Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.
Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.
Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!
Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta ....
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.
Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?
Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.
Hyvää uutta vuotta kaikille !
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuhoajatukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuhoajatukset. Näytä kaikki tekstit
perjantai 3. tammikuuta 2020
sunnuntai 22. joulukuuta 2019
Psykoosit tulilla(ko?)
Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.
Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?
Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.
Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.
Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.
Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa 2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.
Sitten onkin hyvä mennä junan alle.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.
Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?
Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.
Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.
Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.
Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa 2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.
Sitten onkin hyvä mennä junan alle.
torstai 23. toukokuuta 2019
Varoitus: kilometripostaus ja uusi "kaveri"
Nukuin n. 7h viime yönä. Herätessä oli suhteellisen virkeä olo siihen nähden miten olen viime päivinä nukkunut. Töissä huomasin olevani jopa suhteellisen iloinen. Osia oli tullut joten tekemistäkin riitti. Kuuntelin korvaläpillä musiikkia siinä tehdessäni ja hyvän biisin kohdalla teki mieli alkaa tanssia. Ihan vaan siksi, kun olin hyväntuulinen ja oli hyvä biisi.
Kunnes tajusin Kodinrikkojan käyttäytyvän samalla tavalla. Se tykkää tanssia ja bilettää ja keikuttaa persettään. Ja se on flirtti.
Olenko ikinä hänestä täällä kertonut? Hän on uusin tulokas "kaveri - listallani". Se joka vikittelee ja pompottelee miehiä. Ja jostain syystä se tykkää hirveesti ukkomiehistä. Mulla on elämässäni ollut kolme ns. "vakkaripano" - suhdetta varatun miehen kanssa. Ja he ovat aina olleet huomattavasti vanhempia kuin minä.
Mutta nyt mietittynä se on mielestäni väärin. Se ei ole MUA. Olen aina tuominnut yhden illan jutut sun muut. Olen aina panostanut parisuhteeseen silloin, kun sellainen on ollut enkä ikinä ole omaa kumppaniani pettänyt enkä hyväksyisi sellaista myöskään toiselta. Mutta sitten niillä elämäni aikajanoilla, kun olen ollut sinkku niin tämä käsitys maailmasta on heittänyt kuperkeikkaa ja yhtäkkiä olenkin paneskellut varattuja ukkomiehiä. Miksi, oi, miksi? (btw, yläasteella joskus lensin luokasta pihalle, kun kyselin liikaa miksi - kysymyksiä). No jokatapauksessa, kun aloin asiaa pohtimaan niin huomasin, että uusi "kaveri" oli syntynyt. Ristin sen nimellä Kodinrikkoja, koska tuntuu, että se tyyppi ei ole osa mua. Se on joku muu. Vaikka tämäkin tyyppi olen minä. Hah !
Nimi Kodinrikkoja siksi, kun tuollainen käyttäytyminen pitkään jatkuessaan saattaa pahimmassa tapauksessa rikkoa perheitä.
Jatkoin töiden tekemistä. Tai oikeastaan tein koko ajan töitä mutta päässäni surisi samalla kaikkea tämmöistä. Välillä jouduin kaivamaan puhelimen taskusta ja kirjoittamaan muistioon yksittäisiä lauseita (koska terppa ei enää ymmärrä lyhyitä tekstiviestejä) jotta muistan kirjoittaa niistä ajatuksista tänne.
Sitten huomasin havahtuvani taas nykyhetkeen. Tajusin ajatuksisssani olevani jossain menneisyydessä. Kaukana. Mietin, että mistä se johtuu, että tällä hetkellä elän ajatuksissani tavallaan menneisyyttäni kuin nykypäivää? En osaa vastata tuohon. Eipäs, kun osaankin ! Kiitos puhelimeni muistiinpanojen. Menneisyyteni ja nykypäivän muistot välillä sekoittuu, koska menneisyydestäni puuttuvat täysin ne tunnemuistot. En jostain syystä koe menneisyyttäni ... osaksi mua? Niinkuin viime postauksessa taisin mainitakin - ne on vain asioita mitä mulle on tapahtunut.
Terppa eilen jotain selitti siitä miten olen muuttunut terapiasuhteen edetessä verrattuna siihen minkälainen olin, kun vuosi sitten aloitimme. En enää muista mitä, koska Ajojärjestelijä kävi niin "jengalla". Mutta unohdin sanoa terpalle, että se johtuu siitä, kun lopetin neuroleptit vuoden vaihteessa. Mun tunteet on sivuutettu lääkkeillä viimeiset 20v. Ihan kuin mua olisi kielletty tuntemasta tunteita. Neuroleptit tekee sen tehokkaasti. Turruttaa KAIKKI mahdolliset tunteet. Ja, koska elämässäni olen jostain syystä käyttäytynyt niinkuin olen niin psykiatrit ovat olleet sitä mieltä, että parempi pitää tyttö hiljaisena lääkkeillä kuin antaa sen tuntea.
Miten vihaankaan psykiatreja.
Mutta eilisen käynnin perusteella terppa on jotenkin saanut luotua mulle siitä huoneesta jotenkin ... turvallisen? Äh. En mä koe sitä turvallisena missä voisin itkeä, huutaa ja oikeasti raivota ilman, että Selviytyjää kiikutettaisiin taas piipaa - autolla remmeihin. Mutta jotenkin terppa on saanut aikaiseksi pienen pienen turvallisuuden tunteen siitä, että Selviytyjää oikeasti joku kuuntelee. Sitä ei torpata heti niinkuin teininä. Samaa tietyntyyppistä turvallisuuden tunnetta muistan kokeneeni vain yhden hoitoalan ihmisen kanssa; omahoitajani joka on hoitanut mua sairaalassa vuosina 1998-2011. Lyhyitä ja pitempiä sairaalajaksoja tuossa sairaalassa noina vuosina (jossain vaiheessa tuolla aikavälillä olin 7v poissa "kuvioista", koska asuin Turussa niinä vuosina mutta sitten palasin tähän sairaalaan, kun muutin takaisin takaisin kotipaikkakunnalleni vähäksi aikaa). Nykyään tämä omahoitajani ei ole enää osastohommissa vaan toimii luottamusmiehenä niissä sairaalaympyröissä.
Tämä tietyntyyppinen turvallisuuden tunne tarkoittaa lähinnä sitä, kun muistan sairaalasta niitä eristystilanteita tapahtumana. Mutta tässä joskus jossain välissä olen pohtinut sitä, että jostain syystä niissä remmeissä maatessani (niin teininä kuin myös parikymppisenä) mulla oli hirveä hätä ... huusin kuin syötävä ... mutta ne eristyskerrat, kun omahoitajani oli paikalla mua eristämässä... niin ne oli jotenkin... erilaisia? ... turvallisempia?
Äh.
Mutta jotenkin terppa on onnistunut luomaan saman tyyppistä turvallisuuden tunnetta kuin omahoitajani aikoinaan. Sillä erotuksella ettei terppa ole omahoitajani. Nih. Omahoitajaani vastaan ei pysty kukaan ikinä kilpailemaan. (Ja tuo ajatus on Selviytyjän).
Ja vieläkin huvittaa ajatus, että tämä kaikki oli pääni sisällä TÄNÄÄN TYÖPÄIVÄN AIKANA.
Jotenkin siinä töitä tehdessäni ajatus taas siirtyi. Tällä kertaa pikkuveljeeni. Aloin muistelemaan sitä kuinka pikkuveljeni tässä hiljattain kertoi mulle miten lapsena pelkäsi sitä, että äiti tukehtuu kännissä omaan oksennukseensa eikä se uskaltanut mennä herättämään isää, koska isä olisi vain suuttunut. Kysyin pikkuveljeltä miten vanha hän oli silloin. Lähinnä siksi, kun en itse muista tämmöstä, että äiti olisi joskus sammunut niin pahasti. Veljeni kertoi olleensa silloin 9-10 vuotias. Jotain sanoin siihen takaisin mutten enää muista mitä.
Tänään sitten siinä töitä tehdessä jotenkin se koko karmeus alkoi valkenemaan mulle. Eihän herranjumala LAPSEN kuulu ajatella asioita noin !!! Sitten palasin taas siihen, että miksen minä muista ollenkaan tämmöstä juttua? Jos veljeni on ollut tapahtuma hetkellä 9-10 vuotias niin silloin minä olen ollut 13-14 vuotias. Eli tästä päätellen olen ollut silloin sairaalassa, kun tämä kaikki on tapahtunut ja siksi en muista, koska en ole ollut paikalla.
Mut valtasi töissä hirveä syyllisyyden tunne. Tajusin miten paljon tilanteeni silloin teininä oli/on vaikuttanut koko perheeseeni. Äiti turrutti omat tunteensa viinaan ja joi niin kauan iltaisin kunnes sammui. Hän ei pystynyt kestämään oman tyttärensä mielisairaalaan joutumista - syytti ehkä itseään - ja halusi töiden, sairaalassa ramppaamisen ja perhetapaamisten välissä, pikkuveljestäni huolehtimisen jälkeen vain nukkua. Jos ei saanut nukuttua niin sammua. En voi tietää varmaksi mutta olettaisin.
Tähän väliin mun täytyy vähän avata perhesuhteitani, koska tuosta pätkästä saa helposti kuvan siitä, että vanhempani olisivat olleet rapajuoppoja jotka eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan.
Ei. Väärin.
Kun olin lapsi ja ala-aste ikäinen niin kuuluimme erääseen seurakuntaan (ei, kyse ei ole lahkosta). Kuljimme paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa, kokouksissa ja pyhäkoulut tuli käytyä. Muistan oman lapsuuteni kodissamme hyvänä. Turvallisena paikkana. Äiti oli se pullan tuoksuinen äiti joka leipoi todella paljon, puetti meidät ja piti kodin siistinä ja turvallisena lapsille. Rakkautta ja huomiotakin oli, ei pelkästään tekoja. Meillä oli leluja millä leikkiä ja joululahjaksi lähes aina saatiin sitä mitä toivoimme. Molemmat kävivät päivä töissä. Ollessani vielä ala-aste ikäinen äiti lähti aikuisiällä vielä opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa jossa ollut jo siis n. 25 vuotta.
Isäni taas on luonteeltaan "perus juntti" joka ei osaa/osannut pysähtyä vaan koko ajan piti jotain puuhastella. Onhan hän elämässään rakentanut kaksi omakotitaloakin. Lapsuudesta muistan sitä miten isä oli lähes aina autotallissa jotain ruuvailemassa ja korjailemassa. Isä ei välttämättä osaa tunteitaan näyttää mutta kylläpä se on aina välillä kertonut tarinoita siitä miten mua odotettiin 7 vuotta adoptiolapseksi ja miten hän mua rakasti heti. Viime vuosina nuo puheet ovat häneltä jääneet pois, koska, no, se viina ... Mutta kaikenkaikkiaan mulla ja veljelläni on lapsuudessa ollut kaikki asiat niinkuin kuuluu ollakin. Nou hätä.
Ollessani murrosiän kynnyksellä about 12-13 vuotias (?) vanhempani erosivat seurakunnasta. On mulle kerrottu syitäkin siihen. Jotka ovat päässeet unohtumaan, heh. Muistan kyllä vähän tarkemminkin mutta ne ei oikeastaan kuulu tähän asiaan.
Mutta jotenkin on aina tuntunut, että se oli "käännekohta" perheessämme. Äitille ja isälle alkoi maistumaan viina. Kummalle enemmän ja kummalle vähemmän niin en osaa sanoa. En tämän enempää muista, koska silloin aloin itse oireilemaan itsetuhoisuudella. Ensimmäinen itsemurhayritys 14 vuotiaana. Äidille oli soitettu töihin, että täällä teidän tyttö on just mahahuuhtelussa. Äitini on myöhemmin aikuisiälläni kertonut, että se pääsiäinen (juu, silloin oli pääsiäinen, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran) on "piirtynyt hänen verkkokalvoihinsa". Kun mikään ei ollut kertonut itsetuhoisuudesta aikaisemmin. Se äitini ja isäni hätä. Kun eivät ymmärtäneet. Enkä toisaalta ymmärrä minäkään vielä tänä päivänäkään.
Äitini saapui paikalle juuri ajoissa hypätäkseen ambulanssiin kanssani, kun mua lähdettiin kuskaamaan keskussairaalaan.
Ja mikä syyllisyys painaa rintakehää tällä hetkellä. Sama syyllisyys mitä tunsin tänään töissä muistellessa tuota veljeni kertomaa lapsuus muistoaan. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. Minä aiheutin sen, että veljeni pelkäsi äitini tukehtuvan oksennukseensa, koska äitini oli iltaisin niin masentunut, ahdistunut ja (ennenkaikkea) väsynyt kaikesta huolehtimisesta, että halusi vain sammua. Muistan äitini joskus kertoneen, että joskus, kun olin nuorisolla ja välimatka kotiini oli pitkä (oikeasti pitkä)... ja äitini kävi lähes joka ikinen päivä mua sen 10kk aikana katsomassa sairaalassa ... jos ei äiti tullut niin isä tuli ... muistan äitini joskus kertoneen että joskus sieltä kotiin ajellessaan hän oli ajatellut... että, jos hän joskus pystyy ajamaan sen välin takaisin kotiin niin ettei hän itke ... niin hän pystyy mihin vain .. ja kerran sen 10kk aikana hän oli siihen pystynyt.
Ja nyt mä itkeä pillitän taas tätä kirjoittaessani. Syyllisyys. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN.
Töissä sitten hoksasin myös seuraavan ajatuksen: Enhän minä voinut tietää mitä kotona tapahtuu, koska olin itse silloin sairaalassa ja järkyttävän itsetuhoinen. Elin ihan eri maailmaa kuin sitä mitä kotona tapahtui sillä välin. Joten mun ei saisi tuntea syyllisyyttä siitä veljeni muistosta. Mutta tunnen silti.
Ja tästä päästään Pahantekijään. Jännä huomata miten tässä blogissa olen kerran maininnut "Pahantekijän" ja se oli se yhteys äitini kertoman tiedon kanssa. Koska kirjoitan tätä blogia anonyymisti niin kirjoitin sen aikamiespojan oikean nimen tilalle Pahantekijä. Jostain syystä.
Nyt kuitenkin alan puhumaan Pahantekijästä sen ns. "oikealla nimellä". Jos ihmisellä on trauma taustaa (mitä en itse siis tiedä - onko mulla?) ja disso niin yleensä on semmonen "kolmio" missä on kolme tyyppiä: pahantekijä, uhri ja pelastaja. Terppa tätä mulle selitti silloin joskus hiljattain. Pahantekijä on yleensä se joka syyllistää, haukkuu, väheksyy, halveksii jne. Mietittiin silloin sitä mun työssä käynyttä episodia. Terppa ihmetteli ääneen, että siitä kuviosta oikeastaan Pahantekijä ns. puuttuu.
Mutta nyt mitä pahantekijään tulee TÄNÄÄN töissä tulleeseen syyllisyyden tunteeseen niin huomasin sen tunteen tulevan Pahantekijältä. Siis sen syyllisyyden tunteen. Ja pääsin osittain irti siitä tunteesta ajatellen seuraavaa:
Enhän minä herranjumala voinut TEHDÄ silloin 14 vuotiaana kotona vallitsevalle tilanteelle mitään. Olinhan itsekin vasta lapsi silloin ja sairaalassa itsetuhoisuuden vuoksi.
Haluaisin kirjoittaa tämän päivän ajatuksista vielä lisää ja lisää ja lisää mutta pakko luovuttaa tältä päivältä. Kello on jo sen verran paljon (olen kirjoittanut tätä pätkää n. 3 tuntia), että Sissi täytyy viedä ulos ja sitten mennä nukkumaan, koska kello soi töihin 04:50.
Nyt tuntuu, että olen taas niin "jengalla" ajatuksineni kaikkineni, että saa nähdä tuleeko nukkumisesta taas mitään.
keskiviikko 15. toukokuuta 2019
Aikajärjestyksessä, eh?
Aloin näitä mietteitäni kirjoittamaan 1,5kk sitten paperipäiväkirjaan. En ehkä halunnut tuoda näitä julki vielä silloin. Oikeasti en uskaltanut. Hyvä, jos terpalle uskalsin aloittaa puhumisen, koska se pelko siitä pakkohoitolähetteestä ... Terpan suhtauduttua myönteisesti juttuihini aloin miettimään asioita pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja tuntuu, että olen tällä hetkellä niin paljon edellä kaikkia (myös terppaa) muita, että itseänikin välillä hirvittää. Siksi tuo paperipäiväkirja pitää saada AIKAJÄRJESTYKSESSÄ myös tänne. Outoa miten tuolla sivupalkissa on linkki "aikajärjestyksessä... ehkä" blogiini. Kunnes tajusin, että niin. Silloin 1,5v sitten, kun Ajojärjestelijällä meni liian lujaa niin sille oli hirveän tärkeää, että kaikki sujuu aikataulussa. Aikajärjestyksessä. Kai sen takia olen tuon linkin noin kirjoittanut. Tällä hetkellä se "ehkä" on siinä ydinasiassa, heh. Tajunnanvirtaa tulee, ehkä aikajärjestyksessä, ehkä ei mutta yritän parhaani.
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
lauantai 11. toukokuuta 2019
Selviytyjä
Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
lauantai 6. lokakuuta 2018
Mieli teki omat esteensä
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Yksinäisyyden tuskaa
Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
tiistai 24. heinäkuuta 2018
Kuoleman tavoittelua
Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tästä ei tule mitään
Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
tiistai 2. tammikuuta 2018
Ensimmäinen työpäivä
Tätä työpäivää mun ei tarvinnut enää aloittaa muistilapulla.
Kun tapahtuneen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa töihin aamulla ja äitini oli lähtenyt jo omaan kotiinsa niin selvisin aamusta yhden hyvin yksinkertaisen muistilapun avulla. Siinä luki:
1. Sissi
2. Syö aamupala
3. Pue päälle
4. Mene töihin.
Niin naurettavalta kuin se nyt kuulostaa niin tuosta minä lähdin, reilu kaksi kuukautta sitten.
Olisi surullista luovuttaa nyt.
Mutta tänään, kun aloitin uudessa työpaikassani... en enää nauttinut siitä. Harva työstään nauttii mutta minä olen aina tykännyt olla töissä ja uuden edessä. Mutta tänään ... en saanut siitä enää minkäänlaisia kiksejä. Se oli vain työtä jota oli pakko tehdä. Ehkä saan kipinän taas myöhemmin mutta juuri nyt se oli pelkkää pakkopullaa.
Kotiin tullessa takkaan valkea, ruokaa, saunaan, syömään. Jari ei ikinä halunnut mennä saunaan maha täynnä - tahdon pitää siitä kiinni. Kuumaa vettä ei tule hanasta joten täytyy lämmittää sauna joka toinen päivä. Tyttöihmisenä tahdon pitää hygienista kiinni. Jos sitä en jaksa tehdä - se on ensimmäinen varoitusmerkki siitä ettei kaikki ole hyvin.
Jari oli myös tarkka siitä, että perhe syö. Siispä mulla on kaksi asiaa joista mun täytyy pitää kiinni etten vaivu isäni mainitsemaan "synkkyyteen". Toinen on hygienia ja toinen on ruoka. Pieniä asioita mutta mulle niin suuria. Kolmas on Sissi. Se juoksenteli pitkän tovin naapurin koiran kanssa pihalla, kun tulin töistä. Iltalenkki tehty, kai.
Tuntuu, että masennus on ihan nurkan takana. Mikään ei tuota mielihyvää kuten ennen. Ei mökki, ei työ, ei mikään. Äiti soitteli tuossa äsken ja hänelle puhuin siitä miten surullista se olisi nyt luovuttaa. Olen tullut reilu kahdessa kuukaudessa niin pitkän matkan, että olisi surullista, jos kaikki menisi nyt mönkään. Eihän se tarvisi kuin takan pelti pistää vähän aikasemmin kiinni... Mutta en aio vielä luovuttaa, olen tullut pitkän matkan...
Anonyymi kyseli tai oikeastaan totesi, että miksi olen vihainen sairaalalle? He kuitenkin auttoivat mut takaisin jaloilleen. Selvisin psykoosista heidän avullaan.
Niin. En kai ole vihainen heille - olen enemmänkin vihainen kaikille Jarin lähiomaisille siitä etteivät he hakeneet mua pois vaikka itkin ja pyysin monet kerrat.... Jos olisin kotona nukkunut ja syönyt niin en olisi ikinä ajautunut psykoosiin. Mutta en nukkunut. E kertoi, että viikon aikana olin nukkunut ehkä 2 yötä ja muina aamuina herännyt jo aamuyöstä näpyttelemään "työnjohdollisia tekstiviestejä" Jarin lähiomaisille. Ja äidilleni. Ja Arnolle.
Lopulta ihmiset menivät sekaisin silmissäni - saatoin jutella 5-7 ihmiset kanssa päivittäin viestein ja puheluin. Läppärini antoi mulle "merkkejä" milloin kaikki oli ok ja milloin ei. Sairastuin. E ei ollut 20 vuoteen nähnyt mua niin väsyneenä ja soitti ambulanssin. Ja voi luoja miten häntä vihasinkaan. E tuli mukaani sairaalaan, joutui odottamaan odotushuoneessa enkä häntä vuoteeni vierelle edes kaivannut. Kun mut siirrettiin osastolle, näin E:n odotusaulassa - en suostunut katsomaan edes häneen päin. Arno soitti mulle kolmesti - löin luurin korvaan omalle työnjohtajalleni, koska itkin ja lähetin hänelle viestin: "...mä en jaksa... enää olla Arno..." Hänkin olisi todennäköisesti vain halunnut huutaa, että "vittu lopeta se tekstiviestien kirjoittelu!"
Ja nyt mä taas itken.
Tuo kaikki tapahtui 4.11.17.
Olisi sääli luovuttaa nyt, kun olen tullut niin pitkälle kaikesta siitä mitä tapahtui.
Kun tapahtuneen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa töihin aamulla ja äitini oli lähtenyt jo omaan kotiinsa niin selvisin aamusta yhden hyvin yksinkertaisen muistilapun avulla. Siinä luki:
1. Sissi
2. Syö aamupala
3. Pue päälle
4. Mene töihin.
Niin naurettavalta kuin se nyt kuulostaa niin tuosta minä lähdin, reilu kaksi kuukautta sitten.
Olisi surullista luovuttaa nyt.
Mutta tänään, kun aloitin uudessa työpaikassani... en enää nauttinut siitä. Harva työstään nauttii mutta minä olen aina tykännyt olla töissä ja uuden edessä. Mutta tänään ... en saanut siitä enää minkäänlaisia kiksejä. Se oli vain työtä jota oli pakko tehdä. Ehkä saan kipinän taas myöhemmin mutta juuri nyt se oli pelkkää pakkopullaa.
Kotiin tullessa takkaan valkea, ruokaa, saunaan, syömään. Jari ei ikinä halunnut mennä saunaan maha täynnä - tahdon pitää siitä kiinni. Kuumaa vettä ei tule hanasta joten täytyy lämmittää sauna joka toinen päivä. Tyttöihmisenä tahdon pitää hygienista kiinni. Jos sitä en jaksa tehdä - se on ensimmäinen varoitusmerkki siitä ettei kaikki ole hyvin.
Jari oli myös tarkka siitä, että perhe syö. Siispä mulla on kaksi asiaa joista mun täytyy pitää kiinni etten vaivu isäni mainitsemaan "synkkyyteen". Toinen on hygienia ja toinen on ruoka. Pieniä asioita mutta mulle niin suuria. Kolmas on Sissi. Se juoksenteli pitkän tovin naapurin koiran kanssa pihalla, kun tulin töistä. Iltalenkki tehty, kai.
Tuntuu, että masennus on ihan nurkan takana. Mikään ei tuota mielihyvää kuten ennen. Ei mökki, ei työ, ei mikään. Äiti soitteli tuossa äsken ja hänelle puhuin siitä miten surullista se olisi nyt luovuttaa. Olen tullut reilu kahdessa kuukaudessa niin pitkän matkan, että olisi surullista, jos kaikki menisi nyt mönkään. Eihän se tarvisi kuin takan pelti pistää vähän aikasemmin kiinni... Mutta en aio vielä luovuttaa, olen tullut pitkän matkan...
Anonyymi kyseli tai oikeastaan totesi, että miksi olen vihainen sairaalalle? He kuitenkin auttoivat mut takaisin jaloilleen. Selvisin psykoosista heidän avullaan.
Niin. En kai ole vihainen heille - olen enemmänkin vihainen kaikille Jarin lähiomaisille siitä etteivät he hakeneet mua pois vaikka itkin ja pyysin monet kerrat.... Jos olisin kotona nukkunut ja syönyt niin en olisi ikinä ajautunut psykoosiin. Mutta en nukkunut. E kertoi, että viikon aikana olin nukkunut ehkä 2 yötä ja muina aamuina herännyt jo aamuyöstä näpyttelemään "työnjohdollisia tekstiviestejä" Jarin lähiomaisille. Ja äidilleni. Ja Arnolle.
Lopulta ihmiset menivät sekaisin silmissäni - saatoin jutella 5-7 ihmiset kanssa päivittäin viestein ja puheluin. Läppärini antoi mulle "merkkejä" milloin kaikki oli ok ja milloin ei. Sairastuin. E ei ollut 20 vuoteen nähnyt mua niin väsyneenä ja soitti ambulanssin. Ja voi luoja miten häntä vihasinkaan. E tuli mukaani sairaalaan, joutui odottamaan odotushuoneessa enkä häntä vuoteeni vierelle edes kaivannut. Kun mut siirrettiin osastolle, näin E:n odotusaulassa - en suostunut katsomaan edes häneen päin. Arno soitti mulle kolmesti - löin luurin korvaan omalle työnjohtajalleni, koska itkin ja lähetin hänelle viestin: "...mä en jaksa... enää olla Arno..." Hänkin olisi todennäköisesti vain halunnut huutaa, että "vittu lopeta se tekstiviestien kirjoittelu!"
Ja nyt mä taas itken.
Tuo kaikki tapahtui 4.11.17.
Olisi sääli luovuttaa nyt, kun olen tullut niin pitkälle kaikesta siitä mitä tapahtui.
keskiviikko 13. joulukuuta 2017
Keskiviikkona...
... alkoi olla harhojen ja pelkotilojen kanssa jo mullekin jo pelottavaa. Huomasin, että mies todella uskoo ja pelkää niitä harhoja joita hänellä oli. Töistä tullessa iltapäivällä hän kuvasi kännykällä firman auton sisältä ja ulkoa, koska oli varma siitä, että firma on viemässä häntä oikeuteen irtisanomisen takia jota hän ei ollut edes työnjohtajalleen vienyt maanantaina eikä edes keskiviikkona. Hän kuvasi siis firman auton tavaroineen päivineen, koska pelkäsi omaa firmaansa ja sitä, että häntä aletaan syyttää jostain mitä hän ei ole tehnyt.
Kun kerroin tästä hänen työnjohtajalleen myöhemmin... se oli raskasta...
Keskiviikko illalla sain mieheni hetkeksi istumaan ja puhumaan mulle. Sanoin hänelle, että "kulta, puhu mulle. Mikä sulla on?" Hän alkoi kertoa kuinka meidän takapihalla lentelee pieniä "koptereita" joissa on iiristunnistimet ja miten firma seuraa häntä/meitä koko ajan. Hän myös kertoi miten naapuritalojen seinissä on kamerat suunnattuna meidän taloon. Meidän takapihan vaahterassa oli linnunpesä joka sekin oli kamera. Ja kaikki "kamerat" olivat myös lämpökameroita millä pystyy seurata ihmisiä myös pimeällä.
Kaikkihan on teoriassa mahdollista. Mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun yritin saada mieheni Mehiläiseen työterveyshuoltoon hakemaan sairaslomaa. Mutta mies ei suostunut, koska: Työt pitää hoitaa ensin. Hän lupasi maanantaina hakea sairaslomaa. Enkä minä voi aikuista ihmistä lääkäriin pakottaa. Jos olisin soittanut ambulanssin pihaan niin mieheni olisi pelkästään nauranut ja lanssipojat olisivat lähteneet ilman miestäni pois.
Illalla nukkumaan mennessä mies kertoi miten "koko ratas lähti nyt pyörimään, kun kerroin sulle". Kotietsintää hän pelkäsi alusta lähtien, maanantaista lähtien. Oli varma, että poliisit ja kaikki mahdolliset tulevat hetkenä minä hyvänsä tekemään kotietsinnän - vain sen takia, koska hän suunnitteli irtisanoutuvansa töistä. Nukkumaan mennessä hän sanoi minulle "Tämä on mulle lopun alkua" ja minä rauhoittelin ja kerroin taas järkitasolla missä mennään. Meille ei ole kukaan tulossa tänäkään yönä. Nuku kulta nyt.
Mutta yöksi hän joutui töihin. Hän tuli aamu viideltä takaisin kotiin ja seitsemältä lähti taas töihin niinkuin kuuluikin. Hän ei nukkunut. Ja hänellä oli harhoja ja pelkoja liittyen firmaansa. Hän oli varma siitä, että firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä.
Enkä minä vieläkään uskonut, että mieheni on sairas vaikka sitä epäilinkin jo tässä vaiheessa. En uskonut, että hän on jo vaarallisesti sairas. En osannut auttaa. Mutta torstai oli se se - eli seuraava päivä, kun laitoin tekstiviestin hänen siskolleen. Ja yritimme lähteä etsimään miehelleni apua. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.
Kun kerroin tästä hänen työnjohtajalleen myöhemmin... se oli raskasta...
Keskiviikko illalla sain mieheni hetkeksi istumaan ja puhumaan mulle. Sanoin hänelle, että "kulta, puhu mulle. Mikä sulla on?" Hän alkoi kertoa kuinka meidän takapihalla lentelee pieniä "koptereita" joissa on iiristunnistimet ja miten firma seuraa häntä/meitä koko ajan. Hän myös kertoi miten naapuritalojen seinissä on kamerat suunnattuna meidän taloon. Meidän takapihan vaahterassa oli linnunpesä joka sekin oli kamera. Ja kaikki "kamerat" olivat myös lämpökameroita millä pystyy seurata ihmisiä myös pimeällä.
Kaikkihan on teoriassa mahdollista. Mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun yritin saada mieheni Mehiläiseen työterveyshuoltoon hakemaan sairaslomaa. Mutta mies ei suostunut, koska: Työt pitää hoitaa ensin. Hän lupasi maanantaina hakea sairaslomaa. Enkä minä voi aikuista ihmistä lääkäriin pakottaa. Jos olisin soittanut ambulanssin pihaan niin mieheni olisi pelkästään nauranut ja lanssipojat olisivat lähteneet ilman miestäni pois.
Illalla nukkumaan mennessä mies kertoi miten "koko ratas lähti nyt pyörimään, kun kerroin sulle". Kotietsintää hän pelkäsi alusta lähtien, maanantaista lähtien. Oli varma, että poliisit ja kaikki mahdolliset tulevat hetkenä minä hyvänsä tekemään kotietsinnän - vain sen takia, koska hän suunnitteli irtisanoutuvansa töistä. Nukkumaan mennessä hän sanoi minulle "Tämä on mulle lopun alkua" ja minä rauhoittelin ja kerroin taas järkitasolla missä mennään. Meille ei ole kukaan tulossa tänäkään yönä. Nuku kulta nyt.
Mutta yöksi hän joutui töihin. Hän tuli aamu viideltä takaisin kotiin ja seitsemältä lähti taas töihin niinkuin kuuluikin. Hän ei nukkunut. Ja hänellä oli harhoja ja pelkoja liittyen firmaansa. Hän oli varma siitä, että firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä.
Enkä minä vieläkään uskonut, että mieheni on sairas vaikka sitä epäilinkin jo tässä vaiheessa. En uskonut, että hän on jo vaarallisesti sairas. En osannut auttaa. Mutta torstai oli se se - eli seuraava päivä, kun laitoin tekstiviestin hänen siskolleen. Ja yritimme lähteä etsimään miehelleni apua. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.
tiistai 12. joulukuuta 2017
Minä? Tulevaisuudessa?
Näissä tunnelmissa syntyi ajatus tästä blogista. Yksin. Sissin kanssa.
Koska:
Ew, people...
Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.
Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.
Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.
Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.
Koska:
Ew, people...
Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.
Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.
Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.
Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)