EEG ja Edellä Kävijän tapaaminen

Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.

Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.

Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!

Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta .... 
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.

Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?

Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.

Hyvää uutta vuotta kaikille !

Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

Edellä Kävijän sähköposti

Eilen ja tänään kävin terpan kanssa pienen tekstiviesti keskustelun.

Olen lähettänyt terpalle sähköpostilla nämä kaikki tekstini "Ajojärjestelijä is back!!" - postauksesta lähtien.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että mun täytyisi jättää Edellä Kävijä sinne menneisyyteeni ja jatkaa työskentelyä terpan kanssa. Laitoin tuon edellisen postaukseni terpalle menemään eilen illalla, kun tulin töistä.
Tässä pätkä terpan kanssa käydystä viestittelystä eilen ja tänään:

Terppa: "Kyllä me jatketaan trauma- keskustelua ja toteutamme traumakokemuksia kartoittavan haastattelun, jos haluat. Saat lisää tietoa asiasta. Se, että kokisit meidän työskentelyn turvalliseksi alustaksi on tärkeää."

Minä: "Olen oppinut tuntemaan sitä samaa turvallisuuden tunnetta kanssasi kuin aikoinaan omahoitajani kanssa. Mutta mun täytyy ensin... jättää omahoitajani menneisyyteeni. Hän ei ole enää läsnä. Sinä olet. Niin liikuttavaa ja surullista kuin se onkin."

Terppa tänä aamuna: "Huomenta. Olen liikuttunut tuosta kirjoituksestasi. En ehkä nyt viestissä osaa sanoakaan enempää. Tunnen surua ehkä kanssasi mutta samalla myös jotain ylpeyden tapaista tunnetta tuosta miten työskentelet."

Aluksi meinasin vastata jotain "liiba laabaa" mutta sitten muistin sähköpostin jonka kirjoitin eilen Edellä Kävijälle. Aloin hymyilemään. Annoin siis eilen Edellä Kävijälle blogini osoitteen ja ohjeet miten tätä kannattaa lukea; alhaalta ylöspäin, vanhin ensin. Tuolla oikealla sivupalkissa on myös "linkkiapu" vuosilukuineen. Sivun alareunassa on myös linkki "vanhemmat tekstit"...
Nyt jännitän mitä hän sähköpostiini vastaa. (psst, muista vinkki 2).

Mutta terpan mielestä olen onnistunut itseni ymmärtämisessä hvyin.
Enkä vieläkään viime postauksen perusteella ole psykoosissa, hah !
Siispä lähetin terpalle viestin takaisin: "Anteeksi, jos pilaan tunnelman mutta Ajojärjestelijälle viestisi oli kuin erävoitto, haha!"

Niin. Nyt Ajojärjestelijä (eli minä) hymyilee. MÄ OLEN NORMAALI. Terpan kautta sain siihen vahvistuksen. En ole hullu. Oikeasti.
Mutta Selviytyjä sanoo, että maltetaan odottaa ja olla hiljaa vielä hetki. Edellä Kävijän täytyy päästä "matkalle" mukaan.

Kumpa vastaus sähköpostiini tulisi pian.

Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle

Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.

Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua".  Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").

Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.

Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."

Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."

Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.

Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.

Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.

Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema)  sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.

Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.

Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua  Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.

Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.

Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?

Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.

Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.

Kiitos. Ihan kaikesta.

Tv, Marya

Disso-kohtaus, osa 2 ja Pioneerin tarinan loppu.

Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.

Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.

Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...

Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).

Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.

Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.

Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.

(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)

Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.

(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)

Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.

Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin. 

Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:

"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.

Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.

Pelottaa. En halua sairaalaan."

En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.

Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.

Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.

Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.

Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.

Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.

Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !

Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".

Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.

Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.

Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.

Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.

Huoh.