Näissä tunnelmissa syntyi ajatus tästä blogista. Yksin. Sissin kanssa.
Koska:
Ew, people...
Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.
Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.
Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.
Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?