Piilopaikka

Kun elämässä tulee suuria muutoksia, mieli alkaa kaipaamaan pois. Kauas pois. Ihmisistä, metelistä, arjesta. Suurista muutoksista elämässä alkoi tämänkin päiväkirjan pitäminen, suunnittelu ensin. Sitten toteutus. Ja nyt alkaa vasta minun matkani. Kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.

Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.

Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.

Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.