Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

Disso-kohtaus, osa 2 ja Pioneerin tarinan loppu.

Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.

Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.

Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...

Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).

Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.

Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.

Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.

(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)

Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.

(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)

Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.

Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin. 

Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:

"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.

Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.

Pelottaa. En halua sairaalaan."

En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.

Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.

Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.

Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.

Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.

Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.

Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !

Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".

Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.

Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.

Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.

Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.

Huoh.

Varoitus: kilometripostaus ja uusi "kaveri"

Nukuin n. 7h viime yönä. Herätessä oli suhteellisen virkeä olo siihen nähden miten olen viime päivinä nukkunut. Töissä huomasin olevani jopa suhteellisen iloinen. Osia oli tullut joten tekemistäkin riitti. Kuuntelin korvaläpillä musiikkia siinä tehdessäni ja hyvän biisin kohdalla teki mieli alkaa tanssia. Ihan vaan siksi, kun olin hyväntuulinen ja oli hyvä biisi.

Kunnes tajusin Kodinrikkojan käyttäytyvän samalla tavalla. Se tykkää tanssia ja bilettää ja keikuttaa persettään. Ja se on flirtti. 

Olenko ikinä hänestä täällä kertonut? Hän on uusin tulokas "kaveri - listallani". Se joka vikittelee ja pompottelee miehiä. Ja jostain syystä se tykkää hirveesti ukkomiehistä. Mulla on elämässäni ollut kolme ns. "vakkaripano" - suhdetta varatun miehen kanssa. Ja he ovat aina olleet huomattavasti vanhempia kuin minä. 

Mutta nyt mietittynä se on mielestäni väärin. Se ei ole MUA. Olen aina tuominnut yhden illan jutut sun muut. Olen aina panostanut parisuhteeseen silloin, kun sellainen on ollut enkä ikinä ole omaa kumppaniani pettänyt enkä hyväksyisi sellaista myöskään toiselta. Mutta sitten niillä elämäni aikajanoilla, kun olen ollut sinkku niin tämä käsitys maailmasta on heittänyt kuperkeikkaa ja yhtäkkiä olenkin paneskellut varattuja ukkomiehiä. Miksi, oi, miksi? (btw, yläasteella joskus lensin luokasta pihalle, kun kyselin liikaa miksi - kysymyksiä). No jokatapauksessa, kun aloin asiaa pohtimaan niin huomasin, että uusi "kaveri" oli syntynyt. Ristin sen nimellä Kodinrikkoja, koska tuntuu, että se tyyppi ei ole osa mua. Se on joku muu. Vaikka tämäkin tyyppi olen minä. Hah ! 

Nimi Kodinrikkoja siksi, kun tuollainen käyttäytyminen pitkään jatkuessaan saattaa pahimmassa tapauksessa rikkoa perheitä. 

Jatkoin töiden tekemistä. Tai oikeastaan tein koko ajan töitä mutta päässäni surisi samalla kaikkea tämmöistä. Välillä jouduin kaivamaan puhelimen taskusta ja kirjoittamaan muistioon yksittäisiä lauseita (koska terppa ei enää ymmärrä lyhyitä tekstiviestejä) jotta muistan kirjoittaa niistä ajatuksista tänne.

Sitten huomasin havahtuvani taas nykyhetkeen. Tajusin ajatuksisssani olevani jossain menneisyydessä. Kaukana. Mietin, että mistä se johtuu, että tällä hetkellä elän ajatuksissani tavallaan menneisyyttäni kuin nykypäivää? En osaa vastata tuohon. Eipäs, kun osaankin ! Kiitos puhelimeni muistiinpanojen. Menneisyyteni ja nykypäivän muistot välillä sekoittuu, koska menneisyydestäni puuttuvat täysin ne tunnemuistot. En jostain syystä koe menneisyyttäni ... osaksi mua? Niinkuin viime postauksessa taisin mainitakin - ne on vain asioita mitä mulle on tapahtunut. 

Terppa eilen jotain selitti siitä miten olen muuttunut terapiasuhteen edetessä verrattuna siihen minkälainen olin, kun vuosi sitten aloitimme. En enää muista mitä, koska Ajojärjestelijä kävi niin "jengalla". Mutta unohdin sanoa terpalle, että se johtuu siitä, kun lopetin neuroleptit vuoden vaihteessa. Mun tunteet on sivuutettu lääkkeillä viimeiset 20v. Ihan kuin mua olisi kielletty tuntemasta tunteita. Neuroleptit tekee sen tehokkaasti. Turruttaa KAIKKI mahdolliset tunteet. Ja, koska elämässäni olen jostain syystä käyttäytynyt niinkuin olen niin psykiatrit ovat olleet sitä mieltä, että parempi pitää tyttö hiljaisena lääkkeillä kuin antaa sen tuntea. 

Miten vihaankaan psykiatreja. 

Mutta eilisen käynnin perusteella terppa on jotenkin saanut luotua mulle siitä huoneesta jotenkin ... turvallisen? Äh. En mä koe sitä turvallisena missä voisin itkeä, huutaa ja oikeasti raivota ilman, että Selviytyjää kiikutettaisiin taas piipaa - autolla remmeihin. Mutta jotenkin terppa on saanut aikaiseksi pienen pienen turvallisuuden tunteen siitä, että Selviytyjää oikeasti joku kuuntelee. Sitä ei torpata heti niinkuin teininä. Samaa tietyntyyppistä turvallisuuden tunnetta muistan kokeneeni vain yhden hoitoalan ihmisen kanssa; omahoitajani joka on hoitanut mua sairaalassa vuosina 1998-2011. Lyhyitä ja pitempiä sairaalajaksoja tuossa sairaalassa noina vuosina (jossain vaiheessa tuolla aikavälillä olin 7v poissa "kuvioista", koska asuin Turussa niinä vuosina mutta sitten palasin tähän sairaalaan, kun muutin takaisin takaisin kotipaikkakunnalleni vähäksi aikaa). Nykyään tämä omahoitajani ei ole enää osastohommissa vaan toimii luottamusmiehenä niissä sairaalaympyröissä. 

Tämä tietyntyyppinen turvallisuuden tunne tarkoittaa lähinnä sitä, kun muistan sairaalasta niitä eristystilanteita tapahtumana. Mutta tässä joskus jossain välissä olen pohtinut sitä, että jostain syystä niissä remmeissä maatessani (niin teininä kuin myös parikymppisenä) mulla oli hirveä hätä ... huusin kuin syötävä ... mutta ne eristyskerrat, kun omahoitajani oli paikalla mua eristämässä... niin ne oli jotenkin... erilaisia? ... turvallisempia? 

Äh.

Mutta jotenkin terppa on onnistunut luomaan saman tyyppistä turvallisuuden tunnetta kuin omahoitajani aikoinaan. Sillä erotuksella ettei terppa ole omahoitajani. Nih. Omahoitajaani vastaan ei pysty kukaan ikinä kilpailemaan. (Ja tuo ajatus on Selviytyjän). 

Ja vieläkin huvittaa ajatus, että tämä kaikki oli pääni sisällä TÄNÄÄN TYÖPÄIVÄN AIKANA. 

Jotenkin siinä töitä tehdessäni ajatus taas siirtyi. Tällä kertaa pikkuveljeeni. Aloin muistelemaan sitä kuinka pikkuveljeni tässä hiljattain kertoi mulle miten lapsena pelkäsi sitä, että äiti tukehtuu kännissä omaan oksennukseensa eikä se uskaltanut mennä herättämään isää, koska isä olisi vain suuttunut. Kysyin pikkuveljeltä miten vanha hän oli silloin. Lähinnä siksi, kun en itse muista tämmöstä, että äiti olisi joskus sammunut niin pahasti. Veljeni kertoi olleensa silloin 9-10 vuotias. Jotain sanoin siihen takaisin mutten enää muista mitä. 

Tänään sitten siinä töitä tehdessä jotenkin se koko karmeus alkoi valkenemaan mulle. Eihän herranjumala LAPSEN kuulu ajatella asioita noin !!! Sitten palasin taas siihen, että miksen minä muista ollenkaan tämmöstä juttua? Jos veljeni on ollut tapahtuma hetkellä 9-10 vuotias niin silloin minä olen ollut 13-14 vuotias. Eli tästä päätellen olen ollut silloin sairaalassa, kun tämä kaikki on tapahtunut ja siksi en muista, koska en ole ollut paikalla. 

Mut valtasi töissä hirveä syyllisyyden tunne. Tajusin miten paljon tilanteeni silloin teininä oli/on vaikuttanut koko perheeseeni. Äiti turrutti omat tunteensa viinaan ja joi niin kauan iltaisin kunnes sammui. Hän ei pystynyt kestämään oman tyttärensä mielisairaalaan joutumista - syytti ehkä itseään - ja halusi töiden, sairaalassa ramppaamisen ja perhetapaamisten välissä, pikkuveljestäni huolehtimisen jälkeen vain nukkua. Jos ei saanut nukuttua niin sammua. En voi tietää varmaksi mutta olettaisin. 

Tähän väliin mun täytyy vähän avata perhesuhteitani, koska tuosta pätkästä saa helposti kuvan siitä, että vanhempani olisivat olleet rapajuoppoja jotka eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. 

Ei. Väärin.

Kun olin lapsi ja ala-aste ikäinen niin kuuluimme erääseen seurakuntaan (ei, kyse ei ole lahkosta). Kuljimme paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa, kokouksissa ja pyhäkoulut tuli käytyä. Muistan oman lapsuuteni kodissamme hyvänä. Turvallisena paikkana. Äiti oli se pullan tuoksuinen äiti joka leipoi todella paljon, puetti meidät ja piti kodin siistinä ja turvallisena lapsille. Rakkautta ja huomiotakin oli, ei pelkästään tekoja. Meillä oli leluja millä leikkiä ja joululahjaksi lähes aina saatiin sitä mitä toivoimme. Molemmat kävivät päivä töissä. Ollessani vielä ala-aste ikäinen äiti lähti aikuisiällä vielä opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa jossa ollut jo siis n. 25 vuotta. 

Isäni taas on luonteeltaan "perus juntti" joka ei osaa/osannut pysähtyä vaan koko ajan piti jotain puuhastella. Onhan hän elämässään rakentanut kaksi omakotitaloakin. Lapsuudesta muistan sitä miten isä oli lähes aina autotallissa jotain ruuvailemassa ja korjailemassa. Isä ei välttämättä osaa tunteitaan näyttää mutta kylläpä se on aina välillä kertonut tarinoita siitä miten mua odotettiin 7 vuotta adoptiolapseksi ja miten hän mua rakasti heti. Viime vuosina nuo puheet ovat häneltä jääneet pois, koska, no, se viina ... Mutta kaikenkaikkiaan mulla ja veljelläni on lapsuudessa ollut kaikki asiat niinkuin kuuluu ollakin. Nou hätä. 

Ollessani murrosiän kynnyksellä about 12-13 vuotias (?) vanhempani erosivat seurakunnasta. On mulle kerrottu syitäkin siihen. Jotka ovat päässeet unohtumaan, heh. Muistan kyllä vähän tarkemminkin mutta ne ei oikeastaan kuulu tähän asiaan. 

Mutta jotenkin on aina tuntunut, että se oli "käännekohta" perheessämme. Äitille ja isälle alkoi maistumaan viina. Kummalle enemmän ja kummalle vähemmän niin en osaa sanoa. En tämän enempää muista, koska silloin aloin itse oireilemaan itsetuhoisuudella. Ensimmäinen itsemurhayritys 14 vuotiaana. Äidille oli soitettu töihin, että täällä teidän tyttö on just mahahuuhtelussa. Äitini on myöhemmin aikuisiälläni kertonut, että se pääsiäinen (juu, silloin oli pääsiäinen, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran) on "piirtynyt hänen verkkokalvoihinsa". Kun mikään ei ollut kertonut itsetuhoisuudesta aikaisemmin. Se äitini ja isäni hätä. Kun eivät ymmärtäneet. Enkä toisaalta ymmärrä minäkään vielä tänä päivänäkään. 

Äitini saapui paikalle juuri ajoissa hypätäkseen ambulanssiin kanssani, kun mua lähdettiin kuskaamaan keskussairaalaan. 

Ja mikä syyllisyys painaa rintakehää tällä hetkellä. Sama syyllisyys mitä tunsin tänään töissä muistellessa tuota veljeni kertomaa lapsuus muistoaan. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. Minä aiheutin sen, että veljeni pelkäsi äitini tukehtuvan oksennukseensa, koska äitini oli iltaisin niin masentunut, ahdistunut ja (ennenkaikkea) väsynyt kaikesta huolehtimisesta, että halusi vain sammua. Muistan äitini joskus kertoneen, että joskus, kun olin nuorisolla ja välimatka kotiini oli pitkä (oikeasti pitkä)... ja äitini kävi lähes joka ikinen päivä mua sen 10kk aikana katsomassa sairaalassa ... jos ei äiti tullut niin isä tuli ... muistan äitini joskus kertoneen että joskus sieltä kotiin ajellessaan hän oli ajatellut... että, jos hän joskus pystyy ajamaan sen välin takaisin kotiin niin ettei hän itke ... niin hän pystyy mihin vain .. ja kerran sen 10kk aikana hän oli siihen pystynyt. 

Ja nyt mä itkeä pillitän taas tätä kirjoittaessani. Syyllisyys. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. 

Töissä sitten hoksasin myös seuraavan ajatuksen: Enhän minä voinut tietää mitä kotona tapahtuu, koska olin itse silloin sairaalassa ja järkyttävän itsetuhoinen. Elin ihan eri maailmaa kuin sitä mitä kotona tapahtui sillä välin. Joten mun ei saisi tuntea syyllisyyttä siitä veljeni muistosta. Mutta tunnen silti.

Ja tästä päästään Pahantekijään. Jännä huomata miten tässä blogissa olen kerran maininnut "Pahantekijän" ja se oli se yhteys äitini kertoman tiedon kanssa. Koska kirjoitan tätä blogia anonyymisti niin kirjoitin sen aikamiespojan oikean nimen tilalle Pahantekijä. Jostain syystä.

Nyt kuitenkin alan puhumaan Pahantekijästä sen ns. "oikealla nimellä". Jos ihmisellä on trauma taustaa (mitä en itse siis tiedä - onko mulla?) ja disso niin yleensä on semmonen "kolmio" missä on kolme tyyppiä: pahantekijä, uhri ja pelastaja. Terppa tätä mulle selitti silloin joskus hiljattain. Pahantekijä on yleensä se joka syyllistää, haukkuu, väheksyy, halveksii jne. Mietittiin silloin sitä mun työssä käynyttä episodia. Terppa ihmetteli ääneen, että siitä kuviosta oikeastaan Pahantekijä ns. puuttuu. 

Mutta nyt mitä pahantekijään tulee TÄNÄÄN töissä tulleeseen syyllisyyden tunteeseen niin huomasin sen tunteen tulevan Pahantekijältä. Siis sen syyllisyyden tunteen. Ja pääsin osittain irti siitä tunteesta ajatellen seuraavaa:

Enhän minä herranjumala voinut TEHDÄ silloin 14 vuotiaana kotona vallitsevalle tilanteelle mitään. Olinhan itsekin vasta lapsi silloin ja sairaalassa itsetuhoisuuden vuoksi. 

Haluaisin kirjoittaa tämän päivän ajatuksista vielä lisää ja lisää ja lisää mutta pakko luovuttaa tältä päivältä. Kello on jo sen verran paljon (olen kirjoittanut tätä pätkää n. 3 tuntia), että Sissi täytyy viedä ulos ja sitten mennä nukkumaan, koska kello soi töihin 04:50. 

Nyt tuntuu, että olen taas niin "jengalla" ajatuksineni kaikkineni, että saa nähdä tuleeko nukkumisesta taas mitään.

EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)

No niin.

Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.

Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.

Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA. 

Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!! 

Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.

Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.

1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.

En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään. 

Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.

Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua. 

Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut. 

Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt. 

Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ. 

1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho. 

Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ. 

Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa 

*taputtaa psykiatreja päälaelle*. 

Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"

Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!! 

Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)

Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.

No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.

(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä. 

Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.

Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä". 

KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!! 

Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ. 

Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä. 

Tästä päästään takaisin tähän päivään. 

Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista. 

(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)

Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA  !  VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA !  ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ ! 

Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään. 

Perustelut:

1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani. 

.... ja taas paluu tähän hetkeen. 

2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.

En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä)  olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.

Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!! 

Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea. 

Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten. 

Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua. 

Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään". 

DID?

Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse. 

Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin. 

Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa. 

Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin. 

Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni. 

Yöllisiä oivalluksia

Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.

Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.

Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.

Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?

... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.

Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä

Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa

Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.

Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:

"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"

Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !

Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:

(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)

A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.

S: Mutta se on lumppu, HUORA ...

A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.

S: Ketä mä sitten voin syyttää?

A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.

S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.

A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.

S: Mut ollaanhan me tarkkoja...

A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?

S: Eipä kai ...

A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.

S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...

A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?

S: Niin ...

A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.

S: Mutta siinä menee ikuisuus...

A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?

S: Niin ...

A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.

S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !

A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.

S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...

A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.

S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA

A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...

S: HAISTA VITTU !

A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?

S: Mutta mä en jaksa hymyillä.

A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.

*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?

P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.

A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.

P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.

A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.

P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.

A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.

P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...

A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.

***

Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:

"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D

Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.

Aikajärjestyksessä, eh?

Aloin näitä mietteitäni kirjoittamaan 1,5kk sitten paperipäiväkirjaan. En ehkä halunnut tuoda näitä julki vielä silloin. Oikeasti en uskaltanut. Hyvä, jos terpalle uskalsin aloittaa puhumisen, koska se pelko siitä pakkohoitolähetteestä ... Terpan suhtauduttua myönteisesti juttuihini aloin miettimään asioita pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja tuntuu, että olen tällä hetkellä niin paljon edellä kaikkia (myös terppaa) muita, että itseänikin välillä hirvittää. Siksi tuo paperipäiväkirja pitää saada AIKAJÄRJESTYKSESSÄ myös tänne. Outoa miten tuolla sivupalkissa on linkki "aikajärjestyksessä... ehkä" blogiini. Kunnes tajusin, että niin. Silloin 1,5v sitten, kun Ajojärjestelijällä meni liian lujaa niin sille oli hirveän tärkeää, että kaikki sujuu aikataulussa. Aikajärjestyksessä. Kai sen takia olen tuon linkin noin kirjoittanut. Tällä hetkellä se "ehkä" on siinä ydinasiassa, heh. Tajunnanvirtaa tulee, ehkä aikajärjestyksessä, ehkä ei mutta yritän parhaani.

Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".

Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.

No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.

"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?

(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)

Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!

Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!

Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?

Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.

Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."

Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.

Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".

Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"

Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.

Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".

Mistä sitten alkaisin?

Nyt on kaikki osani esitelty. Joita on tähän mennessä siis 4. Tykkään kyllä mieluummin puhua heistä "kavereina" mutta se saa helposti psykoottisen kuvan sellaisen ihmisen silmissä joka ei tiedä dissosiaatiosta mitään. Joten heille täytyy puhua persoonallisuuden eri osista. Kuten esim. psykiatreille. Muuten he heittävät pakolla lukkojen taakse. Miksen ymmärtänyt tätä jo aikaisemmin?

Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.

Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.

Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D   Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.

Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .

Ajojärjestelijä

Mulla on ihan hirveä aivosumu. En tiedä missä järjestyksessä blogiani kirjoittaisin, että näistä teksteistä saisi järjellisen kuvan. Haluaisin kirjoittaa siitä tästä ja tuosta, ajatukset hyppivät sekunnissa asiasta toiseen ja päässä on niin levoton olo, että huh ! Joku toinen kaksari sanoisi, että mulla on meneillään hypo mutta koen sen vääräksi tulkinnaksi. Pystyn kyllä olemaan paikoillani vähän liiankin hyvin (ei huvita mennä eikä tehdä mitään) mutta päässä vilisee. Haluaisin vain tuijottaa seinää ja antaa ajatusten virrata. Unohtelen asioita mitä pitäisi tehdä. Yhtäkkiä saatan havahtua siihen, että Sissi pitää viedä ulos. Sitten taas istun ja tuijotan. Plärään facea tai teen timanttityötä. Ja ajattelen. Välillä unohdan, että seuraavana päivänä täytyy mennä taas töihin niinkuin huomenna. Tuntuu, että töihin meneminen on tällä hetkellä vain joku juttu mikä mun täytyy hoitaa. Menen vain ja olen ajatuksissani koko päivän näiden "kavereideni" kanssa. Kohta alan pelkäämään, että yksinkertaisesti unohdan mennä töihin, koska tämä ajatuskiito vie kaiken huomion.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.

Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.

No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa. 
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".

No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen. 

Mieli teki omat esteensä

Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.

Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.

En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.

Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.

"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys

Yksinäisyyden tuskaa

Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.

Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".

Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.

Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.

Kuoleman tavoittelua

Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.

Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.

Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.

En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?

Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää. 

Muutto

Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.

Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.

Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.

Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....

Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.

Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...

Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?

Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti

Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.

Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.

Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.

"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S

DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.

Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön 
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.

Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi. 

Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...

Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?

Voitte jo tulla..." 

Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.

Tästä ei tule mitään

Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.

En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.

Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.

Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.

Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...

"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !

... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...

... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...

Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.

HAISTA ARNO VITTU !

Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.

... VITTU ARNOSTA.

... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.

No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.

Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.

Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.

Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."

Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?