EEG ja Edellä Kävijän tapaaminen

Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.

Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.

Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!

Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta .... 
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.

Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?

Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.

Hyvää uutta vuotta kaikille !

Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

Varoitus: kilometripostaus ja uusi "kaveri"

Nukuin n. 7h viime yönä. Herätessä oli suhteellisen virkeä olo siihen nähden miten olen viime päivinä nukkunut. Töissä huomasin olevani jopa suhteellisen iloinen. Osia oli tullut joten tekemistäkin riitti. Kuuntelin korvaläpillä musiikkia siinä tehdessäni ja hyvän biisin kohdalla teki mieli alkaa tanssia. Ihan vaan siksi, kun olin hyväntuulinen ja oli hyvä biisi.

Kunnes tajusin Kodinrikkojan käyttäytyvän samalla tavalla. Se tykkää tanssia ja bilettää ja keikuttaa persettään. Ja se on flirtti. 

Olenko ikinä hänestä täällä kertonut? Hän on uusin tulokas "kaveri - listallani". Se joka vikittelee ja pompottelee miehiä. Ja jostain syystä se tykkää hirveesti ukkomiehistä. Mulla on elämässäni ollut kolme ns. "vakkaripano" - suhdetta varatun miehen kanssa. Ja he ovat aina olleet huomattavasti vanhempia kuin minä. 

Mutta nyt mietittynä se on mielestäni väärin. Se ei ole MUA. Olen aina tuominnut yhden illan jutut sun muut. Olen aina panostanut parisuhteeseen silloin, kun sellainen on ollut enkä ikinä ole omaa kumppaniani pettänyt enkä hyväksyisi sellaista myöskään toiselta. Mutta sitten niillä elämäni aikajanoilla, kun olen ollut sinkku niin tämä käsitys maailmasta on heittänyt kuperkeikkaa ja yhtäkkiä olenkin paneskellut varattuja ukkomiehiä. Miksi, oi, miksi? (btw, yläasteella joskus lensin luokasta pihalle, kun kyselin liikaa miksi - kysymyksiä). No jokatapauksessa, kun aloin asiaa pohtimaan niin huomasin, että uusi "kaveri" oli syntynyt. Ristin sen nimellä Kodinrikkoja, koska tuntuu, että se tyyppi ei ole osa mua. Se on joku muu. Vaikka tämäkin tyyppi olen minä. Hah ! 

Nimi Kodinrikkoja siksi, kun tuollainen käyttäytyminen pitkään jatkuessaan saattaa pahimmassa tapauksessa rikkoa perheitä. 

Jatkoin töiden tekemistä. Tai oikeastaan tein koko ajan töitä mutta päässäni surisi samalla kaikkea tämmöistä. Välillä jouduin kaivamaan puhelimen taskusta ja kirjoittamaan muistioon yksittäisiä lauseita (koska terppa ei enää ymmärrä lyhyitä tekstiviestejä) jotta muistan kirjoittaa niistä ajatuksista tänne.

Sitten huomasin havahtuvani taas nykyhetkeen. Tajusin ajatuksisssani olevani jossain menneisyydessä. Kaukana. Mietin, että mistä se johtuu, että tällä hetkellä elän ajatuksissani tavallaan menneisyyttäni kuin nykypäivää? En osaa vastata tuohon. Eipäs, kun osaankin ! Kiitos puhelimeni muistiinpanojen. Menneisyyteni ja nykypäivän muistot välillä sekoittuu, koska menneisyydestäni puuttuvat täysin ne tunnemuistot. En jostain syystä koe menneisyyttäni ... osaksi mua? Niinkuin viime postauksessa taisin mainitakin - ne on vain asioita mitä mulle on tapahtunut. 

Terppa eilen jotain selitti siitä miten olen muuttunut terapiasuhteen edetessä verrattuna siihen minkälainen olin, kun vuosi sitten aloitimme. En enää muista mitä, koska Ajojärjestelijä kävi niin "jengalla". Mutta unohdin sanoa terpalle, että se johtuu siitä, kun lopetin neuroleptit vuoden vaihteessa. Mun tunteet on sivuutettu lääkkeillä viimeiset 20v. Ihan kuin mua olisi kielletty tuntemasta tunteita. Neuroleptit tekee sen tehokkaasti. Turruttaa KAIKKI mahdolliset tunteet. Ja, koska elämässäni olen jostain syystä käyttäytynyt niinkuin olen niin psykiatrit ovat olleet sitä mieltä, että parempi pitää tyttö hiljaisena lääkkeillä kuin antaa sen tuntea. 

Miten vihaankaan psykiatreja. 

Mutta eilisen käynnin perusteella terppa on jotenkin saanut luotua mulle siitä huoneesta jotenkin ... turvallisen? Äh. En mä koe sitä turvallisena missä voisin itkeä, huutaa ja oikeasti raivota ilman, että Selviytyjää kiikutettaisiin taas piipaa - autolla remmeihin. Mutta jotenkin terppa on saanut aikaiseksi pienen pienen turvallisuuden tunteen siitä, että Selviytyjää oikeasti joku kuuntelee. Sitä ei torpata heti niinkuin teininä. Samaa tietyntyyppistä turvallisuuden tunnetta muistan kokeneeni vain yhden hoitoalan ihmisen kanssa; omahoitajani joka on hoitanut mua sairaalassa vuosina 1998-2011. Lyhyitä ja pitempiä sairaalajaksoja tuossa sairaalassa noina vuosina (jossain vaiheessa tuolla aikavälillä olin 7v poissa "kuvioista", koska asuin Turussa niinä vuosina mutta sitten palasin tähän sairaalaan, kun muutin takaisin takaisin kotipaikkakunnalleni vähäksi aikaa). Nykyään tämä omahoitajani ei ole enää osastohommissa vaan toimii luottamusmiehenä niissä sairaalaympyröissä. 

Tämä tietyntyyppinen turvallisuuden tunne tarkoittaa lähinnä sitä, kun muistan sairaalasta niitä eristystilanteita tapahtumana. Mutta tässä joskus jossain välissä olen pohtinut sitä, että jostain syystä niissä remmeissä maatessani (niin teininä kuin myös parikymppisenä) mulla oli hirveä hätä ... huusin kuin syötävä ... mutta ne eristyskerrat, kun omahoitajani oli paikalla mua eristämässä... niin ne oli jotenkin... erilaisia? ... turvallisempia? 

Äh.

Mutta jotenkin terppa on onnistunut luomaan saman tyyppistä turvallisuuden tunnetta kuin omahoitajani aikoinaan. Sillä erotuksella ettei terppa ole omahoitajani. Nih. Omahoitajaani vastaan ei pysty kukaan ikinä kilpailemaan. (Ja tuo ajatus on Selviytyjän). 

Ja vieläkin huvittaa ajatus, että tämä kaikki oli pääni sisällä TÄNÄÄN TYÖPÄIVÄN AIKANA. 

Jotenkin siinä töitä tehdessäni ajatus taas siirtyi. Tällä kertaa pikkuveljeeni. Aloin muistelemaan sitä kuinka pikkuveljeni tässä hiljattain kertoi mulle miten lapsena pelkäsi sitä, että äiti tukehtuu kännissä omaan oksennukseensa eikä se uskaltanut mennä herättämään isää, koska isä olisi vain suuttunut. Kysyin pikkuveljeltä miten vanha hän oli silloin. Lähinnä siksi, kun en itse muista tämmöstä, että äiti olisi joskus sammunut niin pahasti. Veljeni kertoi olleensa silloin 9-10 vuotias. Jotain sanoin siihen takaisin mutten enää muista mitä. 

Tänään sitten siinä töitä tehdessä jotenkin se koko karmeus alkoi valkenemaan mulle. Eihän herranjumala LAPSEN kuulu ajatella asioita noin !!! Sitten palasin taas siihen, että miksen minä muista ollenkaan tämmöstä juttua? Jos veljeni on ollut tapahtuma hetkellä 9-10 vuotias niin silloin minä olen ollut 13-14 vuotias. Eli tästä päätellen olen ollut silloin sairaalassa, kun tämä kaikki on tapahtunut ja siksi en muista, koska en ole ollut paikalla. 

Mut valtasi töissä hirveä syyllisyyden tunne. Tajusin miten paljon tilanteeni silloin teininä oli/on vaikuttanut koko perheeseeni. Äiti turrutti omat tunteensa viinaan ja joi niin kauan iltaisin kunnes sammui. Hän ei pystynyt kestämään oman tyttärensä mielisairaalaan joutumista - syytti ehkä itseään - ja halusi töiden, sairaalassa ramppaamisen ja perhetapaamisten välissä, pikkuveljestäni huolehtimisen jälkeen vain nukkua. Jos ei saanut nukuttua niin sammua. En voi tietää varmaksi mutta olettaisin. 

Tähän väliin mun täytyy vähän avata perhesuhteitani, koska tuosta pätkästä saa helposti kuvan siitä, että vanhempani olisivat olleet rapajuoppoja jotka eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. 

Ei. Väärin.

Kun olin lapsi ja ala-aste ikäinen niin kuuluimme erääseen seurakuntaan (ei, kyse ei ole lahkosta). Kuljimme paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa, kokouksissa ja pyhäkoulut tuli käytyä. Muistan oman lapsuuteni kodissamme hyvänä. Turvallisena paikkana. Äiti oli se pullan tuoksuinen äiti joka leipoi todella paljon, puetti meidät ja piti kodin siistinä ja turvallisena lapsille. Rakkautta ja huomiotakin oli, ei pelkästään tekoja. Meillä oli leluja millä leikkiä ja joululahjaksi lähes aina saatiin sitä mitä toivoimme. Molemmat kävivät päivä töissä. Ollessani vielä ala-aste ikäinen äiti lähti aikuisiällä vielä opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa jossa ollut jo siis n. 25 vuotta. 

Isäni taas on luonteeltaan "perus juntti" joka ei osaa/osannut pysähtyä vaan koko ajan piti jotain puuhastella. Onhan hän elämässään rakentanut kaksi omakotitaloakin. Lapsuudesta muistan sitä miten isä oli lähes aina autotallissa jotain ruuvailemassa ja korjailemassa. Isä ei välttämättä osaa tunteitaan näyttää mutta kylläpä se on aina välillä kertonut tarinoita siitä miten mua odotettiin 7 vuotta adoptiolapseksi ja miten hän mua rakasti heti. Viime vuosina nuo puheet ovat häneltä jääneet pois, koska, no, se viina ... Mutta kaikenkaikkiaan mulla ja veljelläni on lapsuudessa ollut kaikki asiat niinkuin kuuluu ollakin. Nou hätä. 

Ollessani murrosiän kynnyksellä about 12-13 vuotias (?) vanhempani erosivat seurakunnasta. On mulle kerrottu syitäkin siihen. Jotka ovat päässeet unohtumaan, heh. Muistan kyllä vähän tarkemminkin mutta ne ei oikeastaan kuulu tähän asiaan. 

Mutta jotenkin on aina tuntunut, että se oli "käännekohta" perheessämme. Äitille ja isälle alkoi maistumaan viina. Kummalle enemmän ja kummalle vähemmän niin en osaa sanoa. En tämän enempää muista, koska silloin aloin itse oireilemaan itsetuhoisuudella. Ensimmäinen itsemurhayritys 14 vuotiaana. Äidille oli soitettu töihin, että täällä teidän tyttö on just mahahuuhtelussa. Äitini on myöhemmin aikuisiälläni kertonut, että se pääsiäinen (juu, silloin oli pääsiäinen, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran) on "piirtynyt hänen verkkokalvoihinsa". Kun mikään ei ollut kertonut itsetuhoisuudesta aikaisemmin. Se äitini ja isäni hätä. Kun eivät ymmärtäneet. Enkä toisaalta ymmärrä minäkään vielä tänä päivänäkään. 

Äitini saapui paikalle juuri ajoissa hypätäkseen ambulanssiin kanssani, kun mua lähdettiin kuskaamaan keskussairaalaan. 

Ja mikä syyllisyys painaa rintakehää tällä hetkellä. Sama syyllisyys mitä tunsin tänään töissä muistellessa tuota veljeni kertomaa lapsuus muistoaan. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. Minä aiheutin sen, että veljeni pelkäsi äitini tukehtuvan oksennukseensa, koska äitini oli iltaisin niin masentunut, ahdistunut ja (ennenkaikkea) väsynyt kaikesta huolehtimisesta, että halusi vain sammua. Muistan äitini joskus kertoneen, että joskus, kun olin nuorisolla ja välimatka kotiini oli pitkä (oikeasti pitkä)... ja äitini kävi lähes joka ikinen päivä mua sen 10kk aikana katsomassa sairaalassa ... jos ei äiti tullut niin isä tuli ... muistan äitini joskus kertoneen että joskus sieltä kotiin ajellessaan hän oli ajatellut... että, jos hän joskus pystyy ajamaan sen välin takaisin kotiin niin ettei hän itke ... niin hän pystyy mihin vain .. ja kerran sen 10kk aikana hän oli siihen pystynyt. 

Ja nyt mä itkeä pillitän taas tätä kirjoittaessani. Syyllisyys. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. 

Töissä sitten hoksasin myös seuraavan ajatuksen: Enhän minä voinut tietää mitä kotona tapahtuu, koska olin itse silloin sairaalassa ja järkyttävän itsetuhoinen. Elin ihan eri maailmaa kuin sitä mitä kotona tapahtui sillä välin. Joten mun ei saisi tuntea syyllisyyttä siitä veljeni muistosta. Mutta tunnen silti.

Ja tästä päästään Pahantekijään. Jännä huomata miten tässä blogissa olen kerran maininnut "Pahantekijän" ja se oli se yhteys äitini kertoman tiedon kanssa. Koska kirjoitan tätä blogia anonyymisti niin kirjoitin sen aikamiespojan oikean nimen tilalle Pahantekijä. Jostain syystä.

Nyt kuitenkin alan puhumaan Pahantekijästä sen ns. "oikealla nimellä". Jos ihmisellä on trauma taustaa (mitä en itse siis tiedä - onko mulla?) ja disso niin yleensä on semmonen "kolmio" missä on kolme tyyppiä: pahantekijä, uhri ja pelastaja. Terppa tätä mulle selitti silloin joskus hiljattain. Pahantekijä on yleensä se joka syyllistää, haukkuu, väheksyy, halveksii jne. Mietittiin silloin sitä mun työssä käynyttä episodia. Terppa ihmetteli ääneen, että siitä kuviosta oikeastaan Pahantekijä ns. puuttuu. 

Mutta nyt mitä pahantekijään tulee TÄNÄÄN töissä tulleeseen syyllisyyden tunteeseen niin huomasin sen tunteen tulevan Pahantekijältä. Siis sen syyllisyyden tunteen. Ja pääsin osittain irti siitä tunteesta ajatellen seuraavaa:

Enhän minä herranjumala voinut TEHDÄ silloin 14 vuotiaana kotona vallitsevalle tilanteelle mitään. Olinhan itsekin vasta lapsi silloin ja sairaalassa itsetuhoisuuden vuoksi. 

Haluaisin kirjoittaa tämän päivän ajatuksista vielä lisää ja lisää ja lisää mutta pakko luovuttaa tältä päivältä. Kello on jo sen verran paljon (olen kirjoittanut tätä pätkää n. 3 tuntia), että Sissi täytyy viedä ulos ja sitten mennä nukkumaan, koska kello soi töihin 04:50. 

Nyt tuntuu, että olen taas niin "jengalla" ajatuksineni kaikkineni, että saa nähdä tuleeko nukkumisesta taas mitään.

Mieli teki omat esteensä

Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.

Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.

En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.

Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.

"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys

Perjantai...

... mieheni varasi silloin omatoimisesti lääkäriajan.

... tänään on perjantai ja mulla oli hoitokokous eli HOKO. Sain vapaat ulkoilut tuonne räntäpaskasateeseen ja 22 päivä olisi uloskirjaus koko laitoksesta.
Odottavan aika on pitkä.
Siitä suunnistan junalla suoraan vanhempieni luo kauas täältä ja 27 päivä tulen sieltä takaisin Sissin kanssa Piilopaikkaani. Omalla autolla. Avohoitoa järjestetään tulevalle paikkakunnalleni. Bentsolaskut onnistuneet hyvin. Sairasloma tammikuun alkuun. 27pv saan myös "ajo-oikeuteni" lääkäriltä takaisin.

Mutta se perjantai, kun mieheni oli elossa vielä kaksi kuukautta sitten...
... hänelle soitti aamusta klo 7 tuuraaja ja kysyi, että missä mennään. Mies vastasi, että hän jää sairaslomalle. Minä lähdin S:n kanssa kahville johonkin kahvilaan. Mies ei meinannut päästää mua lähtemään. Pelkäsi, että muakin seurataan ja sanoi ettei meiltä saa poistua ennenkuin kotietsintä on suoritettu. Minä olin jo melkein paniikissa mieheni puolesta. Lähtiessäni mies huusi ääneen keskellä keittiötä: "SOITTAKAA NYT MARYALLE NUMEROON (.............) JA KERTOKAA ETTEI HÄN SAA LÄHTEÄ".
Minä lähdin. Halasin häntä ja kerroin, että mitään pahaa ei kulta tapahdu.

Juttelin kahviossa S:n kanssa pitkän tovin ja palasin kotiin. Olin helpottunut. Nyt joku muukin tietää, että miehelläni on joku hätä ja hän tarvitsee apua. Kotiin palatessani mies juttelee kiinteistönvälittäjän kanssa puhelimessa. Sitten pankin. Mutta muuten vaikutti rauhoittuneen.
Vein hänet itse Mehiläiseen. Mutta mies ei halunnut, että tulen lääkärille asti mukaan. Ja, jos potilas kieltää sen niin silloin en voi itseäni väkisin mukaan tunkea. Mies sai viikon sairasloman ja Tenoxit. Ei ollut lääkärille maininnut sen kummemmin harhoista ja peloista, koska "firma kuuntelee häntä". Kävimme viemässä mieheni työtarvikkeet tuuraajalle. Siitä apteekin kautta kotiin.

Kotiin tultua mies alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan. Vaihtoi ns. "kotivaattteet" ylleen. Kävimme saunassa. Kuulin mieheni haukottelevan ensimmäisen kerran pariin päivään. Minä olin lähdössä viikonlopuksi sinne vanhempieni luo Sissin kanssa vaeltamaan. Kyselin miestäni mukaan sinne - pieni maisemanvaihdos saattaisi tehdä hyvää - mutta mies sanoi, että katselee sitten lauantai aamuna jaksaako hän lähteä niin kauas... Minä siinä sitten saunan jälkeen pakkailin rinkkaa ja Sissiä lauantai aamuksi valmiiksi. Mies makasi sohvalla tv:tä katsellen vaikka todellisuudessa "tuijotti tyhjää". Mutta rentoutui kuitenkin edes jonkin verran. Harhoista ja peloista hän ei enää mulle puhunut sen lääkärikäynnin jälkeen. Olin huojentunut.
Mies ei illalla kuitenkaan meinannut saada nukuttua. Hän otti yhden 10mg Tenoxin. Silläkään hän ei meinannut saada nukuttua joten sanoin hänelle, että se on niin pieni annos, että hän voi hyvällä omalla tunnolla ottaa toisenkin. Mutta sekään ei tuntunut auttavan. Kysyin sitten siinä, että auttaisiko se, jos minä tulen viereen nukkumaan vaikka mua ei vielä väsyttänytkään. Mies puhkesi itkuun ja sanoi, että kyllä, se auttaa. Mentiin nukkumaan, käsi kädessä rauhoittelin itkevää miestäni, että kukaan ei ole tulossa tänäkään yönä, hän voi nukkua ihan rauhassa - kulta, olet sairas mutta sinä ja minä selvitään tästäkin hyvin. Mies nukkui 11-12h.

Lauantaina eli seuraavana päivänä mies heräsi tokkuraisena Tenoxeista, koska ei ollut ikinä elämässään joutunut bentsoja käyttämään. Kävin kaupoilla hakemassa vaeltamiseen tarkoitettuja tarvikkeita Sissille - mies pyytää tuomaan pari kaljaa heti aamupäivästä mutta kerron ja selitän, että se hänen "krapulainen" - olotila johtuu pelkästään niistä Tenoxeista ja en suostu tuomaan kaljaa. Mies oli samaa mieltä kanssani siitä. Mutta muuten mies oli jo melkein oma itsensä lauantaina vaikkakin tosi väsynyt. Minä pakkailin siinä autoa lähtökuntoon ja mies makoili sohvalla. Sovimme S:n kanssa ettei miestäni kuitenkaan jätetä yksin viikkonlopuksi, S ja hänen vanhin poikansa käyvät meillä katsomassa vähän mieheni "perään" koko viikonlopun ja mieheni isä käy kyselemässä "jotain hylsysarjaa" minkä mieheni oli hänelle joskus luvannut lainata. Meillä oli selkeä sotasuunnitelma.

Minä lähdin vanhempieni luo 400km päähän Sissin kanssa hyvällä omalla tunnolla. Olin varma, että mieheni pärjää omien lähisukulaistensa avustuksella ilman mua. Tietenkin olen kaiken jälkeen syyllisyyttä kokenut ja koen todennäköisesti koko loppuelämäni. Etupihalla vielä halattiin, rutistettiin lujaa toisiamme ja kerrottiin miten paljon toisiamme rakastettiin.
Se on viimeinen muistoni miehestäni.
Lauantai illalla sain vielä mieheltäni hyvän yön toivotuksen mutta sunnuntaina kukaan ei aamupäivästä saanut enää häneen mitään yhteyttä.Viimeinen tekstiviestini häneltä on lauantaina kello 21:22 "Kömmin kohta nukkumaan. Hyvää yötä minun kulta".
Vartti tuosta viestistä.... PUM.

Ja minun maailmani meni sirpaleiksi.

Minä? Tulevaisuudessa?

Näissä tunnelmissa syntyi ajatus tästä blogista. Yksin. Sissin kanssa.
Koska:
Ew, people...

Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.

Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.

Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.

Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.

Nykypäivän työelämästä... ja miehestäni.

Mieheni oli liian tunnollinen työntekijä. Digitalisaation myötä Hänen työntekonsa alkoi olla stressaavaa. Ja Hän halusi kaikki raportit tehdä juuri niinkuin pitääkin - hän oli aina sellainen. Mutta "kukkahatut" alkoivat Hänen työssään hyppiä liikaa silmille - niinkuin monessa muussakin työpaikassa nykypäivänä. Työn tekeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Kaikkea seurataan mitä teet. Hyvä ettei vessoissakin ole jo kamerat. Elektroniikka ja erilaiset "kyttäyslaitteet" tekevät työnteosta täyttä helvettiä välillä.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.

Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.

Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.

Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !

En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.

Kumpi meistä on psykoosissa?

12.12 ja etelä Suomessa sataa oikea ensilumi. 20cm luvattu tänään.
Ja 14.12 tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun puolisoni kuoli.
Hän meni junan alle.
Hän oli juossut junaa vastaan.
Hän. Minun rakas puoliso. Liiankin rakas. Hän. Vastuuntuntoinen, laskunsa ja veronsa maksava 10-vuotiaan pojan isä. Työssäkäyvä 47 vuotias perheen isä. Olimme uusioperhe. Viikkoviikko. Poika ei siis ole minun. Mutta Häneltä jäi minun lisäksi vain 10 vuotias poika. Poika on tietysti nyt kokonaan äidillään. Ja hyvä niin.
Koska minä sairastuin psykoosiin kaiken keskellä.
Mutta Hänkin oli sairas. Hänen mieli oli yhtä sairas kuin minunkin.
Vain viikossa.
Hän sekosi VAIN viikossa. Minäkin sekosin vain viikossa tapahtuman jälkeen.

Miksi?
Sitä kukaan ei tiedä ikinä varmaksi. Vielä. Ehkä koskaan. Ikinä.

Mutta nyt minä olen sairas. En ole enää psykoosissa, siksi tämä blogi. Missä alan tuntemuksiani purkamaan.