Täyttä paskaa

 Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.

Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi. 

Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin. 

Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin. 

Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.

"Mä olen se narri joka naurattaa aina, kun se sattuu sopimaan"

...Olen kunnellut tuota biisiä taas ihan liikaa. Mutta siinä on jotain merkityksellistä.
Me ei kuolla koskaan. 
Kesäisessä psykoosissa tuo oli mulle hyvin tärkeä biisi. Kuuntelin sitä repeatilla varmaan sen satatuhatta kertaa putkeen. Ja nyt se soi taas, huoh.
Toisaalta toivoisin niitä merkityselämyksiä taas elämääni. Se oli kuin olisi huumeissa ollut. Pystyin mihin vaan eikä kukaan kävellyt mun yli.
Paitsi sairaala ja osasto tulivat ikävästi väliin. Psykiatria käveli taas ylitseni niin, että humahdus vain kävi.

Mulla on kova tarve kirjoittaa ajatuksia pois päästäni mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Elämäni on merkityksetöntä, tapahtumaköyhää. Tänään yhden ryhmän kanssa käytiin kuntosalilla. Pitäisi alkaa käymään muutenkin, jos meinaan Karhunkierrokselle kesällä. En ole ikinä ollut mikään himoliikkuja, olen suorastaan vihannut liikuntaa (varsinkin koululiikuntaa) koko elämäni mutta rakastan luontoa. Siinä on ristiriita niinkuin kaikessa tekemisessäni. Olen yksi kävelevä riitasointu.

... ja sehän on luonnollista niin huulet, kun vaihtuu hampaisiin...

Ajatukset pörrää, surraa. Ajojärjestelijä alkaa olla taas liikenteessä. Nukun painopeiton kanssa suht hyvin sitten, kun saan nukahdettua. Viime yönä katselin vähän ennen kolmea vielä kelloa. Mutta ei se haittaa niin kauan, kun ei tarvitse aamulla herätä minnekään. Herätys tänäänkin vasta 11.

Jonin ja lasten kanssa ollaan menossa uimaan joskus tällä viikolla. Sekin on niin ristiriitaista. Toisaalta haluan parisuhteen mutta taas toisaalta haluan olla yksin. Ja jompaa kumpaa ei voi saada. Tiedä sitten olenko liian paljon yksin, kun päässä taas ajatukset surraa. Seura voisi tehdä ihan hyvää. Mutta ei, mökötän yksinäni, kun ei ole oikein seuraakaan.

... tässä talossa seinät ovat paperia. Mä katson seitsemättä kertaa kelloa...
... ja yritän silmäni ummistaa mutten mielestä saa sitä elokuvaa...

Lääkärin loppulausunto tuli edellisestä osastojaksosta. Moneen kertaan oli mainittu hoito- ja lääkevastaisuus. Niin. Mitä sitten? Kaikki se paska mitä olen joutunut kokemaan psykiatrisilla osastoilla on jättänyt jälkensä. Kaikki ne remmikeikat, kaikki itkut ja naurut ... kaikki tupakkahuone keskustelut, kaikki hoitajien provosoimiset suuntaan ja toiseen... Mä oon elänyt niissä piireissä lähes puolet elämästäni. Sen sortovallan alla. Kun sulla itselläsi ei ole enää mitään sananvaltaa mihinkään.
Olen liian katkera eläekseni.

EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)

No niin.

Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.

Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.

Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA. 

Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!! 

Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.

Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.

1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.

En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään. 

Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.

Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua. 

Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut. 

Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt. 

Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ. 

1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho. 

Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ. 

Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa 

*taputtaa psykiatreja päälaelle*. 

Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"

Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!! 

Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)

Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.

No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.

(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä. 

Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.

Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä". 

KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!! 

Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ. 

Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä. 

Tästä päästään takaisin tähän päivään. 

Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista. 

(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)

Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA  !  VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA !  ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ ! 

Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään. 

Perustelut:

1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani. 

.... ja taas paluu tähän hetkeen. 

2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.

En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä)  olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.

Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!! 

Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea. 

Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten. 

Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua. 

Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään". 

DID?

Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse. 

Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin. 

Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa. 

Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin. 

Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni. 

Selviytyjä

Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.

Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.

Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."

Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.

Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?

Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin  jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.

Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?) 

Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti

Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.

Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.

Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.

"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S

DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.

Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön 
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.

Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi. 

Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...

Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?

Voitte jo tulla..." 

Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.

Heikkoutta?

Oliko mieheni heikko?
Mun monitoimimies ei ollut heikko !

R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.

Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?

E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...

Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.

Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.

Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.

Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.

Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....

En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.

Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.

Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.

Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.

Turhautumista...

... kaikkeen. En osaa vain olla. Ennen se on tullut luonnostaan; töistä tullessa käsitöitä, iltapuhteet ja nukkumaan, seuraavana aamuna töihin. Olen osannut vain olla ja nauttia siitä. Nyt keskittymiskykyni on jälleen täysi nolla - onneksi on viikonloppu. Ensi viikosta tulee töissä raskas. Tähän asti mulla on ollut perehdyttäjä "seurana", ensi viikolla joudun (vai saan?) tehdä töitä yksin.

Muistiinpanoni sairaalasta ovat edelleen täyttä soopaa. Olen odottanut ja odottanut, että joku läheisistäni tai Arno tulevat hakemaan mut pois. Ja kaikki läheiseni olivat tarkoituksella sulkeneet mut laitokseen eikä kukaan edes meinannut hakea mua pois. Olin hylätty mielisairaalaan.

Eihän se tietenkään nuon mene. Tiedän sen järjellä. Se oli kaikkea muuta.

Nyt olen saavuttanut Piilopaikassani sen, että tavarat ovat alkaneet muodostaa oman paikkansa eikä mulla ole tekemistä. En pysty kovin kauaa keskittymään villasukkiin - en mihinkään. Tuntuu etten edes tähän blogiin. Mieli vaeltaa väsymyksestä siellä täällä tuolla.

Muistikirja 10.11.17
"Annin isä on pioneeri ja hakkeri joka on auttanut mua muistamaan. Yritin soittaa hänelle mutta kuului vain suhinaa. Ihan oikeasti jo.
ANTAKAA VITTU OLLA JO.
Ja sinä äiti vittu siinä just vittu nyt: Soita saatana jo ja vittu anna mun vittu puhelin takaisin. Vittu niinku heti !!! Nyt heti saatana !!! 
Mutta Arno. Ja M ja S.
M. Se saatanan apina. Tätä en ainakaan vittu ikinä lähetä sulle sähköpostissa. Villasukat saat jo pitää mutta joudut vittu tän sairaalasäädön maksamaan. Omalle äidilleni en vittu puhu enää ikinä ! En puhu edes huomenna aamulla. Koska en pääse hautajaisiin sinun takia.
Mutta Arno tietää jo äidistä. Ja Arno on kertonut sille jo. Ehkä. Joten mutsi: Haista sinä oikeasti jo vittu! Vittu aikataulussa! Vittu nyt ! Haista mutsi vittu!

Kiitti mutsi niin saatanan paljon. Ei oo röökiä eikä vittu tupakkaa eikä vittu röökiä. 
Mutta Arno ei anna periksi ennenkuin olen selvittänyt vittu ihan kaiken. Ihan kaiken omaan äitiini. Mä tiiän, että päättyy suosituksiin ja muutamaan röökiaskiin mutta sä vittu haluat, että mä itken täällä sun vuoksi. Ja sitä mä teen nyt. Ihan oikeasti jo. Tein jo eilen. 

.... joko riitti? 
Äiti ja suositukset. Sinä ja S. M ja S. Arno.
E ja Sissi ovat menossa junalla kohti pohjoista. Sen verran kuulin jo. Mutta haluan Sissin luo takaisin. E on mennyt kotiin mutta tiputtanut matkalla Sissin isälleni. Ja taas päästiin sanaan Arno ja vihko. Käsin kirjoittamista. Joten tänään Arno, kävit eilen jos vissiin puolestani`? Miltä näytti? Piilopirtissä siis? Tuo mulle kotini vara-avaimet. Ja 3 röökiaskia. 4 askia. Klemmarit on loppu vihon takia. Ne on vittu kansliassa. Nyt sain enemmän tietoa myös S:sta. Olen menossa heille klo 20. Mut siirretään toiseen sairaalaan 18-19. Ehkä. Hah ! Naurettava ajatus ennen kuin olen saanut suositukseni. Ja puhelimeni. M. Lääkäri + pioneeri. 

Ja nyt mua alkoi vituttaa M. ja Arno. Ne kaks on enää jäljellä. S. S. S. Etsi S. Arno. Etsi sinä O. Mäkin yritän löytää O:n. Taisit löytää hänet. Kiitos, anteeksi O mutta mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua tähän. Löysiköhän se O:n? Ja klemmareita? Seuraavaksi vasta: RÖÖKITAUKO. Mitä kello on? 17:35."

Kyllä vittu mä oon ollut sekasin ja sairas. Ja nyt tänä iltana mun ajatus ei pysy enää koossa.

Miksette te tulleet?

Arno. S ja M. Heitä olen sairaalassa psykoosissa ollessani odottanut odottanut ja odottanut... S kävi muutaman kerran mutta sitten, kun hän ei enää ollutkaan toinen virallinen lähiomaiseni niin hänkin lopetti käymästä. Se kaikki kävi S:lle liian raskaaksi, hän yritti kyllä olla tukenani - kiitos hänelle siitä mutta... Miksei kukaan tullut hakemaan mua pois vaikka itkin ja pyysin ja anelin... kaikki vaan sanoivat, että olen liian sairas...
No, niin kai olinkin. Mutta en olisi tarvinnut kuin rauhan ympärilleni, sen kysymystulvan oli loputtava niin heiltä kuin minultakin. Mun ei annettu rauhassa surra, oli talo ja oli mieheni lähiomaiset joihin sekosin. Liikaa ihmisiä, liikaa kysymyksiä. Liikaa kaikkea uutta.

Uusi työ lähinnä vituttaa. Olin eilen jo valmis jäämään sairaslomalle mutta hammasta purren tänään uudestaan. Vitutti koko päivä ja vituttaa mennä sinne huomenna. Miksi yhteiskunta on rakennettu niin, että vain työssäkäyvä ihminen on hyvä ihminen? Jos jäisin tahallani työttömäksi niin olisin kaikkien silmissä luuseri. Antaa nyt ajan vähän kulua, ehkä se helpottaa.

Muistiinpanoni sairaalasta 9.11.17 on edelleen sekavaa sekoilua. mm:

"Seko öli tarkoitus tänään? Saada suositukset ja nukkua lääkkeiden kanssa? Antakaa nyt vittu mun puhelin takaisin! Vittu heti! TÄÄLLÄ SAIRAALASSA. Olen noin 6-7min edelleä aikataulusta. Taidan mennä röökille nyt! Vittu nyt heti saatana !! 
Psyk sh on lukenut tämän. Nimeltään AK. Jos nimi on sama kuin n. 15v sitten niin tämä ei ole enää yhtään kivaa. Ja nyt muistin menneisyydestäni hoitajan nimeltä AK mutta se ei ole sama. Vihasin häntä. Sori toinen AK... Anteeksi. 
Tään mennessä Arno ja äiti kälättää puhelimessa. Arno on ehkä tuomassa mulle nyt jotain lappuja. M ja R ovat kotona menossa nukkumaan. Te haluatte minun vain nukkuvan. Ja minä ne suositukset."

(S) tai Arno. Missä vitus te olette? Otin juuri äsken iltalääkkeen psykoosiepäilyn takia.
Vitun äiti.
Vittu mä puhun sille vasta muuton jälkeen.
U:akaan ei vielä naurata yhtään.

Ahaa. Eli äitini ei siis vieläkään tiedä. Hyvä niin. Mutta mun täytyy päästä oikeesti hautajaisiin. Vittu tuu jo. Mua alkaa oikeesti vituttaa. Pioneeriä tarvittais taas. Ja taas. Ja taas."

Niin. Olen vain halunnut epätoivoisesti suositukset työnjohtajaltani tulevaisuuttani ajatellen. En saanut niitä. Ei vittu. Musta alkaa tulemaan katkera.