Menneisyyttä pakoon

Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.

Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....

TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.

Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.

Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.

PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni. 

Back to the hospital...

Lomat lusittu niin sanoakseni. Sairaalassa takaisin. En vielä tiedä vituttaako vai naurattaako vai itkettääkö..

Palatakseni mieheeni, puolisooni, elämäni "monitoimimieheen"... Meillä oli tapana silloin tällöin ottaa muutama "rentouttava" aina työpäivien jälkeen. 2-4, ei sen enempää. Se ei ollut meille mikään ongelma ikinä eikä sitä katsottu ns. "pahalla" ikinä.
Kesä kuitenkin oli ja meni ja se on tiettävästi duunarin elämässä sitä "kosteaa aikaa".
Sitä surullista viikkoa edeltävänä viikonloppuna Hän lopetti sen "tissuttamisen" kuin seinään. Koko meidän lähiomaisten joukko on aika varmoja siitä, että kyseessä oli delikka, eli delirium eli rumasti sanottuna juoppohulluus. Sitä ei voi varmaksi sanoa kukaan. Mutta ne harhat ja pelkotilat delikassa alkaa vasta muutaman päivän tissuttelun lopettamisen jälkeen ja siinä meni n. 4 päivää lopettamisesta milloin ne harhat ja pelot olivat kaikista vahvimmillaan. Hän pelkäsi omaa firmaansa - työelämää - se oli hänen pelkonsa ja harhansa, että firma kuuntelee häntä salaa, seuraa häntä digitaalisesti jne jne... mikään niistä harhoista ja peloista ei ollut itsetuhoisia.... kukaan ei osannut aavistaa... ja sitten, kun osasimme niin oli jo liian myöhäistä....

Ennen sitä alkavaa viikkoa viikonloppu oli normaali. Mieheni teki minulle jopa jalkahoidon. Kaikki alkoi sunnuntaista, kun mies tietokoneella kirjoitti sitä irtisanomisilmoitusta. Siitä alkoi levottomuus jota edes minä en osannut "diagnosoida".... Hän oli totaalisen burn out. Niin burn out kuin vain ihminen voi olla mutta niin totaalisen tunnollinen duunari, että töissä ollaan ja töihin mennään jotta saa talon maksettua ja laskut maksettua. Edes minä en huomannut hänen loppuunpalamista - edes minä, hänen läheisin ihminen. Hän oli ja eli niinkuin aina - paitsi ne viimeiset 4 päivää jolloin hain hänen siskoltaan apua.

Kun maanantaina huomasin ettei kaikki ole ihan ok.... hän pelkäsi myös lastensuojelua maaanantai iltana. Että hänen firmansa tekee lastensuojeluilmoituksen. Jostain syystä, jos hän irtisanoutuu. Hän pelkäsi myös, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen saanut varoituksen alkoholin käytöstä" - lapun vaikka mitään todellisuuspohjaahan noilla ei ole. Hän ei IKINÄ ollut humalassa töissä, ei edes krapulassa. Mutta jostain syystä hän pelkäsi tällaisia asioita maanantaina ja tiistaina. Maanantaina Hän tosiaan sanoi, että "firma juonittelee häntä vastaan". Mutta vasta keskiviikkona sain hänet puhumaan enemmän....
Selitin hänelle maanantain ja tiistain järkitasolla miten mikään niistä ei ole totta. Perustelin ja Hän kuuunteli mua. Hän rauhoittui. Kerroin, että ihminen VOI SANOA ITSENSÄ IRTI TÖISTÄ IHAN MILLOIN HALUAA eikä firmalla ole siihen mitään "nokan koputtamista".

Isoja muutoksia Hänellä.

Niin myös minulla.
NYT.

Nykypäivän työelämästä... ja miehestäni.

Mieheni oli liian tunnollinen työntekijä. Digitalisaation myötä Hänen työntekonsa alkoi olla stressaavaa. Ja Hän halusi kaikki raportit tehdä juuri niinkuin pitääkin - hän oli aina sellainen. Mutta "kukkahatut" alkoivat Hänen työssään hyppiä liikaa silmille - niinkuin monessa muussakin työpaikassa nykypäivänä. Työn tekeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Kaikkea seurataan mitä teet. Hyvä ettei vessoissakin ole jo kamerat. Elektroniikka ja erilaiset "kyttäyslaitteet" tekevät työnteosta täyttä helvettiä välillä.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.

Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.

Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.

Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !

En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.

Piilopaikka

Kun elämässä tulee suuria muutoksia, mieli alkaa kaipaamaan pois. Kauas pois. Ihmisistä, metelistä, arjesta. Suurista muutoksista elämässä alkoi tämänkin päiväkirjan pitäminen, suunnittelu ensin. Sitten toteutus. Ja nyt alkaa vasta minun matkani. Kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.

Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.

Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.

Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.

Kumpi meistä on psykoosissa?

12.12 ja etelä Suomessa sataa oikea ensilumi. 20cm luvattu tänään.
Ja 14.12 tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun puolisoni kuoli.
Hän meni junan alle.
Hän oli juossut junaa vastaan.
Hän. Minun rakas puoliso. Liiankin rakas. Hän. Vastuuntuntoinen, laskunsa ja veronsa maksava 10-vuotiaan pojan isä. Työssäkäyvä 47 vuotias perheen isä. Olimme uusioperhe. Viikkoviikko. Poika ei siis ole minun. Mutta Häneltä jäi minun lisäksi vain 10 vuotias poika. Poika on tietysti nyt kokonaan äidillään. Ja hyvä niin.
Koska minä sairastuin psykoosiin kaiken keskellä.
Mutta Hänkin oli sairas. Hänen mieli oli yhtä sairas kuin minunkin.
Vain viikossa.
Hän sekosi VAIN viikossa. Minäkin sekosin vain viikossa tapahtuman jälkeen.

Miksi?
Sitä kukaan ei tiedä ikinä varmaksi. Vielä. Ehkä koskaan. Ikinä.

Mutta nyt minä olen sairas. En ole enää psykoosissa, siksi tämä blogi. Missä alan tuntemuksiani purkamaan.