. Mentiin nukkumaan, käsi kädessä rauhoittelin itkevää miestäni, että kukaan ei ole tulossa tänäkään yönä, hän voi nukkua ihan rauhassa - kulta, olet sairas mutta sinä ja minä selvitään tästäkin hyvin. Mies nukkui 11-12h.
Lauantaina eli seuraavana päivänä mies heräsi tokkuraisena Tenoxeista, koska ei ollut ikinä elämässään joutunut bentsoja käyttämään. Kävin kaupoilla hakemassa vaeltamiseen tarkoitettuja tarvikkeita Sissille - mies pyytää tuomaan pari kaljaa heti aamupäivästä mutta kerron ja selitän, että se hänen "krapulainen" - olotila johtuu pelkästään niistä Tenoxeista ja en suostu tuomaan kaljaa. Mies oli samaa mieltä kanssani siitä. Mutta muuten mies oli jo melkein oma itsensä lauantaina vaikkakin tosi väsynyt. Minä pakkailin siinä autoa lähtökuntoon ja mies makoili sohvalla. Sovimme S:n kanssa ettei miestäni kuitenkaan jätetä yksin viikkonlopuksi, S ja hänen vanhin poikansa käyvät meillä katsomassa vähän mieheni "perään" koko viikonlopun ja mieheni isä käy kyselemässä "jotain hylsysarjaa" minkä mieheni oli hänelle joskus luvannut lainata. Meillä oli selkeä sotasuunnitelma.
Minä lähdin vanhempieni luo 400km päähän Sissin kanssa hyvällä omalla tunnolla. Olin varma, että mieheni pärjää omien lähisukulaistensa avustuksella ilman mua. Tietenkin olen kaiken jälkeen syyllisyyttä kokenut ja koen todennäköisesti koko loppuelämäni. Etupihalla vielä halattiin, rutistettiin lujaa toisiamme ja kerrottiin miten paljon toisiamme rakastettiin.
Se on viimeinen muistoni miehestäni.
Lauantai illalla sain vielä mieheltäni hyvän yön toivotuksen mutta sunnuntaina kukaan ei aamupäivästä saanut enää häneen mitään yhteyttä.Viimeinen tekstiviestini häneltä on lauantaina kello 21:22 "Kömmin kohta nukkumaan. Hyvää yötä minun kulta".
Vartti tuosta viestistä.... PUM.
Ja minun maailmani meni sirpaleiksi.
torstai 14. joulukuuta 2017
Torstai...
... oli se pahin päivä mieheni harhojen ja pelkojen kanssa.
Kun hän tuli töistä neljän pintaan hän oli todella ahdistunut ja levoton. Hän ramppasi edes takaisin etupihalla ja takapihalla - odotti sitä "kotietsintää" joka hänen mielestään saattoi alkaa koska vain ja kaikki "merkit" siitä olivat kuulemma varmistettu. Merkeillä hän tarkoitti "kameroita" ja joka ikistä vastaantulevaa autoa joka hänen mielestään ja harhoissaan oli siivilipoliiseja.
Mies ei vaihtanut töiden jälkeen kotivaatteita niinkuin yleensä vaan oli koko ajan "valmiudessa" kotietsinnän pelossa. Hän oli varma, että nyt, kun hän oli kertonut mulle niin paljon asioita niin kotietsintä alkaa illalla.
Illalla istuimme minun "mökömökö" - huoneessa (mun huone = meidän "ylimääräinen huone" jossa tein paljon käsitöitä") ja miehen mielestä kotietsintä alkaa 10 minuutin päästä. Istuimme sen 10 min siinä ja minä rauhallisesti selitän koko ajan, että kulta, kun meille ei ole tulossa kotietsintää tänäänkään... Kun 10 minuuttia oli kulunut niin mies oli varma, että hän on tulkinnut "merkit" väärin ja täytyy odottaa vielä toiset 10 minuuttia. No, me odotimme minä jo itkua niellen, kun olin niin huolissani puolisostani eikä hän vieläkään suostunut lähtemään kanssani työterveyteen, koska miehen mielestä työt piti hoitaa jotta saa laskut maksettua. Niin tunnollinen ja vastuuntuntoinen hän oli. Mutta niin totaalisen burn out jota meistä ei huomannut kukaan, en minä, ei kukaan kavereista, ei sukulaisista.... Mutta mitään itsetuhoisuutta ei ollut vieläkään havaittavissa. Eikä minkäänlaista aggressivisuutta minua tai muita kohtaan. Vain harhoja ja pelkoja jotka liittyivät vain ja ainoastaan hänen firmaansa.
Jossain välissä istuimme etupihalla tupakalla ja mies alkoi hokemaan sanaa "maanjäristys". No minä tietysti kysyin jo siinä vaiheessa: "Mikä vitun maanjäristys?" Se oli kuulemma sana jolla hän ottaa "viestejä" vastaan mutta ei suostunut mulle kertomaan mitä viestejä. Mutta ne liittyivät siihen hänen kotietsintä - pelkoonsa. Siinä vaiheessa minä aloin jo vähän suuttumaan. Aloin provosoida vähän ja hokea sanaa "maanjäristys" ääneen.... maanjäristys, maanjäristys, maanjäristys.... Silloin mieheni alkoi suuttumaan minulle ja sanoi: "ÄLÄ SANO SITÄ SANAA, KUN ET TIEDÄ MITÄ SE TARKOITTAA !!!" Lopetin siihen, koska huomasin, että mies oli ihan tosissaan. Ja samalla pidättelin kyyneleitä, koska en enää tiennyt mitä tehdä.
Illalla/alkuyöstä joutui taas lähtemään töihin. Eli hän oli 3vrk:n aikana nukkunut max 12h mikä oli osaltaan syy harhoihin ja pelkoihin. Kun hän ei saanut nukkua työnsä vuoksi. Mutta torstai oli se ilta/yö, kun mies ei enää harhojensa takia pystynyt menemään töihin. Hän kyllä lähti ja lähtiessään kuiskasi mulle: "soita heti, jos joku tulee". Tässä vaiheessa laitoin pitkän tekstiviestin hänen siskolleen ja pyysin apua. En enää tiennyt mitä tehdä ja mistä löytää miehelleni apua. Sovimme S:n kanssa treffit perjantaiksi eli seuraavaksi päiväksi ja S otti asiani tosissaan - ehkä kuitenkin vähän epäillen, koska .... minun mies.... ei ikinä olisi uskonut .... kukaan meistä.... en edes minä...
Mutta mies ei enää torstaina pystynyt lähtemään töihin. Hän lähti mutta palasi 15 minuutin jälkeen takaisin kotiin ja sanoi taas, että merkit ja kamerat ja siviilikytät tulevat ihan niillä minuuteilla. Saan kuitenkin puhuttua hänet lähtemään takaisin töihin, koska yöllä täytyy olla tunnissa perillä.... hän ns. "päivysti" sen viikon. Mutta ei hän pystynyt enää lähtemään. Olin jo sängyssä nukkumassa mutta kuulin miten etuovi kävi viiden minuutin välein... Mies tuli nukkumaan noin 20min päästä ja kertoi, että sai puhuttua itsensä ns. "lepoajalle". Minä huokaisin helpotuksesta. Nyt mies saa nukkua edes noin 7h putkeen, koska klo 7 alkaa taas ns. normaali työpäivä.
Miehelle oli jostain syystä tärkeää pitää pojan huoneessa valot päällä. En tiedä miksi. Pelkäsi kai sitä lastensuojeluakin vielä firmansa kautta. Telkkaria hän piti kiinni vaikka meillä yleensä aina iltaisin oli telkkari päällä - katsoi sitä kukaan tai ei. Yleensä mies rentoutui sohvalla telkkaria katsellen mutta nyt ei puhettakaan siitä.
Mies nukkui n. 6-7h kunnes perjantai aamuna klo 7 hänen tuuraaja soittaa ja kysyy perjantaista eli seuraavasta päivästä.
Ja minä lähdin tapaamaan mieheni siskoa. Mutta se on perjantain tarina se.
Olin huolesta sairas.
Niinkuin äitini oli minun puolesta kuukausi sitten ja soitti noin 400km päästä minulle ambulanssin.
Kun hän tuli töistä neljän pintaan hän oli todella ahdistunut ja levoton. Hän ramppasi edes takaisin etupihalla ja takapihalla - odotti sitä "kotietsintää" joka hänen mielestään saattoi alkaa koska vain ja kaikki "merkit" siitä olivat kuulemma varmistettu. Merkeillä hän tarkoitti "kameroita" ja joka ikistä vastaantulevaa autoa joka hänen mielestään ja harhoissaan oli siivilipoliiseja.
Mies ei vaihtanut töiden jälkeen kotivaatteita niinkuin yleensä vaan oli koko ajan "valmiudessa" kotietsinnän pelossa. Hän oli varma, että nyt, kun hän oli kertonut mulle niin paljon asioita niin kotietsintä alkaa illalla.
Illalla istuimme minun "mökömökö" - huoneessa (mun huone = meidän "ylimääräinen huone" jossa tein paljon käsitöitä") ja miehen mielestä kotietsintä alkaa 10 minuutin päästä. Istuimme sen 10 min siinä ja minä rauhallisesti selitän koko ajan, että kulta, kun meille ei ole tulossa kotietsintää tänäänkään... Kun 10 minuuttia oli kulunut niin mies oli varma, että hän on tulkinnut "merkit" väärin ja täytyy odottaa vielä toiset 10 minuuttia. No, me odotimme minä jo itkua niellen, kun olin niin huolissani puolisostani eikä hän vieläkään suostunut lähtemään kanssani työterveyteen, koska miehen mielestä työt piti hoitaa jotta saa laskut maksettua. Niin tunnollinen ja vastuuntuntoinen hän oli. Mutta niin totaalisen burn out jota meistä ei huomannut kukaan, en minä, ei kukaan kavereista, ei sukulaisista.... Mutta mitään itsetuhoisuutta ei ollut vieläkään havaittavissa. Eikä minkäänlaista aggressivisuutta minua tai muita kohtaan. Vain harhoja ja pelkoja jotka liittyivät vain ja ainoastaan hänen firmaansa.
Jossain välissä istuimme etupihalla tupakalla ja mies alkoi hokemaan sanaa "maanjäristys". No minä tietysti kysyin jo siinä vaiheessa: "Mikä vitun maanjäristys?" Se oli kuulemma sana jolla hän ottaa "viestejä" vastaan mutta ei suostunut mulle kertomaan mitä viestejä. Mutta ne liittyivät siihen hänen kotietsintä - pelkoonsa. Siinä vaiheessa minä aloin jo vähän suuttumaan. Aloin provosoida vähän ja hokea sanaa "maanjäristys" ääneen.... maanjäristys, maanjäristys, maanjäristys.... Silloin mieheni alkoi suuttumaan minulle ja sanoi: "ÄLÄ SANO SITÄ SANAA, KUN ET TIEDÄ MITÄ SE TARKOITTAA !!!" Lopetin siihen, koska huomasin, että mies oli ihan tosissaan. Ja samalla pidättelin kyyneleitä, koska en enää tiennyt mitä tehdä.
Illalla/alkuyöstä joutui taas lähtemään töihin. Eli hän oli 3vrk:n aikana nukkunut max 12h mikä oli osaltaan syy harhoihin ja pelkoihin. Kun hän ei saanut nukkua työnsä vuoksi. Mutta torstai oli se ilta/yö, kun mies ei enää harhojensa takia pystynyt menemään töihin. Hän kyllä lähti ja lähtiessään kuiskasi mulle: "soita heti, jos joku tulee". Tässä vaiheessa laitoin pitkän tekstiviestin hänen siskolleen ja pyysin apua. En enää tiennyt mitä tehdä ja mistä löytää miehelleni apua. Sovimme S:n kanssa treffit perjantaiksi eli seuraavaksi päiväksi ja S otti asiani tosissaan - ehkä kuitenkin vähän epäillen, koska .... minun mies.... ei ikinä olisi uskonut .... kukaan meistä.... en edes minä...
Mutta mies ei enää torstaina pystynyt lähtemään töihin. Hän lähti mutta palasi 15 minuutin jälkeen takaisin kotiin ja sanoi taas, että merkit ja kamerat ja siviilikytät tulevat ihan niillä minuuteilla. Saan kuitenkin puhuttua hänet lähtemään takaisin töihin, koska yöllä täytyy olla tunnissa perillä.... hän ns. "päivysti" sen viikon. Mutta ei hän pystynyt enää lähtemään. Olin jo sängyssä nukkumassa mutta kuulin miten etuovi kävi viiden minuutin välein... Mies tuli nukkumaan noin 20min päästä ja kertoi, että sai puhuttua itsensä ns. "lepoajalle". Minä huokaisin helpotuksesta. Nyt mies saa nukkua edes noin 7h putkeen, koska klo 7 alkaa taas ns. normaali työpäivä.
Miehelle oli jostain syystä tärkeää pitää pojan huoneessa valot päällä. En tiedä miksi. Pelkäsi kai sitä lastensuojeluakin vielä firmansa kautta. Telkkaria hän piti kiinni vaikka meillä yleensä aina iltaisin oli telkkari päällä - katsoi sitä kukaan tai ei. Yleensä mies rentoutui sohvalla telkkaria katsellen mutta nyt ei puhettakaan siitä.
Mies nukkui n. 6-7h kunnes perjantai aamuna klo 7 hänen tuuraaja soittaa ja kysyy perjantaista eli seuraavasta päivästä.
Ja minä lähdin tapaamaan mieheni siskoa. Mutta se on perjantain tarina se.
Olin huolesta sairas.
Niinkuin äitini oli minun puolesta kuukausi sitten ja soitti noin 400km päästä minulle ambulanssin.
keskiviikko 13. joulukuuta 2017
Keskiviikkona...
... alkoi olla harhojen ja pelkotilojen kanssa jo mullekin jo pelottavaa. Huomasin, että mies todella uskoo ja pelkää niitä harhoja joita hänellä oli. Töistä tullessa iltapäivällä hän kuvasi kännykällä firman auton sisältä ja ulkoa, koska oli varma siitä, että firma on viemässä häntä oikeuteen irtisanomisen takia jota hän ei ollut edes työnjohtajalleen vienyt maanantaina eikä edes keskiviikkona. Hän kuvasi siis firman auton tavaroineen päivineen, koska pelkäsi omaa firmaansa ja sitä, että häntä aletaan syyttää jostain mitä hän ei ole tehnyt.
Kun kerroin tästä hänen työnjohtajalleen myöhemmin... se oli raskasta...
Keskiviikko illalla sain mieheni hetkeksi istumaan ja puhumaan mulle. Sanoin hänelle, että "kulta, puhu mulle. Mikä sulla on?" Hän alkoi kertoa kuinka meidän takapihalla lentelee pieniä "koptereita" joissa on iiristunnistimet ja miten firma seuraa häntä/meitä koko ajan. Hän myös kertoi miten naapuritalojen seinissä on kamerat suunnattuna meidän taloon. Meidän takapihan vaahterassa oli linnunpesä joka sekin oli kamera. Ja kaikki "kamerat" olivat myös lämpökameroita millä pystyy seurata ihmisiä myös pimeällä.
Kaikkihan on teoriassa mahdollista. Mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun yritin saada mieheni Mehiläiseen työterveyshuoltoon hakemaan sairaslomaa. Mutta mies ei suostunut, koska: Työt pitää hoitaa ensin. Hän lupasi maanantaina hakea sairaslomaa. Enkä minä voi aikuista ihmistä lääkäriin pakottaa. Jos olisin soittanut ambulanssin pihaan niin mieheni olisi pelkästään nauranut ja lanssipojat olisivat lähteneet ilman miestäni pois.
Illalla nukkumaan mennessä mies kertoi miten "koko ratas lähti nyt pyörimään, kun kerroin sulle". Kotietsintää hän pelkäsi alusta lähtien, maanantaista lähtien. Oli varma, että poliisit ja kaikki mahdolliset tulevat hetkenä minä hyvänsä tekemään kotietsinnän - vain sen takia, koska hän suunnitteli irtisanoutuvansa töistä. Nukkumaan mennessä hän sanoi minulle "Tämä on mulle lopun alkua" ja minä rauhoittelin ja kerroin taas järkitasolla missä mennään. Meille ei ole kukaan tulossa tänäkään yönä. Nuku kulta nyt.
Mutta yöksi hän joutui töihin. Hän tuli aamu viideltä takaisin kotiin ja seitsemältä lähti taas töihin niinkuin kuuluikin. Hän ei nukkunut. Ja hänellä oli harhoja ja pelkoja liittyen firmaansa. Hän oli varma siitä, että firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä.
Enkä minä vieläkään uskonut, että mieheni on sairas vaikka sitä epäilinkin jo tässä vaiheessa. En uskonut, että hän on jo vaarallisesti sairas. En osannut auttaa. Mutta torstai oli se se - eli seuraava päivä, kun laitoin tekstiviestin hänen siskolleen. Ja yritimme lähteä etsimään miehelleni apua. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.
Kun kerroin tästä hänen työnjohtajalleen myöhemmin... se oli raskasta...
Keskiviikko illalla sain mieheni hetkeksi istumaan ja puhumaan mulle. Sanoin hänelle, että "kulta, puhu mulle. Mikä sulla on?" Hän alkoi kertoa kuinka meidän takapihalla lentelee pieniä "koptereita" joissa on iiristunnistimet ja miten firma seuraa häntä/meitä koko ajan. Hän myös kertoi miten naapuritalojen seinissä on kamerat suunnattuna meidän taloon. Meidän takapihan vaahterassa oli linnunpesä joka sekin oli kamera. Ja kaikki "kamerat" olivat myös lämpökameroita millä pystyy seurata ihmisiä myös pimeällä.
Kaikkihan on teoriassa mahdollista. Mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun yritin saada mieheni Mehiläiseen työterveyshuoltoon hakemaan sairaslomaa. Mutta mies ei suostunut, koska: Työt pitää hoitaa ensin. Hän lupasi maanantaina hakea sairaslomaa. Enkä minä voi aikuista ihmistä lääkäriin pakottaa. Jos olisin soittanut ambulanssin pihaan niin mieheni olisi pelkästään nauranut ja lanssipojat olisivat lähteneet ilman miestäni pois.
Illalla nukkumaan mennessä mies kertoi miten "koko ratas lähti nyt pyörimään, kun kerroin sulle". Kotietsintää hän pelkäsi alusta lähtien, maanantaista lähtien. Oli varma, että poliisit ja kaikki mahdolliset tulevat hetkenä minä hyvänsä tekemään kotietsinnän - vain sen takia, koska hän suunnitteli irtisanoutuvansa töistä. Nukkumaan mennessä hän sanoi minulle "Tämä on mulle lopun alkua" ja minä rauhoittelin ja kerroin taas järkitasolla missä mennään. Meille ei ole kukaan tulossa tänäkään yönä. Nuku kulta nyt.
Mutta yöksi hän joutui töihin. Hän tuli aamu viideltä takaisin kotiin ja seitsemältä lähti taas töihin niinkuin kuuluikin. Hän ei nukkunut. Ja hänellä oli harhoja ja pelkoja liittyen firmaansa. Hän oli varma siitä, että firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä.
Enkä minä vieläkään uskonut, että mieheni on sairas vaikka sitä epäilinkin jo tässä vaiheessa. En uskonut, että hän on jo vaarallisesti sairas. En osannut auttaa. Mutta torstai oli se se - eli seuraava päivä, kun laitoin tekstiviestin hänen siskolleen. Ja yritimme lähteä etsimään miehelleni apua. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.
Tiistaina...
... mieheni alkoi kertoa enemmän niistä harhoista ja peloista mitä hänellä oli. Mutta en silloinkaan vielä tajunnut miten pahasti hän olikaan sairastunut. Hän teki asioita kotona niinkuin ennenkin. Hän edelleen pelkäsi, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen alkoholisti ja saan varoituksen" - lapun. Selitin edelleen järkitasolla, että semmoiset tarinat eivät kuulu meidän elämään. Niinkuin eivät kuuluneetkaan. Mies pelkäsi omaa firmaansa jossa oli työskennellyt jo lähes 20 vuotta. Hän kertoi, että firma seuraa häntä. Tiistaina mies vertasi myös omaa/meidän elämää kaikkiin iltalehden ja julkisen median lööppeihin ja yritti vedota siihen, että kun "näistä on niin surullisia tarinoita". Selitin taas järkitasolla, että vaikka onkin niin ei se tarkoita sitä, että meille kävisi samoin. Hän pelkäsi, että firma haastaa hänet oikeuteen, jos hän irtisanoutuu. Ja minä selitän järjellä, että se on mahdotonta. Puhuin myös tiistaina hänelle siitä isosta muutoksesta joka seuraisi siitä, että hän irtisanoutuu. Kerroin ettei meidän ole tarvetta tehdä sitä muutosta juuri nyt. Kerroin, että me voidaan vielä miettiä sitä ja jatkaa elämää vielä jonkin aikaa niin kuin se oli siihenkin asti. Mies taas rauhoittui illaksi vaikka levoton mieli oli ja nukahtaminen oli vaikeaa vaikka aina kahdehdin hänen unenlahjojaan.
Sellainen oli se viimeisen viikon tiistai. Siitä päästään seuraavaan päivään keskiviikkoon. Kaksi kuukautta sitten.
Sellainen oli se viimeisen viikon tiistai. Siitä päästään seuraavaan päivään keskiviikkoon. Kaksi kuukautta sitten.
tiistai 12. joulukuuta 2017
Back to the hospital...
Lomat lusittu niin sanoakseni. Sairaalassa takaisin. En vielä tiedä vituttaako vai naurattaako vai itkettääkö..
Palatakseni mieheeni, puolisooni, elämäni "monitoimimieheen"... Meillä oli tapana silloin tällöin ottaa muutama "rentouttava" aina työpäivien jälkeen. 2-4, ei sen enempää. Se ei ollut meille mikään ongelma ikinä eikä sitä katsottu ns. "pahalla" ikinä.
Kesä kuitenkin oli ja meni ja se on tiettävästi duunarin elämässä sitä "kosteaa aikaa".
Sitä surullista viikkoa edeltävänä viikonloppuna Hän lopetti sen "tissuttamisen" kuin seinään. Koko meidän lähiomaisten joukko on aika varmoja siitä, että kyseessä oli delikka, eli delirium eli rumasti sanottuna juoppohulluus. Sitä ei voi varmaksi sanoa kukaan. Mutta ne harhat ja pelkotilat delikassa alkaa vasta muutaman päivän tissuttelun lopettamisen jälkeen ja siinä meni n. 4 päivää lopettamisesta milloin ne harhat ja pelot olivat kaikista vahvimmillaan. Hän pelkäsi omaa firmaansa - työelämää - se oli hänen pelkonsa ja harhansa, että firma kuuntelee häntä salaa, seuraa häntä digitaalisesti jne jne... mikään niistä harhoista ja peloista ei ollut itsetuhoisia.... kukaan ei osannut aavistaa... ja sitten, kun osasimme niin oli jo liian myöhäistä....
Ennen sitä alkavaa viikkoa viikonloppu oli normaali. Mieheni teki minulle jopa jalkahoidon. Kaikki alkoi sunnuntaista, kun mies tietokoneella kirjoitti sitä irtisanomisilmoitusta. Siitä alkoi levottomuus jota edes minä en osannut "diagnosoida".... Hän oli totaalisen burn out. Niin burn out kuin vain ihminen voi olla mutta niin totaalisen tunnollinen duunari, että töissä ollaan ja töihin mennään jotta saa talon maksettua ja laskut maksettua. Edes minä en huomannut hänen loppuunpalamista - edes minä, hänen läheisin ihminen. Hän oli ja eli niinkuin aina - paitsi ne viimeiset 4 päivää jolloin hain hänen siskoltaan apua.
Kun maanantaina huomasin ettei kaikki ole ihan ok.... hän pelkäsi myös lastensuojelua maaanantai iltana. Että hänen firmansa tekee lastensuojeluilmoituksen. Jostain syystä, jos hän irtisanoutuu. Hän pelkäsi myös, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen saanut varoituksen alkoholin käytöstä" - lapun vaikka mitään todellisuuspohjaahan noilla ei ole. Hän ei IKINÄ ollut humalassa töissä, ei edes krapulassa. Mutta jostain syystä hän pelkäsi tällaisia asioita maanantaina ja tiistaina. Maanantaina Hän tosiaan sanoi, että "firma juonittelee häntä vastaan". Mutta vasta keskiviikkona sain hänet puhumaan enemmän....
Selitin hänelle maanantain ja tiistain järkitasolla miten mikään niistä ei ole totta. Perustelin ja Hän kuuunteli mua. Hän rauhoittui. Kerroin, että ihminen VOI SANOA ITSENSÄ IRTI TÖISTÄ IHAN MILLOIN HALUAA eikä firmalla ole siihen mitään "nokan koputtamista".
Isoja muutoksia Hänellä.
Niin myös minulla.
NYT.
Palatakseni mieheeni, puolisooni, elämäni "monitoimimieheen"... Meillä oli tapana silloin tällöin ottaa muutama "rentouttava" aina työpäivien jälkeen. 2-4, ei sen enempää. Se ei ollut meille mikään ongelma ikinä eikä sitä katsottu ns. "pahalla" ikinä.
Kesä kuitenkin oli ja meni ja se on tiettävästi duunarin elämässä sitä "kosteaa aikaa".
Sitä surullista viikkoa edeltävänä viikonloppuna Hän lopetti sen "tissuttamisen" kuin seinään. Koko meidän lähiomaisten joukko on aika varmoja siitä, että kyseessä oli delikka, eli delirium eli rumasti sanottuna juoppohulluus. Sitä ei voi varmaksi sanoa kukaan. Mutta ne harhat ja pelkotilat delikassa alkaa vasta muutaman päivän tissuttelun lopettamisen jälkeen ja siinä meni n. 4 päivää lopettamisesta milloin ne harhat ja pelot olivat kaikista vahvimmillaan. Hän pelkäsi omaa firmaansa - työelämää - se oli hänen pelkonsa ja harhansa, että firma kuuntelee häntä salaa, seuraa häntä digitaalisesti jne jne... mikään niistä harhoista ja peloista ei ollut itsetuhoisia.... kukaan ei osannut aavistaa... ja sitten, kun osasimme niin oli jo liian myöhäistä....
Ennen sitä alkavaa viikkoa viikonloppu oli normaali. Mieheni teki minulle jopa jalkahoidon. Kaikki alkoi sunnuntaista, kun mies tietokoneella kirjoitti sitä irtisanomisilmoitusta. Siitä alkoi levottomuus jota edes minä en osannut "diagnosoida".... Hän oli totaalisen burn out. Niin burn out kuin vain ihminen voi olla mutta niin totaalisen tunnollinen duunari, että töissä ollaan ja töihin mennään jotta saa talon maksettua ja laskut maksettua. Edes minä en huomannut hänen loppuunpalamista - edes minä, hänen läheisin ihminen. Hän oli ja eli niinkuin aina - paitsi ne viimeiset 4 päivää jolloin hain hänen siskoltaan apua.
Kun maanantaina huomasin ettei kaikki ole ihan ok.... hän pelkäsi myös lastensuojelua maaanantai iltana. Että hänen firmansa tekee lastensuojeluilmoituksen. Jostain syystä, jos hän irtisanoutuu. Hän pelkäsi myös, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen saanut varoituksen alkoholin käytöstä" - lapun vaikka mitään todellisuuspohjaahan noilla ei ole. Hän ei IKINÄ ollut humalassa töissä, ei edes krapulassa. Mutta jostain syystä hän pelkäsi tällaisia asioita maanantaina ja tiistaina. Maanantaina Hän tosiaan sanoi, että "firma juonittelee häntä vastaan". Mutta vasta keskiviikkona sain hänet puhumaan enemmän....
Selitin hänelle maanantain ja tiistain järkitasolla miten mikään niistä ei ole totta. Perustelin ja Hän kuuunteli mua. Hän rauhoittui. Kerroin, että ihminen VOI SANOA ITSENSÄ IRTI TÖISTÄ IHAN MILLOIN HALUAA eikä firmalla ole siihen mitään "nokan koputtamista".
Isoja muutoksia Hänellä.
Niin myös minulla.
NYT.
Minä? Tulevaisuudessa?
Näissä tunnelmissa syntyi ajatus tästä blogista. Yksin. Sissin kanssa.
Koska:
Ew, people...
Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.
Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.
Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.
Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.
Koska:
Ew, people...
Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.
Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.
Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.
Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.
Nykypäivän työelämästä... ja miehestäni.
Mieheni oli liian tunnollinen työntekijä. Digitalisaation myötä Hänen työntekonsa alkoi olla stressaavaa. Ja Hän halusi kaikki raportit tehdä juuri niinkuin pitääkin - hän oli aina sellainen. Mutta "kukkahatut" alkoivat Hänen työssään hyppiä liikaa silmille - niinkuin monessa muussakin työpaikassa nykypäivänä. Työn tekeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Kaikkea seurataan mitä teet. Hyvä ettei vessoissakin ole jo kamerat. Elektroniikka ja erilaiset "kyttäyslaitteet" tekevät työnteosta täyttä helvettiä välillä.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.
Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.
Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.
Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !
En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.
Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.
Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.
Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !
En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.
Piilopaikka
Kun elämässä tulee suuria muutoksia, mieli alkaa kaipaamaan pois. Kauas pois. Ihmisistä, metelistä, arjesta. Suurista muutoksista elämässä alkoi tämänkin päiväkirjan pitäminen, suunnittelu ensin. Sitten toteutus. Ja nyt alkaa vasta minun matkani. Kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.
Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.
Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.
Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.
Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.
Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.
Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.
Kumpi meistä on psykoosissa?
12.12 ja etelä Suomessa sataa oikea ensilumi. 20cm luvattu tänään.
Ja 14.12 tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun puolisoni kuoli.
Hän meni junan alle.
Hän oli juossut junaa vastaan.
Hän. Minun rakas puoliso. Liiankin rakas. Hän. Vastuuntuntoinen, laskunsa ja veronsa maksava 10-vuotiaan pojan isä. Työssäkäyvä 47 vuotias perheen isä. Olimme uusioperhe. Viikkoviikko. Poika ei siis ole minun. Mutta Häneltä jäi minun lisäksi vain 10 vuotias poika. Poika on tietysti nyt kokonaan äidillään. Ja hyvä niin.
Koska minä sairastuin psykoosiin kaiken keskellä.
Mutta Hänkin oli sairas. Hänen mieli oli yhtä sairas kuin minunkin.
Vain viikossa.
Hän sekosi VAIN viikossa. Minäkin sekosin vain viikossa tapahtuman jälkeen.
Miksi?
Sitä kukaan ei tiedä ikinä varmaksi. Vielä. Ehkä koskaan. Ikinä.
Mutta nyt minä olen sairas. En ole enää psykoosissa, siksi tämä blogi. Missä alan tuntemuksiani purkamaan.
Ja 14.12 tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun puolisoni kuoli.
Hän meni junan alle.
Hän oli juossut junaa vastaan.
Hän. Minun rakas puoliso. Liiankin rakas. Hän. Vastuuntuntoinen, laskunsa ja veronsa maksava 10-vuotiaan pojan isä. Työssäkäyvä 47 vuotias perheen isä. Olimme uusioperhe. Viikkoviikko. Poika ei siis ole minun. Mutta Häneltä jäi minun lisäksi vain 10 vuotias poika. Poika on tietysti nyt kokonaan äidillään. Ja hyvä niin.
Koska minä sairastuin psykoosiin kaiken keskellä.
Mutta Hänkin oli sairas. Hänen mieli oli yhtä sairas kuin minunkin.
Vain viikossa.
Hän sekosi VAIN viikossa. Minäkin sekosin vain viikossa tapahtuman jälkeen.
Miksi?
Sitä kukaan ei tiedä ikinä varmaksi. Vielä. Ehkä koskaan. Ikinä.
Mutta nyt minä olen sairas. En ole enää psykoosissa, siksi tämä blogi. Missä alan tuntemuksiani purkamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)