Elämästäni puuttuu kaksi viikkoa.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?