Vuosi vaihtui nukkuessa. Pääsin osastolta pois uudeksi vuodeksi. Niin. Olin pienen pätkän tässä joulun pyhien aikana taas osastolla. Kun olin valvonut neljättä vuorokautta putkeen niin alkoi päässä taas "flippaamaan" merkityselämyksien muodossa. Kirjat ja musiikki. Ah. Mutta mulle on sanottu ettei se ole normaalia. Mikä sitten on?
Pari psykoosia, kun on takana niin alkaa itse huomaamaan "varomerkit". Valvominen on yksi niistä. Olin jo niin väsynyt, että kokosin kaikki lääkkeet (joita on hirveän suuri määrä) keittiön pöydälle ja tuijotin vain niitä. Ihan hiljaa. Päätin kuitenkin soittaa akuuttiin (tehostettu avohoito) ja sieltä tilasivat mulle lanssin. Lanssipojat tulivat ja ottivat tytön taas mukaansa. Jos en olisi vapaaehtoisesti lähtenyt niin olisivat soittaneet poliisit tueksi. Totesin, että, jos tällä kertaa pääsisi helpomalla ja lähdin heidän mukaansa. Varsinkin, kun sanoivat, että vievät mut suoraan osastolle eikä tarvita "välikäsiä" lähetteiden muodossa.
Kuin sattuman kauppaa omahoitajani oli yövuorossa. Lääkäri asetti tarkkailuun ja määräsi tahdonvastaiset piikit. Omahoitajani kysyi, että meneekö piikki nätisti? Vastasin, että en kyl millään jaksaisi alkaa painimaan johon omahoitajani totesi ettei hänkään, heh. Helpompaa oli tehdä kauppaa. Jos otan piikin nätisti niin pääsenkö yöllä röökille? Siellä, kun on röökikoppi kiinni 24-06 välisen ajan. Pienessä yhteisymmärryksessä pääsin röökille...
Olin 5 vai 6 päivää osastolla. Pääasiassa nukuin pakkolääkityksen voimin. Sitten pyysin päästä kotiin ja pääsin. Psykoottisuutta ei ollut ilmennyt. Lähdin tarpeeksi ajoissa hoitoon ennenkuin valvominen olisi lähtenyt käsistä. Yks episodi sattui osastolla. Ajojärjestelijää alkoi taas turhauttamaan koko touhu ja alkoi paiskia tavaroita. Hoitaja otti kiinni. Minä huusin, että älä saatana koske muhun. Hoitaja päästi irti mutta turhautuminen jatkui. Lisää tavaroita seinään. Kaksi hoitajaa tuli ottamaan kiinni ja minä aloin potkimaan ja puremaan. Ajojärjestelijähän ei alistu enää ikinä eläessään. Siitä sitten putkan kautta taas piikit hanuriin ja sillä se tilanne oli taas hallinnassa niin hoitajilla kuin mullakin.
Sain joululahjaksi painopeiton. Nyt muutamia öitä, kun on nukkunut sen kanssa niin voin suositella kaikille jotka kokee tarpeelliseksi. Ainakin itsellä se pitää sen turhan pyörimisen kurissa. En potki peittoa ja hyöri peiton kanssa koko yötä. Silti herään, jos vaikka käännän kylkeä. Miksi mun unikeskus on sotkettu näin totaalisesti lääkkeillä etten nuku kunnolla ilman tujua iltalääkitystä?!
Tuosta päästään Edellä Kävijään ja tapaamiseen. Kävin eilen siellä EEG kuvauksissa. Toivottavasti lääkäri soittaisi pian tuloksista. Tahdon epätöivoisesti ammattiajolupani takaisin ja mulla on sen takaisin saamiseksi kaksi arkkivihollista; neurologia ja psykiatria. Yritä sitten tapella noita vastaan, huoh.
Kuvauksien jälkeen kävin röökillä ja menin kahvioon juomaan kaakaota, neulomaan sukkia ja odottamaan Edellä Kävijää. Jännitti. Mitä sanoisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Edellä Kävijä tuli ja ensimmäisenä halattiin. Niin, Kaikkien niiden 300 sähköpostin seassa mitä olen hälle kesällä kirjoittanut lupasin aina halata häntä, jos joskus vielä tavataan. Osastolla se ei ollut suotavaa. Nyt se päivä vihdoin koitti.
Juteltiin paljon kesäisestä psykoosistani. Naurettiin sille yhdessä. Juteltiin paljon siitä miten sitten päädyin osastolle. Oli "panimon vesitorni" - reissu, "vakoojana toimiminen" ja kaikkea muuta yhtä crazyä. Ei sitten yhtään vähempää, heh. Edellä Kävijä sanoi etten koskaan ole ollut niin sekaisin. Enkä ole ollutkaan. Vaikka sairaalahistoriani on pitkä (vuodesta 1998) niin en ikinä ole ollut psykoosissa muutakuin nyt pari kertaa puolisoni itsemurhan jälkeen. Sain puolisoltani "perinnöksi" pari psykoosia. Mutta aiemmin sairaalassaolot johtuivat itsetuhoisuudestani ja impullsiivisuudesta - ei koskaan psykoosin takia.
Juteltiin paljon perheestäni, äidistä, broidista ja faijasta. Ja kyllä, häpeän vieläkin faijaani. En oikein tiedä miksi mutta häpeän häntä. Ehkä hänen juomistaan näin aikuisiällä mutta Edellä Kävijä muisti yhden tilanteen osastolta missä hän ja faijani juttelivat "small talkia" ja minä häpesin jo silloin faijaani. Mulla on joku kompleksinen juttu myös faijani suhteen näköjään...
Pyysin Edellä Kävijältä, että, jos joskus enää ikinä aloitan "lautapelit" sähköpostien muodossa samalla volyymillä niin, että hän vastaisi siihen jotain tyyliin "nyt Marya hoitoon". Hän olisi varmaan ainoa jota uskoisin siinä tilanteessa. Psykoosissa olen sairaudentunnoton ja itseni mielestä täysin terve. Toki psykoosini on tyyliin mania x miljardi enkä usko ketään, jos joku ehdottaa, että nyt hoitoon. Edellä Kävijä saattaisi olla ainoa jota uskoisin. Ehkä. Jopa.
Hän oli tullut "harmaammaksi". Gandalf the Grey, heh. Ikä ja vuodet tehneet tehtävänsä. Mutta hei, mun Pioneerillähän oli harmaat hiukset ! En siis puhunut täyttä paskaa kuvaillessani häntä. Hän myös kertoi, että viime kesänä olimme sairaalan kanttiinissa kosketusetäisyydellä toisistamme. Mutta minä en häntä huomannut. Olin syventynyt kirjaston kirjoihin. Hän oli mennyt kahvioon eikä lähtenyt pakoon. Oli päättänyt, että, jos huomaan hänet niin tulisin juttelemaan mutta minä en huomannut. Ja hänenkin mukaansa (ei pelkästään terpan) olin tajuttomissa lääkkeissä. Sen huomasi eleistä, kävelytyylistä... Ja sitten ammatti-ihmiset vielä jaksavat ihmetellä miksi olen lääkevastainen. Neurotoksiinit muuttaa ihmisen persoonallisuuden ihan täysin. Mutta olin hiukan yllättynyt, kun hän kertoi kuinka olimme olleet kesällä kuitenkin sitten kosketusetäisyydellä toisistamme. Olin ehkä jopa hieman loukkaantunut, kun hän ei ollut tullut juttelemaan. Mutta ymmärrettävästi se olisi saattanut sekoittaa päätäni enemmän. Siinä vaiheessa olin vielä sekaisin kaikesta ja lähettelin edelleen hänelle kummallisia sähköposteja. Hän on ammatti-ihminen siinä suhteessa, että ymmärsi olla tulematta jutulle siinä hetkessä. Silti olin eilen jopa hiukan loukkaantunut, toisaalta ....
Kaikeen kaikkiaan jäi tapaamisesta kiva tunnelma. Osittain oli tosi hämmentävää nähdä se oikea Edellä Kävijä kaikkien sähköpostien ja psykoosien jälkeen. Sen jälkeen, kun on yhdistänyt hänet koko elämääni. Mutta en aio myöskään lopettaa kirjoittamista hänelle. Hän on aina ollut läsnä ja tulee aina olemaan osa elämääni. Tavalla taikka toisella. Hän on elänyt kanssani kaikki elämäni käänne kohdat jo teini-iästä lähtien. Seuraavat treffit sovittiin taas 10 vuoden päähän. Se on sopiva aikaväli, heh. Tosin silloin hän on jo eläkkeellä mutta lupasi antaa mulle jonkun toisen sähköpostiosoitteen työsähköpostin sijaan sitten, kun sen aika koittaa.
Sain myös pyydettyä häneltä anteeksi kasvokkain sitä, kun meinasin ajaa rekkaa päin hänen ajaessa perässä. Edellä Kävijä totesi, että, jos oltais oltu jossain muualla kuin sairaalassa niin olisin saanut selkääni. Enkä epäile sitä yhtään. Muistan sen miten vihainen hän silloin mulle oli. Mä oikeasti pelkäsin häntä silloin. Siitä on vuosia aikaa mutta se oli viime kesänä mulle iso asia niiden sähköpostien seassa.
Nyt olisi hyvä hetki mennä sinne junan alle, eiks niin?
Pyhien jälkeen alkaa taas paluu arkeen. Johan näitä pyhiä on tässä taas riittänytkin. Kuntoutuskurssit jatkuu. Käyn kursseilla kahden eri porukan kanssa. Maanantaisin yhdessä, ti ja ke toisessa, terpan tapaamiset to ja pitkä viikonloppu. Kokemusasiantuntija käy luonani kerran viikkoon tai harvemmin - riippuen hänen omasta jaksamisestaan. En edelleenkään koe saavani noista kursseista mitään mutta tapaan edes ihmisiä tämän mökkeilyni sijasta. Kokemusasiantuntijaa tapaisin mielelläni enemmänkin mutta nyt mennään näillä.
Uudenvuoden lupauksia en yleensä tee mutta kuntoa on pakko ruveta kohentamaan, jos meinaan Jonin kanssa Karhunkierrokselle kesällä.
Hyvää uutta vuotta kaikille !
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pioneeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pioneeri. Näytä kaikki tekstit
perjantai 3. tammikuuta 2020
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle
Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.
Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua". Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").
Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.
Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."
Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."
Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.
Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.
Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.
Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema) sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.
Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.
Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.
Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.
Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?
Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.
Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.
Kiitos. Ihan kaikesta.
Tv, Marya
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.
Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua". Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").
Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.
Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."
Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."
Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.
Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.
Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.
Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema) sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.
Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.
Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.
Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.
Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?
Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.
Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.
Kiitos. Ihan kaikesta.
Tv, Marya
perjantai 24. toukokuuta 2019
Elämäni ensimmäinen dissosiaatio-kohtaus
Viimeisen kahden vuorokauden aikana päässäni on tapahtunut niin paljon ettei ihme, että joku/jonkinlainen kohtaus siitä kaikesta miettimisestä seurasi. Tämä kaikki liityy vahvasti edelliseen postaukseeni.
Oikeastaan tähän alkuun laitan tekstiviestin jonka kirjoitin terpalle... öööö... tässä joskus: (ja nyt, kun kaivoin tuon tekstiviestin puhelimesta niin se on lähetetty 21.5.19 eli vain neljä (!) päivää sitten. Hui.)
"Selviytyjä on teini. Iältään n. 14v. Tyttö.
Ajojärjestelijä on aikuinen - iästä ei tarkkaa tietoa. Sukupuolta en mee varmaksi sanomaan.
Pioneeri on venhempi mies jolla on harmaat hiukset.
Tiitu on 4 vuotias tyttö jolla on ruskeat yli olkapään ulottuvat kiharat hiukset.
Pahantekijästä en vielä tiedä muutakuin tuon yhden wa-viestin jota en muista kirjoittaneeni.
Kodinrikkoja on ehdottomasti nuori aikuinen tyttö/nainen. Sijoittuu kartalla jonnekin Selviytyjän ja Ajojärjestelijän välimaastoon".
No. Nyt tänään tässä hetkessä mä olen selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Joka on mies ja jolla todennäköisesti tänä päivänä on mustien hiusten sijasta jo paljon harmaata. 20 vuoden jälkeen.
Juttelin tänään E:n kanssa wa:ssa. Se oikeastaan lähti siitä, kun E mietti entisiä blogejani. Jotenkin se päänsisäinen "tukkoisuuteni" tuli sitten kirjalliseen muotoon. Kerroin E:lle, että vein eilen postiin paperin millä saan kotipaikkakuntani sairaalasta tilattua itselleni kaikki paperit vuosilta 1998-2011. Nyt niitä osaa lukea jotenkin ... eri näkövinkkelistä? Koska se käytös 20v sitten oli vain oireita, itsetuhoisuus ym... nehän on oikeasti vain oireita jostakin. Jos niistä papereista seliväisi edes jotain. Kun enhän mä edes muista silleen sitä nuorisopsykiatrian aikaa. Tiedän vaan, että olin helvetin itsetuhoinen ja silti käyttäydyin "kuin maailman valtias". Jos niitä papereita tutkiessa tulis joku "takauma" tai jotain...
Tästä mietinnästä mainitsin E:lle, että oon muuten selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Mutta en oo vaan jostain syystä ehtinyt/jaksanut kirjoittaa siitä tänne (E siis myös lukee blogiani). Kysyin E:ltä, että haluaako hän tietää kuka Pioneeri on? No tietenkin E halusi tietää, koska se liittyy taas niin voimakkaasti siihen 1,5 vuoden takaiseen psykoosiin jossa E oli se joka saatteli mut sairaalaan asti.
Kerroin, että menneisyyteni Pioneeri on omahoitajani. E:n reaktio oli naurukohtaus. Onhan E monta kertaa tavannut omahoitajani silloin joskus hyvin kauan sitten, kun E on tullut vierailulle mua katsomaan sairaalaan ja omahoitajani on ollut töissä.
Juu. Se sama omahoitaja josta olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin.
Sitten mä aloin sepustamaan E:lle koko ajatuskuviota.
Aloin ensin (töissä siis) funtsimaan sitä miksei terppa tunnu ymmärtävän mua ollenkaan ja sitä miksi suutuin sille niin kovasti (se "vittu" sähköposti minkä sille kirjoitin). Sitten mä tajusin, että terppa on alkanut päästä mua ns. "liian lähelle" jolloin mä oon yleensä juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa.
Sitten mä aloin jostain syystä miettimään omahoitajaani ja sitä miten se on ollut ainoa hoitaja mun elämässä jonka oon kokenut olevan jotenkin ... turvallinen? Ja josta on jäänyt muistikuva, että se on oikeasti yrittänyt auttaa mua, OLLUT LÄSNÄ. Se on toisen (varahoitajani) omahoitajani kanssa puolustanut mua lääkäreitä ja muita hoitajia vastaan.
12v sitten, kun viimeisimmän kerran lähdin siitä sairaalasta ja suljin sen suljetun oven takanani viimeisen kerran niin päätin etten koskaan enää sinne palaa. Ja mikä onkaan pääni sisäinen tilanne tällä hetkellä, hah ! No, jokatapauksessa, sanoin silloin omahoitajalleni, että kirjoitan joka vuosi sähköpostin siitä mitä mulle kuuluu. Ja näin olen tehnyt koko 12 vuotta. Omahoitajani on aina vastannut niihin sähköposteihin. Ei mitään järisyttävää eikä pitkästi mutta kuitenkin. Eli omahoitajani on ollut "matkassani" ihan koko elämäni ajan. 14 vuotiaasta lähtien.
Kun olin psykoosissa 1,5v sitten niin piirtelin tulevan asuntoni pohjapiirrustuksia vihkoon suunnitellen lähinnä huonekalujen järjestystä. Jostain syystä ne pohjapiirrustukset oli silloin mulle hirveän tärkeitä. Muistan, kun sain sen valmiiksi niin lähetin ex-työnjohtajalleni (jonka silloin kuvittelin olevan Pioneeri) viestin, että "Nyt pohjapiirrustukset ovat valmiit."
Ja voi tätä häpeän määrää näin jälkikäteen. Enhän edes tuntenut koko työnjohtajaa. Toisaalta naurattaa koko sekoilu ihan helvetisti.
No töissä mä sitten aloin funtsimaan noita "pohjapiirrustuksia" ja kaikkea yllä ja edellisessä postauksessa kirjoittamaani. Ja tajusin, että niin. Omahoitajani on tehnyt ns. "pohjapiirrustukset" valmiiksi elämäni suhteen. Hän on käynyt kanssani läpi sen helvetin, kun näkyvä oireiluni "siitä jostakin" on ollut pahimmillaan. Omahoitajani on se joka on alusta asti tehnyt "pohjatyön" nykyiselle terapialleni. Nykyisen terapeutin on tavallaan "helppo" lähteä kanssani työskentelemään, koska en oireile niin pahasti/näkyvästi mitä joskus 20 vuotta sitten.
Omahoitajani on myös aina, ihan koko elämäni ajan ollut tavallaan alitajuisesti LÄSNÄ. Vaikka ihan vaan sähköpostien muodossa kerran vuodessa.
Ja nykyään hän on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin joskus ja lyön vaikka vetoa, että mustat hiukset ovat jo alkaneet harmaantua. Ainakin minä aiheutin hänelle harmaita hiuksia aikanaan, heh.
Pioneerihän armeijassa tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää". Omahoitajani on se joka on elämässäni se joka on "raivannut" oireitani pois alkumetreillä sillä ammattitaidolla mitä hänellä on/oli. Ja mä koin sen turvalliseksi. Tuntui, että joku oikeasti välittää ja haluaa auttaa mua.
... ja psykoosissa ollessani Pioneeri oli mulle "vahva läsnäolo ja turvallisuuden tunne".
Jos pystyisin ja voisin niin antaisin omahoitajalleni kunniamaininnan pioneerinä tehdystä työstä elämäni sillä aikajaksolla.
Tämä postaus on hyvä jättää tähän. Kerron disso-kohtauksestani seuraavassa tulevassa postauksessa.
Kiitos E <3
Oikeastaan tähän alkuun laitan tekstiviestin jonka kirjoitin terpalle... öööö... tässä joskus: (ja nyt, kun kaivoin tuon tekstiviestin puhelimesta niin se on lähetetty 21.5.19 eli vain neljä (!) päivää sitten. Hui.)
"Selviytyjä on teini. Iältään n. 14v. Tyttö.
Ajojärjestelijä on aikuinen - iästä ei tarkkaa tietoa. Sukupuolta en mee varmaksi sanomaan.
Pioneeri on venhempi mies jolla on harmaat hiukset.
Tiitu on 4 vuotias tyttö jolla on ruskeat yli olkapään ulottuvat kiharat hiukset.
Pahantekijästä en vielä tiedä muutakuin tuon yhden wa-viestin jota en muista kirjoittaneeni.
Kodinrikkoja on ehdottomasti nuori aikuinen tyttö/nainen. Sijoittuu kartalla jonnekin Selviytyjän ja Ajojärjestelijän välimaastoon".
No. Nyt tänään tässä hetkessä mä olen selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Joka on mies ja jolla todennäköisesti tänä päivänä on mustien hiusten sijasta jo paljon harmaata. 20 vuoden jälkeen.
Juttelin tänään E:n kanssa wa:ssa. Se oikeastaan lähti siitä, kun E mietti entisiä blogejani. Jotenkin se päänsisäinen "tukkoisuuteni" tuli sitten kirjalliseen muotoon. Kerroin E:lle, että vein eilen postiin paperin millä saan kotipaikkakuntani sairaalasta tilattua itselleni kaikki paperit vuosilta 1998-2011. Nyt niitä osaa lukea jotenkin ... eri näkövinkkelistä? Koska se käytös 20v sitten oli vain oireita, itsetuhoisuus ym... nehän on oikeasti vain oireita jostakin. Jos niistä papereista seliväisi edes jotain. Kun enhän mä edes muista silleen sitä nuorisopsykiatrian aikaa. Tiedän vaan, että olin helvetin itsetuhoinen ja silti käyttäydyin "kuin maailman valtias". Jos niitä papereita tutkiessa tulis joku "takauma" tai jotain...
Tästä mietinnästä mainitsin E:lle, että oon muuten selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Mutta en oo vaan jostain syystä ehtinyt/jaksanut kirjoittaa siitä tänne (E siis myös lukee blogiani). Kysyin E:ltä, että haluaako hän tietää kuka Pioneeri on? No tietenkin E halusi tietää, koska se liittyy taas niin voimakkaasti siihen 1,5 vuoden takaiseen psykoosiin jossa E oli se joka saatteli mut sairaalaan asti.
Kerroin, että menneisyyteni Pioneeri on omahoitajani. E:n reaktio oli naurukohtaus. Onhan E monta kertaa tavannut omahoitajani silloin joskus hyvin kauan sitten, kun E on tullut vierailulle mua katsomaan sairaalaan ja omahoitajani on ollut töissä.
Juu. Se sama omahoitaja josta olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin.
Sitten mä aloin sepustamaan E:lle koko ajatuskuviota.
Aloin ensin (töissä siis) funtsimaan sitä miksei terppa tunnu ymmärtävän mua ollenkaan ja sitä miksi suutuin sille niin kovasti (se "vittu" sähköposti minkä sille kirjoitin). Sitten mä tajusin, että terppa on alkanut päästä mua ns. "liian lähelle" jolloin mä oon yleensä juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa.
Sitten mä aloin jostain syystä miettimään omahoitajaani ja sitä miten se on ollut ainoa hoitaja mun elämässä jonka oon kokenut olevan jotenkin ... turvallinen? Ja josta on jäänyt muistikuva, että se on oikeasti yrittänyt auttaa mua, OLLUT LÄSNÄ. Se on toisen (varahoitajani) omahoitajani kanssa puolustanut mua lääkäreitä ja muita hoitajia vastaan.
12v sitten, kun viimeisimmän kerran lähdin siitä sairaalasta ja suljin sen suljetun oven takanani viimeisen kerran niin päätin etten koskaan enää sinne palaa. Ja mikä onkaan pääni sisäinen tilanne tällä hetkellä, hah ! No, jokatapauksessa, sanoin silloin omahoitajalleni, että kirjoitan joka vuosi sähköpostin siitä mitä mulle kuuluu. Ja näin olen tehnyt koko 12 vuotta. Omahoitajani on aina vastannut niihin sähköposteihin. Ei mitään järisyttävää eikä pitkästi mutta kuitenkin. Eli omahoitajani on ollut "matkassani" ihan koko elämäni ajan. 14 vuotiaasta lähtien.
Kun olin psykoosissa 1,5v sitten niin piirtelin tulevan asuntoni pohjapiirrustuksia vihkoon suunnitellen lähinnä huonekalujen järjestystä. Jostain syystä ne pohjapiirrustukset oli silloin mulle hirveän tärkeitä. Muistan, kun sain sen valmiiksi niin lähetin ex-työnjohtajalleni (jonka silloin kuvittelin olevan Pioneeri) viestin, että "Nyt pohjapiirrustukset ovat valmiit."
Ja voi tätä häpeän määrää näin jälkikäteen. Enhän edes tuntenut koko työnjohtajaa. Toisaalta naurattaa koko sekoilu ihan helvetisti.
No töissä mä sitten aloin funtsimaan noita "pohjapiirrustuksia" ja kaikkea yllä ja edellisessä postauksessa kirjoittamaani. Ja tajusin, että niin. Omahoitajani on tehnyt ns. "pohjapiirrustukset" valmiiksi elämäni suhteen. Hän on käynyt kanssani läpi sen helvetin, kun näkyvä oireiluni "siitä jostakin" on ollut pahimmillaan. Omahoitajani on se joka on alusta asti tehnyt "pohjatyön" nykyiselle terapialleni. Nykyisen terapeutin on tavallaan "helppo" lähteä kanssani työskentelemään, koska en oireile niin pahasti/näkyvästi mitä joskus 20 vuotta sitten.
Omahoitajani on myös aina, ihan koko elämäni ajan ollut tavallaan alitajuisesti LÄSNÄ. Vaikka ihan vaan sähköpostien muodossa kerran vuodessa.
Ja nykyään hän on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin joskus ja lyön vaikka vetoa, että mustat hiukset ovat jo alkaneet harmaantua. Ainakin minä aiheutin hänelle harmaita hiuksia aikanaan, heh.
Pioneerihän armeijassa tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää". Omahoitajani on se joka on elämässäni se joka on "raivannut" oireitani pois alkumetreillä sillä ammattitaidolla mitä hänellä on/oli. Ja mä koin sen turvalliseksi. Tuntui, että joku oikeasti välittää ja haluaa auttaa mua.
... ja psykoosissa ollessani Pioneeri oli mulle "vahva läsnäolo ja turvallisuuden tunne".
Jos pystyisin ja voisin niin antaisin omahoitajalleni kunniamaininnan pioneerinä tehdystä työstä elämäni sillä aikajaksolla.
Tämä postaus on hyvä jättää tähän. Kerron disso-kohtauksestani seuraavassa tulevassa postauksessa.
Kiitos E <3
torstai 16. toukokuuta 2019
Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa
Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
keskiviikko 15. toukokuuta 2019
Aikajärjestyksessä, eh?
Aloin näitä mietteitäni kirjoittamaan 1,5kk sitten paperipäiväkirjaan. En ehkä halunnut tuoda näitä julki vielä silloin. Oikeasti en uskaltanut. Hyvä, jos terpalle uskalsin aloittaa puhumisen, koska se pelko siitä pakkohoitolähetteestä ... Terpan suhtauduttua myönteisesti juttuihini aloin miettimään asioita pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja tuntuu, että olen tällä hetkellä niin paljon edellä kaikkia (myös terppaa) muita, että itseänikin välillä hirvittää. Siksi tuo paperipäiväkirja pitää saada AIKAJÄRJESTYKSESSÄ myös tänne. Outoa miten tuolla sivupalkissa on linkki "aikajärjestyksessä... ehkä" blogiini. Kunnes tajusin, että niin. Silloin 1,5v sitten, kun Ajojärjestelijällä meni liian lujaa niin sille oli hirveän tärkeää, että kaikki sujuu aikataulussa. Aikajärjestyksessä. Kai sen takia olen tuon linkin noin kirjoittanut. Tällä hetkellä se "ehkä" on siinä ydinasiassa, heh. Tajunnanvirtaa tulee, ehkä aikajärjestyksessä, ehkä ei mutta yritän parhaani.
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
maanantai 13. toukokuuta 2019
Pioneeri
Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
sunnuntai 12. toukokuuta 2019
Ajojärjestelijä
Mulla on ihan hirveä aivosumu. En tiedä missä järjestyksessä blogiani kirjoittaisin, että näistä teksteistä saisi järjellisen kuvan. Haluaisin kirjoittaa siitä tästä ja tuosta, ajatukset hyppivät sekunnissa asiasta toiseen ja päässä on niin levoton olo, että huh ! Joku toinen kaksari sanoisi, että mulla on meneillään hypo mutta koen sen vääräksi tulkinnaksi. Pystyn kyllä olemaan paikoillani vähän liiankin hyvin (ei huvita mennä eikä tehdä mitään) mutta päässä vilisee. Haluaisin vain tuijottaa seinää ja antaa ajatusten virrata. Unohtelen asioita mitä pitäisi tehdä. Yhtäkkiä saatan havahtua siihen, että Sissi pitää viedä ulos. Sitten taas istun ja tuijotan. Plärään facea tai teen timanttityötä. Ja ajattelen. Välillä unohdan, että seuraavana päivänä täytyy mennä taas töihin niinkuin huomenna. Tuntuu, että töihin meneminen on tällä hetkellä vain joku juttu mikä mun täytyy hoitaa. Menen vain ja olen ajatuksissani koko päivän näiden "kavereideni" kanssa. Kohta alan pelkäämään, että yksinkertaisesti unohdan mennä töihin, koska tämä ajatuskiito vie kaiken huomion.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.
Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.
No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa.
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".
No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.
Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.
No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa.
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".
No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)