Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.
Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua". Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").
Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.
Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."
Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."
Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.
Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.
Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.
Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema) sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.
Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.
Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.
Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.
Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?
Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.
Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.
Kiitos. Ihan kaikesta.
Tv, Marya
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Trauma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Trauma. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
keskiviikko 22. toukokuuta 2019
Takki tyhjä
Terpalla käyty ja viime postauksen viha ja raivo laantuneet. Tai sitten vain jotenkin osasin taas työntää sen(kin) tunteen syrjään.
Koska tilalla on turtumus.
Olen väsynyt kaiken sen vihan ja raivon jälkeen. En jaksaisi ajatella enää yhtään enempää.
Taidan ottaa tänään Tenoxin jotta saisin nukahdettua ajoissa ennen huomista työpäivää. Saunassakin äsken kävin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt. Nyt on rentoutunut, väsynyt fiilis.
Turta.
Viime yö meni valvoessa ja potiessa vihaa. Ihan kaikkea kohtaan. Ajojärjestelijän pääasiallinen tunne on viha ja raivo ihan kaikkea kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö sillä olisi myös tunteita.
Lähdin töihin normaalisti kuudeksi. Töissä on hiljaisempi hetki meneillään joten otin vähän liukumavapaita pois ja lähdin jo kello 11 kotiin. Nukahdin 11:30. Sitten soikin kello 13:30 jotta kohta olisi lähtö terpalle. Eli n. 30 tuntiin olin nukkunut 2h. Mutta epäilen, että nämä "päikkärit" veivät siltä vihalta ja raivolta "kärjen".
Huomasin terpalle ajellessani puristavani rattia ja ajattelen vain: "Vittu!" Olin taas huomaamattani jotenkin päässyt takaisin siihen eiliseen Ajojärjestelijän "viha-moodiin". Töissä aamupäivällä mietin, että Selviytyjä ei halua mennä tänään terapiaan, koska se "yhyy, kukaan ei ymmärrä mua" - vaihde lähti päälle. Ajojärjestelijä ei halunnut mennä terapiaan, koska se "vittu tuokaan tajua mistään mitään" - vaihde lähti päälle. Muut osat ymmärsivät pitää päänsä kiinni.
Menin kuitenkin, koska Ajojärjestelijän ajatusmaailmaan nyt vain kuuluu se, että kaikkia osapuolia pitää vähintään kuunnella. Ja vaikea myöntää tämä seuraava asia mutta niin kai se on:
Olen sekoittanut terpan maailmaani. MikäMikä - maahani. Joten tämän järkeilyn perusteella mun piti mennä tänään terapiaan, koska pitää antaa terpalle vielä mahdollisuus ymmärtää tätä kaikkea.
En tiedä miksi mutta jostain syystä otin semmosen "stressipallon" terpan pöydältä ja aloin sitä pyörittelemään. Kun hoitosuhde alkoi vuosi sitten niin mulla oli AINA sukkapuikot mukana. Töissä tapahtuneen episodin myötä ne jäi kotiin, koska Ajojärjestelijä heräsi taas neurolepti - koomastaan. Terppa joskus kauan sitten ehdotti mulle sitä "stressipampulaa", kokeilin mutta jotenkin en oo kokenut sitä omakseni. Nyt otin sen vähän niinkuin huomaamattani. Aina välillä huomasin pyöritteleväni sitä vauhdikkaammin, välillä hitaammin.
Aluksi terpan juttelu meni ohi korvien, koska se oli sitä mihin oon niin tottunut. Ympäri pyöreetä liiba laabaa. Keskityin siihen vitun pampulaan jotta jaksan kuunnella sen loppuun. Ja, koska mä olin vihainen, kun ei se tuntunut hiffaavan mitään.
Sitten vähitellen aloin jostain syystä rauhoittumaan. Kokiko Selviytyjä, että se tuli nähdyksi? Kuulluksi? Mitä enemmän kuuntelin sitä liiba laabaa niin aloin muuttumaan vähitellen Ajojärjestelijästä taas Selviytyjäksi. Joka on tällä hetkellä se "heikoin lenkki" koko järjestelmässä. Se pelkää ettei sitä taaskaan ymmärretä. Se pelkää, että se taas hylätään oman onnensa nojaan.
Mistä näin kova hylätyksi tulemisen pelko tulee?
Mutta ei saa upota liiaksi Selviytyjän maailmaan. Se on 14 vuotias eikä näin ollen käy vielä töissä.
Mä käyn töissä. Vaikka se onkin tällä hetkellä vain "joku paikka" minne mun täytyy raahautua joka helvetin päivä.
Jossain kohtaa terppa sanoi, että se on nähnyt pari kertaa sen vihan pilkahduksen silmissäni. Ja nyt se "pelkäsi", että heitän sitä sillä vitun pampulalla. Ainoa ajatus mikä siinä kohtaa tuli mieleen sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa oli remmit. Leposide-eristys. Ei saa heitellä tavaroita pitkin seiniä, siitä joutuu remmeihin. Sanoin sen terpalle ääneen sen kummemmin miettimättä. Sitten täytyi korjata heti, että Ajojärjestelijä tietää ettei semmonen käyttäytyminen ole hyväksyttävää. En muista sanatarkasti enää jälkimmäistä mutta jotenkin tolleen.
Mutta aika jännä ilmiö huomata se, että vielä 20v jälkeenkin ajattelen tyyliin hoitosuhde = sairaala = eristys. Terppakin huomautti etten mä tässä hoitosuhteessa remmeihin päädy. Mutta jotenkin tämä pääni sisäinen kuvio... äh. Mä en yksinkertaisesti jaksa nyt miettiä. Mua väsyttää.
Ajojärjestelijän ajatuksella hoitosuhde on sama kuin työsuhde. Yritä tässä nyt sitten järkeillä näiden kahden tyypin ajatusmaailman välissä.
Mutta kaikenkaikkiaan.... viha laantui. Selviytyjä koki tulleensä huomatuksi. Kai sen teki se, että välillä sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa alkoi kyyneleet valua, kun alkoi tuntumaan sen liiba laaba jutustelun keskellä, että joku oikeasti edes yrittää ymmärtää vaikkei vielä täysillä hiffaisikaan.. Ajojärjestelijähän ei itke. Selviytyjä taas ei juuri muuhun kykene kuin itkemään ja surkuttelemaan omaa oloaan ja omaa pahaa oloaan.
Me juteltiin jotain myös kuolleesta puolisostani. Kerroin, että alitajuisesti unieni kautta olen käsitellyt asian mutta en juurikaan sanallisesti kenenkään kanssa. Kerroin unistani ja miten ne ovat mielestäni vaikuttaneet surutyöskentelyyn. Mutta se varsinainen surutyö on siellä jossain. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin monen muunkin elämäni tapahtuman kohdalla; se oli vain jotain mitä mulle tapahtui.
Mutta jotenkin olin hirveän rauhaton kuitenkin koko tapaamisen ajan. Sen huomasin itse sitä vitun pampulaa pyöritellessäni. Välillä siitä ote kirposi ja huomasin kaivelevani sitä tuolin alta samalla, kun terppa jatkoi sitä liiba laabaa.
Mulla on turta olo. En nyt oikein kykene tämän parempaan.
Palautin myös kyselylomakkeen jonka terppa antoi viimeksi. Se oli joku alkukartoituskysely dissoon liittyen. Kysymykset oli aika perus settiä liiba laabaa. Nyt terppa on ensi viikon poissa joten pyysin jonkun toisen testin. Sellaisen joka nimenomaan liittyy diagnostiikkaan lääkäriä varten. Muissa kyselyissä ei ole pointtia. Tarvin jotain puuhaa ja miettimistä siksi aikaa, kun terppa on poissa. Varsinaisia traumakyselylomakkeita se ei halunnut mulle antaa. Ne kuulemma tehdään yhdessä paikan päällä. Olin vähän pettynyt. Mutta sitten terppa selitti, että, kun niistä kysymyksistä saatta helposti tulla triggereitä, takaumia, muistoja jotka saattaa nostaa sen sietämättömän ahdistuksen niin sen takia ne kyselylomakkeet täytetään yhdessä. Ja, kun nyt yksin tuumailin asiaa niin ehkä parempi niin. Se äitini kertoma TIETO lapsuudestani ja sen mulle aiheuttama ahdistus/paniikki kohtaus oli jotain kauheaa. Jotenkin silloin yhdistin sen näin: äitini kertoma tieto = Tiitu 4v = terpan kertoma tieto siitä, että lapsiosa on yleensä se joka kantaa niitä traumamuistoja. Menin paniikkiin tästä, koska en ymmärtänyt. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. Enkä jaksa sitä nyt pohtia.
Tuon kyselylomakkeen sijaan sain varsinaisen dissokyselylomakkeen täytettäväksi. Se on vähän monimutkaisempi kuin tuo alkukartoituskysely. Joutuu hetken aikaa miettimään kysymystä ennenkuin vastaa.
Lääkärille ollaan edelleen varaamassa aikaa. Se on kuulemma työn alla mutta jotain viivettä nyt ilmenee kuulemma jossain.
Koska tilalla on turtumus.
Olen väsynyt kaiken sen vihan ja raivon jälkeen. En jaksaisi ajatella enää yhtään enempää.
Taidan ottaa tänään Tenoxin jotta saisin nukahdettua ajoissa ennen huomista työpäivää. Saunassakin äsken kävin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt. Nyt on rentoutunut, väsynyt fiilis.
Turta.
Viime yö meni valvoessa ja potiessa vihaa. Ihan kaikkea kohtaan. Ajojärjestelijän pääasiallinen tunne on viha ja raivo ihan kaikkea kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö sillä olisi myös tunteita.
Lähdin töihin normaalisti kuudeksi. Töissä on hiljaisempi hetki meneillään joten otin vähän liukumavapaita pois ja lähdin jo kello 11 kotiin. Nukahdin 11:30. Sitten soikin kello 13:30 jotta kohta olisi lähtö terpalle. Eli n. 30 tuntiin olin nukkunut 2h. Mutta epäilen, että nämä "päikkärit" veivät siltä vihalta ja raivolta "kärjen".
Huomasin terpalle ajellessani puristavani rattia ja ajattelen vain: "Vittu!" Olin taas huomaamattani jotenkin päässyt takaisin siihen eiliseen Ajojärjestelijän "viha-moodiin". Töissä aamupäivällä mietin, että Selviytyjä ei halua mennä tänään terapiaan, koska se "yhyy, kukaan ei ymmärrä mua" - vaihde lähti päälle. Ajojärjestelijä ei halunnut mennä terapiaan, koska se "vittu tuokaan tajua mistään mitään" - vaihde lähti päälle. Muut osat ymmärsivät pitää päänsä kiinni.
Menin kuitenkin, koska Ajojärjestelijän ajatusmaailmaan nyt vain kuuluu se, että kaikkia osapuolia pitää vähintään kuunnella. Ja vaikea myöntää tämä seuraava asia mutta niin kai se on:
Olen sekoittanut terpan maailmaani. MikäMikä - maahani. Joten tämän järkeilyn perusteella mun piti mennä tänään terapiaan, koska pitää antaa terpalle vielä mahdollisuus ymmärtää tätä kaikkea.
En tiedä miksi mutta jostain syystä otin semmosen "stressipallon" terpan pöydältä ja aloin sitä pyörittelemään. Kun hoitosuhde alkoi vuosi sitten niin mulla oli AINA sukkapuikot mukana. Töissä tapahtuneen episodin myötä ne jäi kotiin, koska Ajojärjestelijä heräsi taas neurolepti - koomastaan. Terppa joskus kauan sitten ehdotti mulle sitä "stressipampulaa", kokeilin mutta jotenkin en oo kokenut sitä omakseni. Nyt otin sen vähän niinkuin huomaamattani. Aina välillä huomasin pyöritteleväni sitä vauhdikkaammin, välillä hitaammin.
Aluksi terpan juttelu meni ohi korvien, koska se oli sitä mihin oon niin tottunut. Ympäri pyöreetä liiba laabaa. Keskityin siihen vitun pampulaan jotta jaksan kuunnella sen loppuun. Ja, koska mä olin vihainen, kun ei se tuntunut hiffaavan mitään.
Sitten vähitellen aloin jostain syystä rauhoittumaan. Kokiko Selviytyjä, että se tuli nähdyksi? Kuulluksi? Mitä enemmän kuuntelin sitä liiba laabaa niin aloin muuttumaan vähitellen Ajojärjestelijästä taas Selviytyjäksi. Joka on tällä hetkellä se "heikoin lenkki" koko järjestelmässä. Se pelkää ettei sitä taaskaan ymmärretä. Se pelkää, että se taas hylätään oman onnensa nojaan.
Mistä näin kova hylätyksi tulemisen pelko tulee?
Mutta ei saa upota liiaksi Selviytyjän maailmaan. Se on 14 vuotias eikä näin ollen käy vielä töissä.
Mä käyn töissä. Vaikka se onkin tällä hetkellä vain "joku paikka" minne mun täytyy raahautua joka helvetin päivä.
Jossain kohtaa terppa sanoi, että se on nähnyt pari kertaa sen vihan pilkahduksen silmissäni. Ja nyt se "pelkäsi", että heitän sitä sillä vitun pampulalla. Ainoa ajatus mikä siinä kohtaa tuli mieleen sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa oli remmit. Leposide-eristys. Ei saa heitellä tavaroita pitkin seiniä, siitä joutuu remmeihin. Sanoin sen terpalle ääneen sen kummemmin miettimättä. Sitten täytyi korjata heti, että Ajojärjestelijä tietää ettei semmonen käyttäytyminen ole hyväksyttävää. En muista sanatarkasti enää jälkimmäistä mutta jotenkin tolleen.
Mutta aika jännä ilmiö huomata se, että vielä 20v jälkeenkin ajattelen tyyliin hoitosuhde = sairaala = eristys. Terppakin huomautti etten mä tässä hoitosuhteessa remmeihin päädy. Mutta jotenkin tämä pääni sisäinen kuvio... äh. Mä en yksinkertaisesti jaksa nyt miettiä. Mua väsyttää.
Ajojärjestelijän ajatuksella hoitosuhde on sama kuin työsuhde. Yritä tässä nyt sitten järkeillä näiden kahden tyypin ajatusmaailman välissä.
Mutta kaikenkaikkiaan.... viha laantui. Selviytyjä koki tulleensä huomatuksi. Kai sen teki se, että välillä sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa alkoi kyyneleet valua, kun alkoi tuntumaan sen liiba laaba jutustelun keskellä, että joku oikeasti edes yrittää ymmärtää vaikkei vielä täysillä hiffaisikaan.. Ajojärjestelijähän ei itke. Selviytyjä taas ei juuri muuhun kykene kuin itkemään ja surkuttelemaan omaa oloaan ja omaa pahaa oloaan.
Me juteltiin jotain myös kuolleesta puolisostani. Kerroin, että alitajuisesti unieni kautta olen käsitellyt asian mutta en juurikaan sanallisesti kenenkään kanssa. Kerroin unistani ja miten ne ovat mielestäni vaikuttaneet surutyöskentelyyn. Mutta se varsinainen surutyö on siellä jossain. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin monen muunkin elämäni tapahtuman kohdalla; se oli vain jotain mitä mulle tapahtui.
Mutta jotenkin olin hirveän rauhaton kuitenkin koko tapaamisen ajan. Sen huomasin itse sitä vitun pampulaa pyöritellessäni. Välillä siitä ote kirposi ja huomasin kaivelevani sitä tuolin alta samalla, kun terppa jatkoi sitä liiba laabaa.
Mulla on turta olo. En nyt oikein kykene tämän parempaan.
Palautin myös kyselylomakkeen jonka terppa antoi viimeksi. Se oli joku alkukartoituskysely dissoon liittyen. Kysymykset oli aika perus settiä liiba laabaa. Nyt terppa on ensi viikon poissa joten pyysin jonkun toisen testin. Sellaisen joka nimenomaan liittyy diagnostiikkaan lääkäriä varten. Muissa kyselyissä ei ole pointtia. Tarvin jotain puuhaa ja miettimistä siksi aikaa, kun terppa on poissa. Varsinaisia traumakyselylomakkeita se ei halunnut mulle antaa. Ne kuulemma tehdään yhdessä paikan päällä. Olin vähän pettynyt. Mutta sitten terppa selitti, että, kun niistä kysymyksistä saatta helposti tulla triggereitä, takaumia, muistoja jotka saattaa nostaa sen sietämättömän ahdistuksen niin sen takia ne kyselylomakkeet täytetään yhdessä. Ja, kun nyt yksin tuumailin asiaa niin ehkä parempi niin. Se äitini kertoma TIETO lapsuudestani ja sen mulle aiheuttama ahdistus/paniikki kohtaus oli jotain kauheaa. Jotenkin silloin yhdistin sen näin: äitini kertoma tieto = Tiitu 4v = terpan kertoma tieto siitä, että lapsiosa on yleensä se joka kantaa niitä traumamuistoja. Menin paniikkiin tästä, koska en ymmärtänyt. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. Enkä jaksa sitä nyt pohtia.
Tuon kyselylomakkeen sijaan sain varsinaisen dissokyselylomakkeen täytettäväksi. Se on vähän monimutkaisempi kuin tuo alkukartoituskysely. Joutuu hetken aikaa miettimään kysymystä ennenkuin vastaa.
Lääkärille ollaan edelleen varaamassa aikaa. Se on kuulemma työn alla mutta jotain viivettä nyt ilmenee kuulemma jossain.
tiistai 21. toukokuuta 2019
EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)
No niin.
Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.
Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.
Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA.
Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!!
Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.
Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.
1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.
En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään.
Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.
Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua.
Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut.
Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt.
Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ.
1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho.
Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ.
Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa
*taputtaa psykiatreja päälaelle*.
Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"
Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!!
Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)
Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.
No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.
(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä.
Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.
Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä".
KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!!
Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ.
Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä.
Tästä päästään takaisin tähän päivään.
Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista.
(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)
Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA ! VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA ! ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ !
Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään.
Perustelut:
1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani.
.... ja taas paluu tähän hetkeen.
2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.
En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä) olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.
Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!!
Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea.
Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten.
Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua.
Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään".
DID?
Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse.
Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin.
Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa.
Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin.
Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni.
perjantai 17. toukokuuta 2019
Yöllisiä oivalluksia
Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.
Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.
Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.
Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?
... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.
Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.
Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.
Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.
Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?
... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.
Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä
Kompleksinen trauma josta seurauksena rakenteellinen dissosiaatiohäiriö
Onpas kerrassaan hieno lause.
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.
Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.
Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.
Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää.
Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:
1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".
2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."
Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.
Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.
Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.
Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää.
Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:
1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".
2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."
Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !
maanantai 13. toukokuuta 2019
Pioneeri
Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
lauantai 11. toukokuuta 2019
Selviytyjä
Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
perjantai 10. toukokuuta 2019
Ajojärjestelijä is back !
Nyt olisi tarkoitus aktivoida tämä blogi, koska nyt on lyhyessä ajassa tapahtunut mun pään sisällä liikaa ja terapeuttikin alkaa olla sitä mieltä, että kyseessä saattaisi olla dissosiatiivinen häiriö eikä psykoosi ja omalle psykiatrilleni ollaan varaamassa aikaa mistä olen pitkän ajan kieltäytynyt, koska no, ne psykiatrit.... mun mielestä heillä on liikaa valtaa pieneen ihmiseen.
Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"
Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.
Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.
Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.
Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.
Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"
Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.
Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.
Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.
Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.
lauantai 6. lokakuuta 2018
Mieli teki omat esteensä
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
perjantai 26. tammikuuta 2018
Selviytymistäkö?
Pohdin tapahtumaa paljon ja yritän löytää uusia näkökulmia mutta välillä tulee päiviä, kun "unohdan" kaikki älylliset pohdintani ja kuiskaan vain ääneen "Kulta, tule takaisin".
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
maanantai 22. tammikuuta 2018
Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti
Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
sunnuntai 21. tammikuuta 2018
Antakaa mun olla mutta soittakaa mulle !
Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
maanantai 15. tammikuuta 2018
Trauman jälkeisen surun alkumetrit...
Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Uusiin ihmisiin tutustumista
Olen pakottamalla pakottanut itseni sosialisoitumaan mutta voi luoja, kun se on raskasta. Tahtoisin mieluummin käpertyä sohvanpohjaan ja vaipua itsesääliin, sinne pimeyteen. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Kyllä se sitten, kun saan lähdettyä jonnekin tai vieraita käy luonani niin se on mukavaa, että ihmiset muistaa ja jaksavat kysellä vointiani mutta itse olen äärettömän heikko tässä vaiheessa ottamaan kehenkään yhteyttä saati, että lähtisin Piilopaikastani yhtään minnekään.
Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.
Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.
"17:45 TILANNEPÄIVITYS
... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia.
Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00.
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo?
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI K.
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.
Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO.
HAISTA VITTU !
Siltikin aikajärjestyksessä.
HAISTA ARNO VITTU !
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?
Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...
S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.
... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän.
Hän piereskelee unissaan.
18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?
Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok?
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana !
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "
Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...
Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.
Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.
"17:45 TILANNEPÄIVITYS
... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia.
Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00.
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo?
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI K.
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.
Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO.
HAISTA VITTU !
Siltikin aikajärjestyksessä.
HAISTA ARNO VITTU !
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?
Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...
S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.
... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän.
Hän piereskelee unissaan.
18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?
Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok?
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana !
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "
Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...
perjantai 12. tammikuuta 2018
Aivojen sydäninfarkti
Kävin tänään taas juttelemassa olotilastani. Psyk sh sanoi, että olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" psykoosin myötä ja olen nyt toipumassa siitä infarktista. Kuulemma oikeasti verrattavissa infarktiin. Mun mieli ei kestänyt enää tahdostani huolimatta sitä kaikkea ja päädyin sairaalaan hoitoon. Sydäninfarktista pääsee nopeammin kotiin, tällä hetkellä minä alan vasta kotiutumaan Piilopaikkaani. Ehkei se sairasloma sittenkään ollut huono idea? Kelaan on mennyt tarvittavat paperit eikä mulla meinannut riittää voimavaroja siihenkään. Saati selittää terveyskeskuksessa, että "kirjani" ovat toisella paikkakunnalla mutta hoitoni on täällä. Tuntuu etten jaksaisi mitään ja Piilopaikasta lähteminen vaikka kauppaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tänään olen menossa V:n luo illalla, pesen pyykkiä. Olen muistanut syödä ja nukkua. Tiskata. Lämmittää takkaa. Huomioida Sissin. Kirjoittaa tätä. Tähänkö ne infarkti potilaatkin vain pystyvät toipumis ajallaan? Ero on ehkä siinä, että mielen sairauksista toipuu hitaammin... ehkä. En tiedä.
Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:
"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..."
En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.
12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:
"Nyt S ja Arno NYT !
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta.
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah !
Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa.
NYT.
16:05.
16:30.
18:10 ---> 5 min !
Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.
Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."
Nih.
En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.
Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:
"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..."
En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.
12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:
"Nyt S ja Arno NYT !
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta.
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah !
Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa.
NYT.
16:05.
16:30.
18:10 ---> 5 min !
Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.
Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."
Nih.
En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.
tiistai 9. tammikuuta 2018
Trauman käsittelyn alkusoinnut
Ennen sairaalaa puhua pulputin koko ajan. Mulla oli tarve puhua ja yrittää ymmärtää tapahtunutta. Isä, äiti, pikkuveli ja E soittelivat mulle ja kuuntelivat puhetulvaani puhelimessa äitini lähdön jälkeen. E sanoi, että kuulostan ihan nousuhumalaiselta. Äitini auttoi mua reaktiovaiheessa mm. töihin lähtiessä. Istui vieressäni, kun nakersin ruisleipää ja oli tukena arjen askareissa ensimmäisen viikon ja vastaili kysymyksiini perinnöstä yms.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.
Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.
Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.
Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.
Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.
Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.
Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.
Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.
Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)