Täyttä paskaa

 Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.

Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi. 

Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin. 

Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin. 

Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.

"Mä olen se narri joka naurattaa aina, kun se sattuu sopimaan"

...Olen kunnellut tuota biisiä taas ihan liikaa. Mutta siinä on jotain merkityksellistä.
Me ei kuolla koskaan. 
Kesäisessä psykoosissa tuo oli mulle hyvin tärkeä biisi. Kuuntelin sitä repeatilla varmaan sen satatuhatta kertaa putkeen. Ja nyt se soi taas, huoh.
Toisaalta toivoisin niitä merkityselämyksiä taas elämääni. Se oli kuin olisi huumeissa ollut. Pystyin mihin vaan eikä kukaan kävellyt mun yli.
Paitsi sairaala ja osasto tulivat ikävästi väliin. Psykiatria käveli taas ylitseni niin, että humahdus vain kävi.

Mulla on kova tarve kirjoittaa ajatuksia pois päästäni mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Elämäni on merkityksetöntä, tapahtumaköyhää. Tänään yhden ryhmän kanssa käytiin kuntosalilla. Pitäisi alkaa käymään muutenkin, jos meinaan Karhunkierrokselle kesällä. En ole ikinä ollut mikään himoliikkuja, olen suorastaan vihannut liikuntaa (varsinkin koululiikuntaa) koko elämäni mutta rakastan luontoa. Siinä on ristiriita niinkuin kaikessa tekemisessäni. Olen yksi kävelevä riitasointu.

... ja sehän on luonnollista niin huulet, kun vaihtuu hampaisiin...

Ajatukset pörrää, surraa. Ajojärjestelijä alkaa olla taas liikenteessä. Nukun painopeiton kanssa suht hyvin sitten, kun saan nukahdettua. Viime yönä katselin vähän ennen kolmea vielä kelloa. Mutta ei se haittaa niin kauan, kun ei tarvitse aamulla herätä minnekään. Herätys tänäänkin vasta 11.

Jonin ja lasten kanssa ollaan menossa uimaan joskus tällä viikolla. Sekin on niin ristiriitaista. Toisaalta haluan parisuhteen mutta taas toisaalta haluan olla yksin. Ja jompaa kumpaa ei voi saada. Tiedä sitten olenko liian paljon yksin, kun päässä taas ajatukset surraa. Seura voisi tehdä ihan hyvää. Mutta ei, mökötän yksinäni, kun ei ole oikein seuraakaan.

... tässä talossa seinät ovat paperia. Mä katson seitsemättä kertaa kelloa...
... ja yritän silmäni ummistaa mutten mielestä saa sitä elokuvaa...

Lääkärin loppulausunto tuli edellisestä osastojaksosta. Moneen kertaan oli mainittu hoito- ja lääkevastaisuus. Niin. Mitä sitten? Kaikki se paska mitä olen joutunut kokemaan psykiatrisilla osastoilla on jättänyt jälkensä. Kaikki ne remmikeikat, kaikki itkut ja naurut ... kaikki tupakkahuone keskustelut, kaikki hoitajien provosoimiset suuntaan ja toiseen... Mä oon elänyt niissä piireissä lähes puolet elämästäni. Sen sortovallan alla. Kun sulla itselläsi ei ole enää mitään sananvaltaa mihinkään.
Olen liian katkera eläekseni.

EEG ja Edellä Kävijän tapaaminen

Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.

Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.

Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!

Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta .... 
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.

Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?

Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.

Hyvää uutta vuotta kaikille !

Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle

Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.

Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua".  Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").

Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.

Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."

Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."

Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.

Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.

Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.

Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema)  sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.

Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.

Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua  Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.

Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.

Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?

Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.

Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.

Kiitos. Ihan kaikesta.

Tv, Marya

EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)

No niin.

Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.

Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.

Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA. 

Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!! 

Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.

Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.

1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.

En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään. 

Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.

Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua. 

Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut. 

Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt. 

Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ. 

1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho. 

Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ. 

Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa 

*taputtaa psykiatreja päälaelle*. 

Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"

Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!! 

Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)

Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.

No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.

(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä. 

Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.

Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä". 

KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!! 

Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ. 

Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä. 

Tästä päästään takaisin tähän päivään. 

Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista. 

(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)

Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA  !  VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA !  ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ ! 

Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään. 

Perustelut:

1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani. 

.... ja taas paluu tähän hetkeen. 

2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.

En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä)  olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.

Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!! 

Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea. 

Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten. 

Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua. 

Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään". 

DID?

Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse. 

Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin. 

Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa. 

Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin. 

Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni. 

Selviytyjän riemu

Eilen, kun olin pikkuveljeni muuttoapuna niin pää oli kuin puuroa. Ihme, kun olen tuon eilisen tekstin saanut julkaistua. Menin silloin lauantaina nukkumaan jo 23 kieppeillä, kun Olanzapiini(t) alkoi vaikuttaa. En muistanutkaan minkälainen päiväkooma siitä pilleristä tulee.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.

Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.

Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...

Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.

Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä

Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.

T: Selviytyjä

***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."

Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:

"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.

***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."

Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi. 

Yöllisiä oivalluksia

Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.

Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.

Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.

Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?

... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.

Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä

Mistä sitten alkaisin?

Nyt on kaikki osani esitelty. Joita on tähän mennessä siis 4. Tykkään kyllä mieluummin puhua heistä "kavereina" mutta se saa helposti psykoottisen kuvan sellaisen ihmisen silmissä joka ei tiedä dissosiaatiosta mitään. Joten heille täytyy puhua persoonallisuuden eri osista. Kuten esim. psykiatreille. Muuten he heittävät pakolla lukkojen taakse. Miksen ymmärtänyt tätä jo aikaisemmin?

Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.

Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.

Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D   Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.

Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .

Pioneeri

Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.

Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.

Sairasta, eikö?

Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.

Vielä sairaampaa, eiks niin?

Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.

Älyttömän sairasta.

No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.

Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"

Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.

Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.

Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.

 Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.

Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?

Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.

Selviytyjä

Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.

Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.

Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."

Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.

Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?

Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin  jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.

Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?) 

Ajojärjestelijä is back !

Nyt olisi tarkoitus aktivoida tämä blogi, koska nyt on lyhyessä ajassa tapahtunut mun pään sisällä liikaa ja terapeuttikin alkaa olla sitä mieltä, että kyseessä saattaisi olla dissosiatiivinen häiriö eikä psykoosi ja omalle psykiatrilleni ollaan varaamassa aikaa mistä olen pitkän ajan kieltäytynyt, koska no, ne psykiatrit.... mun mielestä heillä on liikaa valtaa pieneen ihmiseen.

Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"

Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.

Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.

Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.

Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta  pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.

Mieli teki omat esteensä

Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.

Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.

En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.

Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.

"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys

Tästä ei tule mitään

Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.

En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.

Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.

Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.

Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...

"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !

... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...

... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...

Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.

HAISTA ARNO VITTU !

Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.

... VITTU ARNOSTA.

... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.

No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.

Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.

Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.

Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."

Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?

Trauman jälkeisen surun alkumetrit...

Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.

Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.

Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.

Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.

Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....

Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.

"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ... 
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste. 
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!! 
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!

Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.

... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "

Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa...  Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....

Uusiin ihmisiin tutustumista

Olen pakottamalla pakottanut itseni sosialisoitumaan mutta voi luoja, kun se on raskasta. Tahtoisin mieluummin käpertyä sohvanpohjaan ja vaipua itsesääliin, sinne pimeyteen. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Kyllä se sitten, kun saan lähdettyä jonnekin tai vieraita käy luonani niin se on mukavaa, että ihmiset muistaa ja jaksavat kysellä vointiani mutta itse olen äärettömän heikko tässä vaiheessa ottamaan kehenkään yhteyttä saati, että lähtisin Piilopaikastani yhtään minnekään.

Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.

Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.

"17:45 TILANNEPÄIVITYS

... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia. 

Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00. 
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo? 
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI  K. 
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.

Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO. 
HAISTA VITTU ! 

Siltikin aikajärjestyksessä. 

HAISTA ARNO VITTU ! 
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20 
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?

Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...

S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.

... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän. 
Hän piereskelee unissaan.

18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?

Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok? 
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana ! 
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "


Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...