...Olen kunnellut tuota biisiä taas ihan liikaa. Mutta siinä on jotain merkityksellistä.
Me ei kuolla koskaan.
Kesäisessä psykoosissa tuo oli mulle hyvin tärkeä biisi. Kuuntelin sitä repeatilla varmaan sen satatuhatta kertaa putkeen. Ja nyt se soi taas, huoh.
Toisaalta toivoisin niitä merkityselämyksiä taas elämääni. Se oli kuin olisi huumeissa ollut. Pystyin mihin vaan eikä kukaan kävellyt mun yli.
Paitsi sairaala ja osasto tulivat ikävästi väliin. Psykiatria käveli taas ylitseni niin, että humahdus vain kävi.
Mulla on kova tarve kirjoittaa ajatuksia pois päästäni mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Elämäni on merkityksetöntä, tapahtumaköyhää. Tänään yhden ryhmän kanssa käytiin kuntosalilla. Pitäisi alkaa käymään muutenkin, jos meinaan Karhunkierrokselle kesällä. En ole ikinä ollut mikään himoliikkuja, olen suorastaan vihannut liikuntaa (varsinkin koululiikuntaa) koko elämäni mutta rakastan luontoa. Siinä on ristiriita niinkuin kaikessa tekemisessäni. Olen yksi kävelevä riitasointu.
... ja sehän on luonnollista niin huulet, kun vaihtuu hampaisiin...
Ajatukset pörrää, surraa. Ajojärjestelijä alkaa olla taas liikenteessä. Nukun painopeiton kanssa suht hyvin sitten, kun saan nukahdettua. Viime yönä katselin vähän ennen kolmea vielä kelloa. Mutta ei se haittaa niin kauan, kun ei tarvitse aamulla herätä minnekään. Herätys tänäänkin vasta 11.
Jonin ja lasten kanssa ollaan menossa uimaan joskus tällä viikolla. Sekin on niin ristiriitaista. Toisaalta haluan parisuhteen mutta taas toisaalta haluan olla yksin. Ja jompaa kumpaa ei voi saada. Tiedä sitten olenko liian paljon yksin, kun päässä taas ajatukset surraa. Seura voisi tehdä ihan hyvää. Mutta ei, mökötän yksinäni, kun ei ole oikein seuraakaan.
... tässä talossa seinät ovat paperia. Mä katson seitsemättä kertaa kelloa...
... ja yritän silmäni ummistaa mutten mielestä saa sitä elokuvaa...
Lääkärin loppulausunto tuli edellisestä osastojaksosta. Moneen kertaan oli mainittu hoito- ja lääkevastaisuus. Niin. Mitä sitten? Kaikki se paska mitä olen joutunut kokemaan psykiatrisilla osastoilla on jättänyt jälkensä. Kaikki ne remmikeikat, kaikki itkut ja naurut ... kaikki tupakkahuone keskustelut, kaikki hoitajien provosoimiset suuntaan ja toiseen... Mä oon elänyt niissä piireissä lähes puolet elämästäni. Sen sortovallan alla. Kun sulla itselläsi ei ole enää mitään sananvaltaa mihinkään.
Olen liian katkera eläekseni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sairaalassa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sairaalassa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 7. tammikuuta 2020
perjantai 3. tammikuuta 2020
EEG ja Edellä Kävijän tapaaminen
Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.
Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.
Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!
Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta ....
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.
Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?
Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.
Hyvää uutta vuotta kaikille !
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.
Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.
Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!
Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta ....
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.
Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?
Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.
Hyvää uutta vuotta kaikille !
sunnuntai 22. joulukuuta 2019
Psykoosit tulilla(ko?)
Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.
Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?
Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.
Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.
Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.
Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa 2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.
Sitten onkin hyvä mennä junan alle.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.
Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?
Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.
Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.
Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.
Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa 2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.
Sitten onkin hyvä mennä junan alle.
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle
Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.
Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua". Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").
Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.
Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."
Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."
Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.
Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.
Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.
Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema) sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.
Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.
Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.
Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.
Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?
Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.
Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.
Kiitos. Ihan kaikesta.
Tv, Marya
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.
Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua". Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").
Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.
Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."
Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."
Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.
Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.
Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.
Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema) sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.
Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.
Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.
Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.
Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?
Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.
Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.
Kiitos. Ihan kaikesta.
Tv, Marya
perjantai 24. toukokuuta 2019
Elämäni ensimmäinen dissosiaatio-kohtaus
Viimeisen kahden vuorokauden aikana päässäni on tapahtunut niin paljon ettei ihme, että joku/jonkinlainen kohtaus siitä kaikesta miettimisestä seurasi. Tämä kaikki liityy vahvasti edelliseen postaukseeni.
Oikeastaan tähän alkuun laitan tekstiviestin jonka kirjoitin terpalle... öööö... tässä joskus: (ja nyt, kun kaivoin tuon tekstiviestin puhelimesta niin se on lähetetty 21.5.19 eli vain neljä (!) päivää sitten. Hui.)
"Selviytyjä on teini. Iältään n. 14v. Tyttö.
Ajojärjestelijä on aikuinen - iästä ei tarkkaa tietoa. Sukupuolta en mee varmaksi sanomaan.
Pioneeri on venhempi mies jolla on harmaat hiukset.
Tiitu on 4 vuotias tyttö jolla on ruskeat yli olkapään ulottuvat kiharat hiukset.
Pahantekijästä en vielä tiedä muutakuin tuon yhden wa-viestin jota en muista kirjoittaneeni.
Kodinrikkoja on ehdottomasti nuori aikuinen tyttö/nainen. Sijoittuu kartalla jonnekin Selviytyjän ja Ajojärjestelijän välimaastoon".
No. Nyt tänään tässä hetkessä mä olen selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Joka on mies ja jolla todennäköisesti tänä päivänä on mustien hiusten sijasta jo paljon harmaata. 20 vuoden jälkeen.
Juttelin tänään E:n kanssa wa:ssa. Se oikeastaan lähti siitä, kun E mietti entisiä blogejani. Jotenkin se päänsisäinen "tukkoisuuteni" tuli sitten kirjalliseen muotoon. Kerroin E:lle, että vein eilen postiin paperin millä saan kotipaikkakuntani sairaalasta tilattua itselleni kaikki paperit vuosilta 1998-2011. Nyt niitä osaa lukea jotenkin ... eri näkövinkkelistä? Koska se käytös 20v sitten oli vain oireita, itsetuhoisuus ym... nehän on oikeasti vain oireita jostakin. Jos niistä papereista seliväisi edes jotain. Kun enhän mä edes muista silleen sitä nuorisopsykiatrian aikaa. Tiedän vaan, että olin helvetin itsetuhoinen ja silti käyttäydyin "kuin maailman valtias". Jos niitä papereita tutkiessa tulis joku "takauma" tai jotain...
Tästä mietinnästä mainitsin E:lle, että oon muuten selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Mutta en oo vaan jostain syystä ehtinyt/jaksanut kirjoittaa siitä tänne (E siis myös lukee blogiani). Kysyin E:ltä, että haluaako hän tietää kuka Pioneeri on? No tietenkin E halusi tietää, koska se liittyy taas niin voimakkaasti siihen 1,5 vuoden takaiseen psykoosiin jossa E oli se joka saatteli mut sairaalaan asti.
Kerroin, että menneisyyteni Pioneeri on omahoitajani. E:n reaktio oli naurukohtaus. Onhan E monta kertaa tavannut omahoitajani silloin joskus hyvin kauan sitten, kun E on tullut vierailulle mua katsomaan sairaalaan ja omahoitajani on ollut töissä.
Juu. Se sama omahoitaja josta olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin.
Sitten mä aloin sepustamaan E:lle koko ajatuskuviota.
Aloin ensin (töissä siis) funtsimaan sitä miksei terppa tunnu ymmärtävän mua ollenkaan ja sitä miksi suutuin sille niin kovasti (se "vittu" sähköposti minkä sille kirjoitin). Sitten mä tajusin, että terppa on alkanut päästä mua ns. "liian lähelle" jolloin mä oon yleensä juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa.
Sitten mä aloin jostain syystä miettimään omahoitajaani ja sitä miten se on ollut ainoa hoitaja mun elämässä jonka oon kokenut olevan jotenkin ... turvallinen? Ja josta on jäänyt muistikuva, että se on oikeasti yrittänyt auttaa mua, OLLUT LÄSNÄ. Se on toisen (varahoitajani) omahoitajani kanssa puolustanut mua lääkäreitä ja muita hoitajia vastaan.
12v sitten, kun viimeisimmän kerran lähdin siitä sairaalasta ja suljin sen suljetun oven takanani viimeisen kerran niin päätin etten koskaan enää sinne palaa. Ja mikä onkaan pääni sisäinen tilanne tällä hetkellä, hah ! No, jokatapauksessa, sanoin silloin omahoitajalleni, että kirjoitan joka vuosi sähköpostin siitä mitä mulle kuuluu. Ja näin olen tehnyt koko 12 vuotta. Omahoitajani on aina vastannut niihin sähköposteihin. Ei mitään järisyttävää eikä pitkästi mutta kuitenkin. Eli omahoitajani on ollut "matkassani" ihan koko elämäni ajan. 14 vuotiaasta lähtien.
Kun olin psykoosissa 1,5v sitten niin piirtelin tulevan asuntoni pohjapiirrustuksia vihkoon suunnitellen lähinnä huonekalujen järjestystä. Jostain syystä ne pohjapiirrustukset oli silloin mulle hirveän tärkeitä. Muistan, kun sain sen valmiiksi niin lähetin ex-työnjohtajalleni (jonka silloin kuvittelin olevan Pioneeri) viestin, että "Nyt pohjapiirrustukset ovat valmiit."
Ja voi tätä häpeän määrää näin jälkikäteen. Enhän edes tuntenut koko työnjohtajaa. Toisaalta naurattaa koko sekoilu ihan helvetisti.
No töissä mä sitten aloin funtsimaan noita "pohjapiirrustuksia" ja kaikkea yllä ja edellisessä postauksessa kirjoittamaani. Ja tajusin, että niin. Omahoitajani on tehnyt ns. "pohjapiirrustukset" valmiiksi elämäni suhteen. Hän on käynyt kanssani läpi sen helvetin, kun näkyvä oireiluni "siitä jostakin" on ollut pahimmillaan. Omahoitajani on se joka on alusta asti tehnyt "pohjatyön" nykyiselle terapialleni. Nykyisen terapeutin on tavallaan "helppo" lähteä kanssani työskentelemään, koska en oireile niin pahasti/näkyvästi mitä joskus 20 vuotta sitten.
Omahoitajani on myös aina, ihan koko elämäni ajan ollut tavallaan alitajuisesti LÄSNÄ. Vaikka ihan vaan sähköpostien muodossa kerran vuodessa.
Ja nykyään hän on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin joskus ja lyön vaikka vetoa, että mustat hiukset ovat jo alkaneet harmaantua. Ainakin minä aiheutin hänelle harmaita hiuksia aikanaan, heh.
Pioneerihän armeijassa tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää". Omahoitajani on se joka on elämässäni se joka on "raivannut" oireitani pois alkumetreillä sillä ammattitaidolla mitä hänellä on/oli. Ja mä koin sen turvalliseksi. Tuntui, että joku oikeasti välittää ja haluaa auttaa mua.
... ja psykoosissa ollessani Pioneeri oli mulle "vahva läsnäolo ja turvallisuuden tunne".
Jos pystyisin ja voisin niin antaisin omahoitajalleni kunniamaininnan pioneerinä tehdystä työstä elämäni sillä aikajaksolla.
Tämä postaus on hyvä jättää tähän. Kerron disso-kohtauksestani seuraavassa tulevassa postauksessa.
Kiitos E <3
Oikeastaan tähän alkuun laitan tekstiviestin jonka kirjoitin terpalle... öööö... tässä joskus: (ja nyt, kun kaivoin tuon tekstiviestin puhelimesta niin se on lähetetty 21.5.19 eli vain neljä (!) päivää sitten. Hui.)
"Selviytyjä on teini. Iältään n. 14v. Tyttö.
Ajojärjestelijä on aikuinen - iästä ei tarkkaa tietoa. Sukupuolta en mee varmaksi sanomaan.
Pioneeri on venhempi mies jolla on harmaat hiukset.
Tiitu on 4 vuotias tyttö jolla on ruskeat yli olkapään ulottuvat kiharat hiukset.
Pahantekijästä en vielä tiedä muutakuin tuon yhden wa-viestin jota en muista kirjoittaneeni.
Kodinrikkoja on ehdottomasti nuori aikuinen tyttö/nainen. Sijoittuu kartalla jonnekin Selviytyjän ja Ajojärjestelijän välimaastoon".
No. Nyt tänään tässä hetkessä mä olen selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Joka on mies ja jolla todennäköisesti tänä päivänä on mustien hiusten sijasta jo paljon harmaata. 20 vuoden jälkeen.
Juttelin tänään E:n kanssa wa:ssa. Se oikeastaan lähti siitä, kun E mietti entisiä blogejani. Jotenkin se päänsisäinen "tukkoisuuteni" tuli sitten kirjalliseen muotoon. Kerroin E:lle, että vein eilen postiin paperin millä saan kotipaikkakuntani sairaalasta tilattua itselleni kaikki paperit vuosilta 1998-2011. Nyt niitä osaa lukea jotenkin ... eri näkövinkkelistä? Koska se käytös 20v sitten oli vain oireita, itsetuhoisuus ym... nehän on oikeasti vain oireita jostakin. Jos niistä papereista seliväisi edes jotain. Kun enhän mä edes muista silleen sitä nuorisopsykiatrian aikaa. Tiedän vaan, että olin helvetin itsetuhoinen ja silti käyttäydyin "kuin maailman valtias". Jos niitä papereita tutkiessa tulis joku "takauma" tai jotain...
Tästä mietinnästä mainitsin E:lle, että oon muuten selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Mutta en oo vaan jostain syystä ehtinyt/jaksanut kirjoittaa siitä tänne (E siis myös lukee blogiani). Kysyin E:ltä, että haluaako hän tietää kuka Pioneeri on? No tietenkin E halusi tietää, koska se liittyy taas niin voimakkaasti siihen 1,5 vuoden takaiseen psykoosiin jossa E oli se joka saatteli mut sairaalaan asti.
Kerroin, että menneisyyteni Pioneeri on omahoitajani. E:n reaktio oli naurukohtaus. Onhan E monta kertaa tavannut omahoitajani silloin joskus hyvin kauan sitten, kun E on tullut vierailulle mua katsomaan sairaalaan ja omahoitajani on ollut töissä.
Juu. Se sama omahoitaja josta olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin.
Sitten mä aloin sepustamaan E:lle koko ajatuskuviota.
Aloin ensin (töissä siis) funtsimaan sitä miksei terppa tunnu ymmärtävän mua ollenkaan ja sitä miksi suutuin sille niin kovasti (se "vittu" sähköposti minkä sille kirjoitin). Sitten mä tajusin, että terppa on alkanut päästä mua ns. "liian lähelle" jolloin mä oon yleensä juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa.
Sitten mä aloin jostain syystä miettimään omahoitajaani ja sitä miten se on ollut ainoa hoitaja mun elämässä jonka oon kokenut olevan jotenkin ... turvallinen? Ja josta on jäänyt muistikuva, että se on oikeasti yrittänyt auttaa mua, OLLUT LÄSNÄ. Se on toisen (varahoitajani) omahoitajani kanssa puolustanut mua lääkäreitä ja muita hoitajia vastaan.
12v sitten, kun viimeisimmän kerran lähdin siitä sairaalasta ja suljin sen suljetun oven takanani viimeisen kerran niin päätin etten koskaan enää sinne palaa. Ja mikä onkaan pääni sisäinen tilanne tällä hetkellä, hah ! No, jokatapauksessa, sanoin silloin omahoitajalleni, että kirjoitan joka vuosi sähköpostin siitä mitä mulle kuuluu. Ja näin olen tehnyt koko 12 vuotta. Omahoitajani on aina vastannut niihin sähköposteihin. Ei mitään järisyttävää eikä pitkästi mutta kuitenkin. Eli omahoitajani on ollut "matkassani" ihan koko elämäni ajan. 14 vuotiaasta lähtien.
Kun olin psykoosissa 1,5v sitten niin piirtelin tulevan asuntoni pohjapiirrustuksia vihkoon suunnitellen lähinnä huonekalujen järjestystä. Jostain syystä ne pohjapiirrustukset oli silloin mulle hirveän tärkeitä. Muistan, kun sain sen valmiiksi niin lähetin ex-työnjohtajalleni (jonka silloin kuvittelin olevan Pioneeri) viestin, että "Nyt pohjapiirrustukset ovat valmiit."
Ja voi tätä häpeän määrää näin jälkikäteen. Enhän edes tuntenut koko työnjohtajaa. Toisaalta naurattaa koko sekoilu ihan helvetisti.
No töissä mä sitten aloin funtsimaan noita "pohjapiirrustuksia" ja kaikkea yllä ja edellisessä postauksessa kirjoittamaani. Ja tajusin, että niin. Omahoitajani on tehnyt ns. "pohjapiirrustukset" valmiiksi elämäni suhteen. Hän on käynyt kanssani läpi sen helvetin, kun näkyvä oireiluni "siitä jostakin" on ollut pahimmillaan. Omahoitajani on se joka on alusta asti tehnyt "pohjatyön" nykyiselle terapialleni. Nykyisen terapeutin on tavallaan "helppo" lähteä kanssani työskentelemään, koska en oireile niin pahasti/näkyvästi mitä joskus 20 vuotta sitten.
Omahoitajani on myös aina, ihan koko elämäni ajan ollut tavallaan alitajuisesti LÄSNÄ. Vaikka ihan vaan sähköpostien muodossa kerran vuodessa.
Ja nykyään hän on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin joskus ja lyön vaikka vetoa, että mustat hiukset ovat jo alkaneet harmaantua. Ainakin minä aiheutin hänelle harmaita hiuksia aikanaan, heh.
Pioneerihän armeijassa tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää". Omahoitajani on se joka on elämässäni se joka on "raivannut" oireitani pois alkumetreillä sillä ammattitaidolla mitä hänellä on/oli. Ja mä koin sen turvalliseksi. Tuntui, että joku oikeasti välittää ja haluaa auttaa mua.
... ja psykoosissa ollessani Pioneeri oli mulle "vahva läsnäolo ja turvallisuuden tunne".
Jos pystyisin ja voisin niin antaisin omahoitajalleni kunniamaininnan pioneerinä tehdystä työstä elämäni sillä aikajaksolla.
Tämä postaus on hyvä jättää tähän. Kerron disso-kohtauksestani seuraavassa tulevassa postauksessa.
Kiitos E <3
torstai 23. toukokuuta 2019
Varoitus: kilometripostaus ja uusi "kaveri"
Nukuin n. 7h viime yönä. Herätessä oli suhteellisen virkeä olo siihen nähden miten olen viime päivinä nukkunut. Töissä huomasin olevani jopa suhteellisen iloinen. Osia oli tullut joten tekemistäkin riitti. Kuuntelin korvaläpillä musiikkia siinä tehdessäni ja hyvän biisin kohdalla teki mieli alkaa tanssia. Ihan vaan siksi, kun olin hyväntuulinen ja oli hyvä biisi.
Kunnes tajusin Kodinrikkojan käyttäytyvän samalla tavalla. Se tykkää tanssia ja bilettää ja keikuttaa persettään. Ja se on flirtti.
Olenko ikinä hänestä täällä kertonut? Hän on uusin tulokas "kaveri - listallani". Se joka vikittelee ja pompottelee miehiä. Ja jostain syystä se tykkää hirveesti ukkomiehistä. Mulla on elämässäni ollut kolme ns. "vakkaripano" - suhdetta varatun miehen kanssa. Ja he ovat aina olleet huomattavasti vanhempia kuin minä.
Mutta nyt mietittynä se on mielestäni väärin. Se ei ole MUA. Olen aina tuominnut yhden illan jutut sun muut. Olen aina panostanut parisuhteeseen silloin, kun sellainen on ollut enkä ikinä ole omaa kumppaniani pettänyt enkä hyväksyisi sellaista myöskään toiselta. Mutta sitten niillä elämäni aikajanoilla, kun olen ollut sinkku niin tämä käsitys maailmasta on heittänyt kuperkeikkaa ja yhtäkkiä olenkin paneskellut varattuja ukkomiehiä. Miksi, oi, miksi? (btw, yläasteella joskus lensin luokasta pihalle, kun kyselin liikaa miksi - kysymyksiä). No jokatapauksessa, kun aloin asiaa pohtimaan niin huomasin, että uusi "kaveri" oli syntynyt. Ristin sen nimellä Kodinrikkoja, koska tuntuu, että se tyyppi ei ole osa mua. Se on joku muu. Vaikka tämäkin tyyppi olen minä. Hah !
Nimi Kodinrikkoja siksi, kun tuollainen käyttäytyminen pitkään jatkuessaan saattaa pahimmassa tapauksessa rikkoa perheitä.
Jatkoin töiden tekemistä. Tai oikeastaan tein koko ajan töitä mutta päässäni surisi samalla kaikkea tämmöistä. Välillä jouduin kaivamaan puhelimen taskusta ja kirjoittamaan muistioon yksittäisiä lauseita (koska terppa ei enää ymmärrä lyhyitä tekstiviestejä) jotta muistan kirjoittaa niistä ajatuksista tänne.
Sitten huomasin havahtuvani taas nykyhetkeen. Tajusin ajatuksisssani olevani jossain menneisyydessä. Kaukana. Mietin, että mistä se johtuu, että tällä hetkellä elän ajatuksissani tavallaan menneisyyttäni kuin nykypäivää? En osaa vastata tuohon. Eipäs, kun osaankin ! Kiitos puhelimeni muistiinpanojen. Menneisyyteni ja nykypäivän muistot välillä sekoittuu, koska menneisyydestäni puuttuvat täysin ne tunnemuistot. En jostain syystä koe menneisyyttäni ... osaksi mua? Niinkuin viime postauksessa taisin mainitakin - ne on vain asioita mitä mulle on tapahtunut.
Terppa eilen jotain selitti siitä miten olen muuttunut terapiasuhteen edetessä verrattuna siihen minkälainen olin, kun vuosi sitten aloitimme. En enää muista mitä, koska Ajojärjestelijä kävi niin "jengalla". Mutta unohdin sanoa terpalle, että se johtuu siitä, kun lopetin neuroleptit vuoden vaihteessa. Mun tunteet on sivuutettu lääkkeillä viimeiset 20v. Ihan kuin mua olisi kielletty tuntemasta tunteita. Neuroleptit tekee sen tehokkaasti. Turruttaa KAIKKI mahdolliset tunteet. Ja, koska elämässäni olen jostain syystä käyttäytynyt niinkuin olen niin psykiatrit ovat olleet sitä mieltä, että parempi pitää tyttö hiljaisena lääkkeillä kuin antaa sen tuntea.
Miten vihaankaan psykiatreja.
Mutta eilisen käynnin perusteella terppa on jotenkin saanut luotua mulle siitä huoneesta jotenkin ... turvallisen? Äh. En mä koe sitä turvallisena missä voisin itkeä, huutaa ja oikeasti raivota ilman, että Selviytyjää kiikutettaisiin taas piipaa - autolla remmeihin. Mutta jotenkin terppa on saanut aikaiseksi pienen pienen turvallisuuden tunteen siitä, että Selviytyjää oikeasti joku kuuntelee. Sitä ei torpata heti niinkuin teininä. Samaa tietyntyyppistä turvallisuuden tunnetta muistan kokeneeni vain yhden hoitoalan ihmisen kanssa; omahoitajani joka on hoitanut mua sairaalassa vuosina 1998-2011. Lyhyitä ja pitempiä sairaalajaksoja tuossa sairaalassa noina vuosina (jossain vaiheessa tuolla aikavälillä olin 7v poissa "kuvioista", koska asuin Turussa niinä vuosina mutta sitten palasin tähän sairaalaan, kun muutin takaisin takaisin kotipaikkakunnalleni vähäksi aikaa). Nykyään tämä omahoitajani ei ole enää osastohommissa vaan toimii luottamusmiehenä niissä sairaalaympyröissä.
Tämä tietyntyyppinen turvallisuuden tunne tarkoittaa lähinnä sitä, kun muistan sairaalasta niitä eristystilanteita tapahtumana. Mutta tässä joskus jossain välissä olen pohtinut sitä, että jostain syystä niissä remmeissä maatessani (niin teininä kuin myös parikymppisenä) mulla oli hirveä hätä ... huusin kuin syötävä ... mutta ne eristyskerrat, kun omahoitajani oli paikalla mua eristämässä... niin ne oli jotenkin... erilaisia? ... turvallisempia?
Äh.
Mutta jotenkin terppa on onnistunut luomaan saman tyyppistä turvallisuuden tunnetta kuin omahoitajani aikoinaan. Sillä erotuksella ettei terppa ole omahoitajani. Nih. Omahoitajaani vastaan ei pysty kukaan ikinä kilpailemaan. (Ja tuo ajatus on Selviytyjän).
Ja vieläkin huvittaa ajatus, että tämä kaikki oli pääni sisällä TÄNÄÄN TYÖPÄIVÄN AIKANA.
Jotenkin siinä töitä tehdessäni ajatus taas siirtyi. Tällä kertaa pikkuveljeeni. Aloin muistelemaan sitä kuinka pikkuveljeni tässä hiljattain kertoi mulle miten lapsena pelkäsi sitä, että äiti tukehtuu kännissä omaan oksennukseensa eikä se uskaltanut mennä herättämään isää, koska isä olisi vain suuttunut. Kysyin pikkuveljeltä miten vanha hän oli silloin. Lähinnä siksi, kun en itse muista tämmöstä, että äiti olisi joskus sammunut niin pahasti. Veljeni kertoi olleensa silloin 9-10 vuotias. Jotain sanoin siihen takaisin mutten enää muista mitä.
Tänään sitten siinä töitä tehdessä jotenkin se koko karmeus alkoi valkenemaan mulle. Eihän herranjumala LAPSEN kuulu ajatella asioita noin !!! Sitten palasin taas siihen, että miksen minä muista ollenkaan tämmöstä juttua? Jos veljeni on ollut tapahtuma hetkellä 9-10 vuotias niin silloin minä olen ollut 13-14 vuotias. Eli tästä päätellen olen ollut silloin sairaalassa, kun tämä kaikki on tapahtunut ja siksi en muista, koska en ole ollut paikalla.
Mut valtasi töissä hirveä syyllisyyden tunne. Tajusin miten paljon tilanteeni silloin teininä oli/on vaikuttanut koko perheeseeni. Äiti turrutti omat tunteensa viinaan ja joi niin kauan iltaisin kunnes sammui. Hän ei pystynyt kestämään oman tyttärensä mielisairaalaan joutumista - syytti ehkä itseään - ja halusi töiden, sairaalassa ramppaamisen ja perhetapaamisten välissä, pikkuveljestäni huolehtimisen jälkeen vain nukkua. Jos ei saanut nukuttua niin sammua. En voi tietää varmaksi mutta olettaisin.
Tähän väliin mun täytyy vähän avata perhesuhteitani, koska tuosta pätkästä saa helposti kuvan siitä, että vanhempani olisivat olleet rapajuoppoja jotka eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan.
Ei. Väärin.
Kun olin lapsi ja ala-aste ikäinen niin kuuluimme erääseen seurakuntaan (ei, kyse ei ole lahkosta). Kuljimme paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa, kokouksissa ja pyhäkoulut tuli käytyä. Muistan oman lapsuuteni kodissamme hyvänä. Turvallisena paikkana. Äiti oli se pullan tuoksuinen äiti joka leipoi todella paljon, puetti meidät ja piti kodin siistinä ja turvallisena lapsille. Rakkautta ja huomiotakin oli, ei pelkästään tekoja. Meillä oli leluja millä leikkiä ja joululahjaksi lähes aina saatiin sitä mitä toivoimme. Molemmat kävivät päivä töissä. Ollessani vielä ala-aste ikäinen äiti lähti aikuisiällä vielä opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa jossa ollut jo siis n. 25 vuotta.
Isäni taas on luonteeltaan "perus juntti" joka ei osaa/osannut pysähtyä vaan koko ajan piti jotain puuhastella. Onhan hän elämässään rakentanut kaksi omakotitaloakin. Lapsuudesta muistan sitä miten isä oli lähes aina autotallissa jotain ruuvailemassa ja korjailemassa. Isä ei välttämättä osaa tunteitaan näyttää mutta kylläpä se on aina välillä kertonut tarinoita siitä miten mua odotettiin 7 vuotta adoptiolapseksi ja miten hän mua rakasti heti. Viime vuosina nuo puheet ovat häneltä jääneet pois, koska, no, se viina ... Mutta kaikenkaikkiaan mulla ja veljelläni on lapsuudessa ollut kaikki asiat niinkuin kuuluu ollakin. Nou hätä.
Ollessani murrosiän kynnyksellä about 12-13 vuotias (?) vanhempani erosivat seurakunnasta. On mulle kerrottu syitäkin siihen. Jotka ovat päässeet unohtumaan, heh. Muistan kyllä vähän tarkemminkin mutta ne ei oikeastaan kuulu tähän asiaan.
Mutta jotenkin on aina tuntunut, että se oli "käännekohta" perheessämme. Äitille ja isälle alkoi maistumaan viina. Kummalle enemmän ja kummalle vähemmän niin en osaa sanoa. En tämän enempää muista, koska silloin aloin itse oireilemaan itsetuhoisuudella. Ensimmäinen itsemurhayritys 14 vuotiaana. Äidille oli soitettu töihin, että täällä teidän tyttö on just mahahuuhtelussa. Äitini on myöhemmin aikuisiälläni kertonut, että se pääsiäinen (juu, silloin oli pääsiäinen, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran) on "piirtynyt hänen verkkokalvoihinsa". Kun mikään ei ollut kertonut itsetuhoisuudesta aikaisemmin. Se äitini ja isäni hätä. Kun eivät ymmärtäneet. Enkä toisaalta ymmärrä minäkään vielä tänä päivänäkään.
Äitini saapui paikalle juuri ajoissa hypätäkseen ambulanssiin kanssani, kun mua lähdettiin kuskaamaan keskussairaalaan.
Ja mikä syyllisyys painaa rintakehää tällä hetkellä. Sama syyllisyys mitä tunsin tänään töissä muistellessa tuota veljeni kertomaa lapsuus muistoaan. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. Minä aiheutin sen, että veljeni pelkäsi äitini tukehtuvan oksennukseensa, koska äitini oli iltaisin niin masentunut, ahdistunut ja (ennenkaikkea) väsynyt kaikesta huolehtimisesta, että halusi vain sammua. Muistan äitini joskus kertoneen, että joskus, kun olin nuorisolla ja välimatka kotiini oli pitkä (oikeasti pitkä)... ja äitini kävi lähes joka ikinen päivä mua sen 10kk aikana katsomassa sairaalassa ... jos ei äiti tullut niin isä tuli ... muistan äitini joskus kertoneen että joskus sieltä kotiin ajellessaan hän oli ajatellut... että, jos hän joskus pystyy ajamaan sen välin takaisin kotiin niin ettei hän itke ... niin hän pystyy mihin vain .. ja kerran sen 10kk aikana hän oli siihen pystynyt.
Ja nyt mä itkeä pillitän taas tätä kirjoittaessani. Syyllisyys. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN.
Töissä sitten hoksasin myös seuraavan ajatuksen: Enhän minä voinut tietää mitä kotona tapahtuu, koska olin itse silloin sairaalassa ja järkyttävän itsetuhoinen. Elin ihan eri maailmaa kuin sitä mitä kotona tapahtui sillä välin. Joten mun ei saisi tuntea syyllisyyttä siitä veljeni muistosta. Mutta tunnen silti.
Ja tästä päästään Pahantekijään. Jännä huomata miten tässä blogissa olen kerran maininnut "Pahantekijän" ja se oli se yhteys äitini kertoman tiedon kanssa. Koska kirjoitan tätä blogia anonyymisti niin kirjoitin sen aikamiespojan oikean nimen tilalle Pahantekijä. Jostain syystä.
Nyt kuitenkin alan puhumaan Pahantekijästä sen ns. "oikealla nimellä". Jos ihmisellä on trauma taustaa (mitä en itse siis tiedä - onko mulla?) ja disso niin yleensä on semmonen "kolmio" missä on kolme tyyppiä: pahantekijä, uhri ja pelastaja. Terppa tätä mulle selitti silloin joskus hiljattain. Pahantekijä on yleensä se joka syyllistää, haukkuu, väheksyy, halveksii jne. Mietittiin silloin sitä mun työssä käynyttä episodia. Terppa ihmetteli ääneen, että siitä kuviosta oikeastaan Pahantekijä ns. puuttuu.
Mutta nyt mitä pahantekijään tulee TÄNÄÄN töissä tulleeseen syyllisyyden tunteeseen niin huomasin sen tunteen tulevan Pahantekijältä. Siis sen syyllisyyden tunteen. Ja pääsin osittain irti siitä tunteesta ajatellen seuraavaa:
Enhän minä herranjumala voinut TEHDÄ silloin 14 vuotiaana kotona vallitsevalle tilanteelle mitään. Olinhan itsekin vasta lapsi silloin ja sairaalassa itsetuhoisuuden vuoksi.
Haluaisin kirjoittaa tämän päivän ajatuksista vielä lisää ja lisää ja lisää mutta pakko luovuttaa tältä päivältä. Kello on jo sen verran paljon (olen kirjoittanut tätä pätkää n. 3 tuntia), että Sissi täytyy viedä ulos ja sitten mennä nukkumaan, koska kello soi töihin 04:50.
Nyt tuntuu, että olen taas niin "jengalla" ajatuksineni kaikkineni, että saa nähdä tuleeko nukkumisesta taas mitään.
tiistai 21. toukokuuta 2019
EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)
No niin.
Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.
Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.
Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA.
Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!!
Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.
Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.
1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.
En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään.
Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.
Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua.
Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut.
Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt.
Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ.
1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho.
Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ.
Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa
*taputtaa psykiatreja päälaelle*.
Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"
Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!!
Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)
Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.
No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.
(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä.
Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.
Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä".
KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!!
Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ.
Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä.
Tästä päästään takaisin tähän päivään.
Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista.
(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)
Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA ! VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA ! ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ !
Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään.
Perustelut:
1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani.
.... ja taas paluu tähän hetkeen.
2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.
En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä) olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.
Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!!
Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea.
Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten.
Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua.
Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään".
DID?
Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse.
Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin.
Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa.
Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin.
Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni.
maanantai 20. toukokuuta 2019
Selviytyjän riemu
Eilen, kun olin pikkuveljeni muuttoapuna niin pää oli kuin puuroa. Ihme, kun olen tuon eilisen tekstin saanut julkaistua. Menin silloin lauantaina nukkumaan jo 23 kieppeillä, kun Olanzapiini(t) alkoi vaikuttaa. En muistanutkaan minkälainen päiväkooma siitä pilleristä tulee.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.
Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.
Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...
Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.
Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä
Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.
T: Selviytyjä
***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."
Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:
"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.
***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."
Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.
Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.
Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...
Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.
Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä
Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.
T: Selviytyjä
***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."
Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:
"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.
***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."
Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi.
perjantai 17. toukokuuta 2019
Yöllisiä oivalluksia
Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.
Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.
Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.
Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?
... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.
Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.
Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.
Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.
Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?
... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.
Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä
maanantai 13. toukokuuta 2019
Pioneeri
Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
maanantai 22. tammikuuta 2018
Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti
Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tästä ei tule mitään
Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
maanantai 15. tammikuuta 2018
Trauman jälkeisen surun alkumetrit...
Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
tiistai 9. tammikuuta 2018
Trauman käsittelyn alkusoinnut
Ennen sairaalaa puhua pulputin koko ajan. Mulla oli tarve puhua ja yrittää ymmärtää tapahtunutta. Isä, äiti, pikkuveli ja E soittelivat mulle ja kuuntelivat puhetulvaani puhelimessa äitini lähdön jälkeen. E sanoi, että kuulostan ihan nousuhumalaiselta. Äitini auttoi mua reaktiovaiheessa mm. töihin lähtiessä. Istui vieressäni, kun nakersin ruisleipää ja oli tukena arjen askareissa ensimmäisen viikon ja vastaili kysymyksiini perinnöstä yms.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.
Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.
Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.
Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.
Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.
Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.
Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.
Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.
Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten.
Sairasloma
Eilen aamulla lähdin itkien töihin. Tein töitä totaalisen nollateholla ja viimein sain sanottua ääneen "pikkupomolle", että minä en enää pysty. Pää on niin totaalisen tukossa yrittämisestä etten mä vaan pysty enää. Lähdin aamu seitsemältä takaisin kotiin, kävin tk:ssa hakemassa lapun ja sain sairaslomaa 23.1. asti. Sitten on psykiatrin tapaaminen, koska tarvitsen B-lausunnon. Huomenna aika sos.toimeen jotta saan tarvittavat tuet pyörimään ja pystyn edes jotenkuten maksamaan elämäni.
Epäilen etten ole töissä ainakaan vuoteen. Nyt oli aika pysähtyä ja ajatella vain itseäni. Toisaalta poden suuria omantunnontuskia... Olenko nyt yhteiskunnan pohjasakkaa, koska en pysty käymään töissä?
Kun mieheni sai mehiläisestä viikon sairasloman niin hän huokaisi ja rentoutui... se oli perjantai päivä. Itselleni kävi eilen samoin. Kun lähdin töistä niin huokaisin; mun ei tarvi enää jaksaa. Nyt vain... olen. Sekin tuottaa suurta tuskaa. En kestä yhtäkään pientä epäonnistumista. Jos takka ei syty ensiyrittämällä niin alan itkemään. Se, että pesen itseni ja syön tuottaa suuria ponnistuksia. Kun lähdin edelliseen työpaikkaani niin mulla oli muistilappuja pöydällä... Sissi, syö aamupala, pue päälle, lähde töihin. Niin pienestä olen lähtenyt mutta yritin lähteä työmaailmaan liian aikaisin. Olen vieläkin toipilas psykoosista ja muistinmenetyksestä.
Muistikirjani sairaalasta kertoo sitä samaa tarinaa kuin aikaisemminkin. Olen odottanut Arnoa, S:aa ja M:aa... Mulla on yksi vihko täynnä sitä, kun olen yrittänyt ymmärtää kuka "kuuluu" minnekin. Olen kuvitellut, että U:n vaimon nimi on Pirjo ja kuvitellut, että Arno on kertonut jo U:lle kaiken tarvittavan vaikkeivat he edes tunne toisiaan.
Mutta olen melko varma, että kärsin dissosiaatiohäiriöstä sairaalassa. Totaalinen muistinmenetys.
12.11.17 muistikirjani kertoo seuraavaa:
"M. Tullessas 10:45? tuo mulle myös muistilappuja ja klemmareita. Jooko? Sulla ja Arnolla alkaa olemaan kiire. Hah!
Kukkuu kukkuu herätys M ! Kansliassa soi juuri puhelin. Luulen sen olevan äitini, kun olen potilastoverini avulla laittanut hänelle pari viestiä. Äitini on paniikissa juuri nyt....
... kohta on sairaalassa ruokatunti. Ja sen jälkeen Arnon vaimon on ihan itse tultava tänne meidän huoneeseen. Ja Arnon myös. Koska minä MARYA olen ajojärjestelijä ! Seuraavaksi otan enemmän lisää tuosta dissosiaatiosta. Se on mulla paperilla. Punakynällä. Tuossa noin. Pöydällä. Sängyllä. Vihon takakannessa. Vauhtia Arno vittu nyt !
kukkuu kukkuu... hoitajat etsivät tällä hetkellä puhelinta josta lähetin viestejä äidilleni. SITTEN: he löytävät sen. Kerroin jo mitä asiaa minulla äidilleni on. Mutta silti ne kälättävät puhelimessa. Vauhtia M ja Arno nyt !
TILANNEKATSAUS:
Huonetoverini ei ole Arnon vaimo. Hän on U:n äiti. Tai saattaa ollakin, koska hän on juuri nyt vajoamassa psykoosiin kuolleen tyttärensä vuoksi. Anteeksi. Hymyilin juuri hänelle. Hän sai siihen juuri lääkettä.
Arno? Oliko kuolleen tyttäresi nimi Rebecca?... jos oli... niin mä tarvitsen päiväunet. NYT.
... olen nyt tavannut U:n äidin.
... ja hänen vaimonsa. Ehkä.
... ja pioneerin... vaimonsa miehen.
... nyt on enää M:n vuoro tuoda mulle tupakkaa...
... U:n äiti tuli huoneeseen juuri...
(olen piirtänyt vihkoon auringon jonka vieressä lukee: tuo on aurinko, ei hymiö.)
...te voitte yhdessä tulla uudestaan vaikka 15:30 Arnon kanssa.... sitten, kun Arno on päässyt töistä. R myös.
S ! Nyt heti ! kukkuu kukkuu (osaston ovikello oli käkikello)... ja se vitun aurinko.
...ajojärjestelijä tarvii hetken aikaa joten tämän pohjapiirrustuksen myöstä sinä tulet 14:15.
ÄLÄKÄ SAATANA MYÖHÄSTY NYT ! S on mys tervetullut.
...mutta S ei kuitenkaan tuo mulle sitä röökiä.
... saati suosituksia.
... koska hautajaiset oli eilen.
Minä. Lopetan tähän."
Miten sekaisin olenkaan ollut ihmisissä ja paikoissa.
Mieheni työ oli sellaista, että autoissa oli GPS paikantimet ja heidän koko työmaailma koki suurta murroksen aikaa digitalisaation myötä. Mieheni sekosi siihen taustalla väijyvän totaalisen burn outin vuoksi. Mieheni kuvitteli, että firma seuraa häntä mikä on teoriassa mahdollista mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Itse sekosin ajojärjestelijän tehtäviin ja yritin pitää kaiken aikajärjestyksessä ja se meni mulla potenssiin miljoona. Olin hyvin huolissani kellonajoista ja tarkka siitä mitä ympärilläni tapahtui. Jopa ilman puhelinta. Ja kirjoitin sen sijaan kaikki muistivihkooni - ihan kuin se olisi auttanut ja joku olisi ymmärtänyt, kun en näyttänyt vihkoani kenellekään.
Joku voisi sanoa, että mun täytyisi olla onnellinen, kun ylipäätään olen vielä hengissä.
Selvisin rankasta psykoosista. Olen taas oma itseni ja vain ihmettelen tätä kaikkea. Elän, olen ja hengitän.
Mutta en pysty käymään töissä. Olen aina ollut pieni työnarkomaani ja nyt poden huonoa omaatuntoa... olenko heikko ihminen, jos en jaksa vielä käydä töissä?
Epäilen etten ole töissä ainakaan vuoteen. Nyt oli aika pysähtyä ja ajatella vain itseäni. Toisaalta poden suuria omantunnontuskia... Olenko nyt yhteiskunnan pohjasakkaa, koska en pysty käymään töissä?
Kun mieheni sai mehiläisestä viikon sairasloman niin hän huokaisi ja rentoutui... se oli perjantai päivä. Itselleni kävi eilen samoin. Kun lähdin töistä niin huokaisin; mun ei tarvi enää jaksaa. Nyt vain... olen. Sekin tuottaa suurta tuskaa. En kestä yhtäkään pientä epäonnistumista. Jos takka ei syty ensiyrittämällä niin alan itkemään. Se, että pesen itseni ja syön tuottaa suuria ponnistuksia. Kun lähdin edelliseen työpaikkaani niin mulla oli muistilappuja pöydällä... Sissi, syö aamupala, pue päälle, lähde töihin. Niin pienestä olen lähtenyt mutta yritin lähteä työmaailmaan liian aikaisin. Olen vieläkin toipilas psykoosista ja muistinmenetyksestä.
Muistikirjani sairaalasta kertoo sitä samaa tarinaa kuin aikaisemminkin. Olen odottanut Arnoa, S:aa ja M:aa... Mulla on yksi vihko täynnä sitä, kun olen yrittänyt ymmärtää kuka "kuuluu" minnekin. Olen kuvitellut, että U:n vaimon nimi on Pirjo ja kuvitellut, että Arno on kertonut jo U:lle kaiken tarvittavan vaikkeivat he edes tunne toisiaan.
Mutta olen melko varma, että kärsin dissosiaatiohäiriöstä sairaalassa. Totaalinen muistinmenetys.
12.11.17 muistikirjani kertoo seuraavaa:
"M. Tullessas 10:45? tuo mulle myös muistilappuja ja klemmareita. Jooko? Sulla ja Arnolla alkaa olemaan kiire. Hah!
Kukkuu kukkuu herätys M ! Kansliassa soi juuri puhelin. Luulen sen olevan äitini, kun olen potilastoverini avulla laittanut hänelle pari viestiä. Äitini on paniikissa juuri nyt....
... kohta on sairaalassa ruokatunti. Ja sen jälkeen Arnon vaimon on ihan itse tultava tänne meidän huoneeseen. Ja Arnon myös. Koska minä MARYA olen ajojärjestelijä ! Seuraavaksi otan enemmän lisää tuosta dissosiaatiosta. Se on mulla paperilla. Punakynällä. Tuossa noin. Pöydällä. Sängyllä. Vihon takakannessa. Vauhtia Arno vittu nyt !
kukkuu kukkuu... hoitajat etsivät tällä hetkellä puhelinta josta lähetin viestejä äidilleni. SITTEN: he löytävät sen. Kerroin jo mitä asiaa minulla äidilleni on. Mutta silti ne kälättävät puhelimessa. Vauhtia M ja Arno nyt !
TILANNEKATSAUS:
Huonetoverini ei ole Arnon vaimo. Hän on U:n äiti. Tai saattaa ollakin, koska hän on juuri nyt vajoamassa psykoosiin kuolleen tyttärensä vuoksi. Anteeksi. Hymyilin juuri hänelle. Hän sai siihen juuri lääkettä.
Arno? Oliko kuolleen tyttäresi nimi Rebecca?... jos oli... niin mä tarvitsen päiväunet. NYT.
... olen nyt tavannut U:n äidin.
... ja hänen vaimonsa. Ehkä.
... ja pioneerin... vaimonsa miehen.
... nyt on enää M:n vuoro tuoda mulle tupakkaa...
... U:n äiti tuli huoneeseen juuri...
(olen piirtänyt vihkoon auringon jonka vieressä lukee: tuo on aurinko, ei hymiö.)
...te voitte yhdessä tulla uudestaan vaikka 15:30 Arnon kanssa.... sitten, kun Arno on päässyt töistä. R myös.
S ! Nyt heti ! kukkuu kukkuu (osaston ovikello oli käkikello)... ja se vitun aurinko.
...ajojärjestelijä tarvii hetken aikaa joten tämän pohjapiirrustuksen myöstä sinä tulet 14:15.
ÄLÄKÄ SAATANA MYÖHÄSTY NYT ! S on mys tervetullut.
...mutta S ei kuitenkaan tuo mulle sitä röökiä.
... saati suosituksia.
... koska hautajaiset oli eilen.
Minä. Lopetan tähän."
Miten sekaisin olenkaan ollut ihmisissä ja paikoissa.
Mieheni työ oli sellaista, että autoissa oli GPS paikantimet ja heidän koko työmaailma koki suurta murroksen aikaa digitalisaation myötä. Mieheni sekosi siihen taustalla väijyvän totaalisen burn outin vuoksi. Mieheni kuvitteli, että firma seuraa häntä mikä on teoriassa mahdollista mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Itse sekosin ajojärjestelijän tehtäviin ja yritin pitää kaiken aikajärjestyksessä ja se meni mulla potenssiin miljoona. Olin hyvin huolissani kellonajoista ja tarkka siitä mitä ympärilläni tapahtui. Jopa ilman puhelinta. Ja kirjoitin sen sijaan kaikki muistivihkooni - ihan kuin se olisi auttanut ja joku olisi ymmärtänyt, kun en näyttänyt vihkoani kenellekään.
Joku voisi sanoa, että mun täytyisi olla onnellinen, kun ylipäätään olen vielä hengissä.
Selvisin rankasta psykoosista. Olen taas oma itseni ja vain ihmettelen tätä kaikkea. Elän, olen ja hengitän.
Mutta en pysty käymään töissä. Olen aina ollut pieni työnarkomaani ja nyt poden huonoa omaatuntoa... olenko heikko ihminen, jos en jaksa vielä käydä töissä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)