Täyttä paskaa

 Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.

Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi. 

Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin. 

Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin. 

Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.

Muutto

Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.

Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.

Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.

Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....

Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.

Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...

Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?

Kulta, mä tahdon tulla kotiin

En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.

Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.

Antakaa mun olla mutta soittakaa mulle !

Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?

Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.

Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.

Kukaan ei korvaa häntä.

Tästä ei tule mitään

Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.

En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.

Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.

Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.

Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...

"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !

... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...

... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...

Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.

HAISTA ARNO VITTU !

Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.

... VITTU ARNOSTA.

... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.

No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.

Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.

Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.

Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."

Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?

Trauman jälkeisen surun alkumetrit...

Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.

Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.

Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.

Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.

Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....

Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.

"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ... 
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste. 
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!! 
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!

Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.

... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "

Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa...  Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....

Uusiin ihmisiin tutustumista

Olen pakottamalla pakottanut itseni sosialisoitumaan mutta voi luoja, kun se on raskasta. Tahtoisin mieluummin käpertyä sohvanpohjaan ja vaipua itsesääliin, sinne pimeyteen. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Kyllä se sitten, kun saan lähdettyä jonnekin tai vieraita käy luonani niin se on mukavaa, että ihmiset muistaa ja jaksavat kysellä vointiani mutta itse olen äärettömän heikko tässä vaiheessa ottamaan kehenkään yhteyttä saati, että lähtisin Piilopaikastani yhtään minnekään.

Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.

Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.

"17:45 TILANNEPÄIVITYS

... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia. 

Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00. 
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo? 
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI  K. 
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.

Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO. 
HAISTA VITTU ! 

Siltikin aikajärjestyksessä. 

HAISTA ARNO VITTU ! 
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20 
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?

Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...

S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.

... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän. 
Hän piereskelee unissaan.

18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?

Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok? 
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana ! 
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "


Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...

Aivojen sydäninfarkti

Kävin tänään taas juttelemassa olotilastani. Psyk sh sanoi, että olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" psykoosin myötä ja olen nyt toipumassa siitä infarktista. Kuulemma oikeasti verrattavissa infarktiin. Mun mieli ei kestänyt enää tahdostani huolimatta sitä kaikkea ja päädyin sairaalaan hoitoon. Sydäninfarktista pääsee nopeammin kotiin, tällä hetkellä minä alan vasta kotiutumaan Piilopaikkaani. Ehkei se sairasloma sittenkään ollut huono idea? Kelaan on mennyt tarvittavat paperit eikä mulla meinannut riittää voimavaroja siihenkään. Saati selittää terveyskeskuksessa, että "kirjani" ovat toisella paikkakunnalla mutta hoitoni on täällä. Tuntuu etten jaksaisi mitään ja Piilopaikasta lähteminen vaikka kauppaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tänään olen menossa V:n luo illalla, pesen pyykkiä. Olen muistanut syödä ja nukkua. Tiskata. Lämmittää takkaa. Huomioida Sissin. Kirjoittaa tätä. Tähänkö ne infarkti potilaatkin vain pystyvät toipumis ajallaan? Ero on ehkä siinä, että mielen sairauksista toipuu hitaammin... ehkä. En tiedä.

Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:

"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..." 

En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.


12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:

"Nyt S ja Arno NYT ! 
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta. 
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah ! 

Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa. 
NYT. 
16:05.
16:30. 
18:10 ---> 5 min ! 

Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.

Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."

Nih.

En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.

Psykiatrinen sairaanhoitajan tapaaminen

Tänään sain raahattua itseni sos. toimistoon ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Alan ymmärtämään etten pärjää ilman avohoitoa ja läheiseni eivät jaksa kaikkea.
Äitini soitti eilen ja ehdotti, jos tulisin sinne heille nyt, kun mulla on pitkä sairasloma. Mutta vastaan tulee raha; ei mulla ole rahaa ajella tässä edestakaisin vaikka se hyvää tekisikin olla äitini luona - siellä on tilaa hengittää ja äitini ja hänen miehensä ovat rinnallani hengittämässä. Äitini ehkä pelkää, että mulle tulee itsetuhoisia ajatuksia täällä yksin ollessa.
Mutta karu tosiasia on myös, että mun täytyy yrittää rakentaa elämääni tänne. Olen nyt pari kertaa tavannut uusia ihmisiä jotka olen löytänyt netistä... ihan mukavasti ne tapaamiset ovat menneet mutta vasta uusien ihmisten seurassa huomaan miten syvällä suruprosessissa olen menossa.

Tänään psyk sh varasi mulle heti perjantaiksi uuden ajan ja seuraavan ensi viikon torstaille. Hän huomasi, että mulla ei kaikki muumit ole laaksossa vieläkään. Psykiatrin tapaan kahden viikon päästä, kun sairaslomani loppuu. Psykiatrian polin aikaa yritetään kiirehtiä.
Sos.toimiston aika oli pitkä ja meinasi jo pärähtää, kun en vain olisi jaksanut miettiä mitään tukijuttuja mutta nyt on tuet pyörimässä ja seuraava aika sos.toimistoon on 30.1.18.

Mitään muuta en sitten tänään jaksakaan.
Pakko tehdä ruokaa.
Pakko hoitaa itseni.
Pakko hoitaa Sissi.
Ne on ainoat asiat mihin pystyn keskittymään.

Turhautumista...

... kaikkeen. En osaa vain olla. Ennen se on tullut luonnostaan; töistä tullessa käsitöitä, iltapuhteet ja nukkumaan, seuraavana aamuna töihin. Olen osannut vain olla ja nauttia siitä. Nyt keskittymiskykyni on jälleen täysi nolla - onneksi on viikonloppu. Ensi viikosta tulee töissä raskas. Tähän asti mulla on ollut perehdyttäjä "seurana", ensi viikolla joudun (vai saan?) tehdä töitä yksin.

Muistiinpanoni sairaalasta ovat edelleen täyttä soopaa. Olen odottanut ja odottanut, että joku läheisistäni tai Arno tulevat hakemaan mut pois. Ja kaikki läheiseni olivat tarkoituksella sulkeneet mut laitokseen eikä kukaan edes meinannut hakea mua pois. Olin hylätty mielisairaalaan.

Eihän se tietenkään nuon mene. Tiedän sen järjellä. Se oli kaikkea muuta.

Nyt olen saavuttanut Piilopaikassani sen, että tavarat ovat alkaneet muodostaa oman paikkansa eikä mulla ole tekemistä. En pysty kovin kauaa keskittymään villasukkiin - en mihinkään. Tuntuu etten edes tähän blogiin. Mieli vaeltaa väsymyksestä siellä täällä tuolla.

Muistikirja 10.11.17
"Annin isä on pioneeri ja hakkeri joka on auttanut mua muistamaan. Yritin soittaa hänelle mutta kuului vain suhinaa. Ihan oikeasti jo.
ANTAKAA VITTU OLLA JO.
Ja sinä äiti vittu siinä just vittu nyt: Soita saatana jo ja vittu anna mun vittu puhelin takaisin. Vittu niinku heti !!! Nyt heti saatana !!! 
Mutta Arno. Ja M ja S.
M. Se saatanan apina. Tätä en ainakaan vittu ikinä lähetä sulle sähköpostissa. Villasukat saat jo pitää mutta joudut vittu tän sairaalasäädön maksamaan. Omalle äidilleni en vittu puhu enää ikinä ! En puhu edes huomenna aamulla. Koska en pääse hautajaisiin sinun takia.
Mutta Arno tietää jo äidistä. Ja Arno on kertonut sille jo. Ehkä. Joten mutsi: Haista sinä oikeasti jo vittu! Vittu aikataulussa! Vittu nyt ! Haista mutsi vittu!

Kiitti mutsi niin saatanan paljon. Ei oo röökiä eikä vittu tupakkaa eikä vittu röökiä. 
Mutta Arno ei anna periksi ennenkuin olen selvittänyt vittu ihan kaiken. Ihan kaiken omaan äitiini. Mä tiiän, että päättyy suosituksiin ja muutamaan röökiaskiin mutta sä vittu haluat, että mä itken täällä sun vuoksi. Ja sitä mä teen nyt. Ihan oikeasti jo. Tein jo eilen. 

.... joko riitti? 
Äiti ja suositukset. Sinä ja S. M ja S. Arno.
E ja Sissi ovat menossa junalla kohti pohjoista. Sen verran kuulin jo. Mutta haluan Sissin luo takaisin. E on mennyt kotiin mutta tiputtanut matkalla Sissin isälleni. Ja taas päästiin sanaan Arno ja vihko. Käsin kirjoittamista. Joten tänään Arno, kävit eilen jos vissiin puolestani`? Miltä näytti? Piilopirtissä siis? Tuo mulle kotini vara-avaimet. Ja 3 röökiaskia. 4 askia. Klemmarit on loppu vihon takia. Ne on vittu kansliassa. Nyt sain enemmän tietoa myös S:sta. Olen menossa heille klo 20. Mut siirretään toiseen sairaalaan 18-19. Ehkä. Hah ! Naurettava ajatus ennen kuin olen saanut suositukseni. Ja puhelimeni. M. Lääkäri + pioneeri. 

Ja nyt mua alkoi vituttaa M. ja Arno. Ne kaks on enää jäljellä. S. S. S. Etsi S. Arno. Etsi sinä O. Mäkin yritän löytää O:n. Taisit löytää hänet. Kiitos, anteeksi O mutta mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua tähän. Löysiköhän se O:n? Ja klemmareita? Seuraavaksi vasta: RÖÖKITAUKO. Mitä kello on? 17:35."

Kyllä vittu mä oon ollut sekasin ja sairas. Ja nyt tänä iltana mun ajatus ei pysy enää koossa.

Kaikki lähti klemmareista...

SU 29.10.17 ... ja koko sekoiluni päättyi klemmareihin siinä vaiheessa, kun sairaalsta sain uloskirjoituksen ja S:n tuomat klemmarit itselleni takaisin. Mutta vielä tässä tarinassa olen vasta pääsemässä niihin.
Tämän päivän aloitin käymällä postilaatikolla. Painostin S:aa mieheni laskuista ja kyselin kuka niitä hoitaa ja kuka on pesänhoitaja. Saunan pellin muistin laittaa kiinni. Äidin kanssa selvittelimme vieläkin puhelimessa tulevaisuuden asuntoani. Olisi ollut kaksi tupaa tarjolla, toinen 74000€/vuosi ja sitten tämä nykyinen piilopaikkani 6000/vuosi sisältäen puut ja aurauksen ja hiekoituksen. Ei ollut loppupeleissä vaikeaa tehdä päätös kumpaan tupaan päädyn asumaan. Kävin paikallisessa kaupasta ostamassa jotain purtavaa ja pesuaineita - juustoa löytyi jääkaapista tämän seurauksena kolme pakettia. Aloin olemaan väsynyt mutta omasta mielestäni "hyvässä vauhdissa". Yritin muistaa kaikki muut paitsi itseni. Ja Sissin.
Aloin etsimään klemmareita meidän "tilpehöörikaapista" jonka seurauksena sain siivottua yhden hyllyn tilpehöörikaapista, mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. S:lle laitoin viestejä paljon. Liian paljon mutta niinkuin sanoin; "väärä vauhti" oli lähtenyt käyntiin.Sain myös kuulla, että S:n vanhin poika M ei tahtonut olla pesänhoitaja vaikka erikseen pyysin häntä. Appivanhemmat päättivät sen enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka se pesänhoitaja sitten on. Eipä mulla enää asiaa sinnepäin ole.
Jatkoin klemmareiden etsimistä ja löysin nitojan. Se oli väliaikainen ratkaisu klemmari pulmaan. K tuli kello 13 vaihtamaan autooni renkaat. Puhetulvani oli jotain järjetöntä. Kerroin hänelle klemmareista ja työkaveristani K:sta. Havahduin selittämiseltäni, kun näin kesärenkaita maassa lojuvan ja pyörittelin ne takaisin autotalliin. Pyysin K:n kahville. Juttelimme pojasta ja exästä Y:stä ja hänen vaimostaan. Huomasin, että jääkaapissa alkaa suurin osa tavaroista menemään vanhaksi. K:n lähdettyä aloin tyhjentämään jääkaappia.
Appiukko tuli melkein heti K:n jälkeen. Juttelimme mun autosta joka oli mieheni nimissä - se on nykyään kuolinpesän auto. Oma isäni hommasi mulle uuden auton joka on vittu MUN ja jota kukaan ei multa pois vie. Appiukko kyseli E:stä ja olipahan ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan, kun mulla meinasi mennä tunteisiin. Pyysin tietenkin heti anteeksi huutamistani. En vain enää kestänyt häntä tai ketään muutakaan "kyselijää". Appiukko meni autotalliin ja R soitti siihen väliin, kun olin pissalla vessassa. Sovittiin, että tapaamme tiistaina.
Lähdin katsomaan appiukkoa autotalliin mutta siellä ei ollut ketään - appiukko oli lähtenyt kotiinsa. Tulin sisään ja huomasin jääkaappiroskat astainpesukoneen päällä. Soitin äidilleni tässä välissä ja juttelimme pitkään ja kerroin mitä oli tapahtunut.Palasin vihko- ja kalenterisotkun ääreen ja huomasin ettei mulla vieläkään ole klemmareita. Äitini sanoi, että klemmarit alkaa tulla jo korvista.
Sain tyhjennettyä jääkaapin ja vietyä roskat roskiin. Tuli mieleen, että myös S on hyvä pitää "kartalla" tämän päivän tapahtumista. Niinpä kirjoittelin hänelle tekstiviestejä jatkuvalla syötöllä. Hänestä tuli myöhemmin toinen virallinen lähiomaiseni. Tosin se kaikki kävi hänelle lopulta liian raskaaksi eikä hän enää ole lähiomaiseni. En enää tiedä mikä hän on nykyään. - ei ole juurikaan ollut yhteydessä. Ja minä, kun jossain välissä luulin, että meistä on tullut ystäviä hänen kanssaan.
Kävin tupakalla ja villapaitaan tuli reikä tupakan tulipäästä. Alan kirjoittamaan fb-koostetta päivän tapahtumista kaikessa surullisessa koomisuudessaan. Eikä mulla tämän päivän jälkeen vieläkään ollut niitä klemmareita.

Ja tämän päivän myötä ajauduin psykoosiin ja seuraaviin työpäiviini missä ei ollut enää mitään järkeä. Kuvittelin olevani työnjohtajani Arno kaikille muille työkavereilleni. Luin maanantaina ruokatunnilla ääneen O:lle sitä vihkoa johon olin kirjoittanut koko klemmarien metsästyksen. Kerroin myös hänelle, että mieheni on tehnyt itsemurhan vain noin 2 viikkoa sitten. O sanoi ettei varmaan itse pystyisi samaan kuin minä silloin - käymään töissä ja puhumaan.... Ihmismieli on kummallinen.

Psykoosin alkua

Se on uskomatonta miten tarkat muistiinpanot itseltäni löytyy. Niillä muistiinpanoilla saan sen kaksiviikkoa kiinni. Tiedän mitä on tapahtunut en vain itse sitä muista.

LA 28.10.17 Heräsin 7:30. Piirtelin Piilopaikasta pohjapiirrustusta. Kaikki perustuu pohjapiirrustuksiin. Niistä lähti sekoamiseni. Ovella kävi joku firma kyselemässä vanhempia (hah!) ja ojensi mulle kortin jossa oli prepaid numero. Ajattelin sen kortin olevan reitti Arnon luo. Tahdoin kovasti häneltä suosituksia tulevaa työtäni varten. En ole sellaisia vieläkään saanut ja tuskin tulen saamaankaan kaiken sekoiluni jälkeen. Lähetin Arnolle yhteensä 1095 tekstiviestiä enkä oikeastaan ikinä saanut niihin vastausta.
Tänä päivänä soitin äidilleni ja puhuimme pitkään Piilopaikasta. Suunnittelin kauppaan lähtöä ja kirjoitin elämäni ensimmäisen kauppalapun. Täytyi muistaa ostaa klemmareita kalenteri- ja vihkosotkuni järjestämiseen. Mutta en jaksanut lähteä niiden takia minnekään joten kävin vain lähikaupassa. Muistivihkoni sivuilta löytyy vielä kyseinen kauppalappu. Myös P alkaa olla mukana taas tässäkin tarinassa omien muistilappujeni turvin. Hän on eräs työkaverini... lähestulkoon esimies mutta silti mulle "pelkkä" työkaveri. Tai oli. En ole siellä ollut töissä enää vähään aikaan. Jouduinhan sairaalaan. Multa löytyy myös muistilappu jossa lukee: "Olemme äidin kanssa pienellä kävelyllä. Palaamme kohta". Länttäsin sen oveen, kun lähdimme Sissin kanssa lenkille. Jos joku tulee kahville ja esittämään suruvalitteluja. Kun äitini lähti pois niiin hän meni taksilla juna-asemalle. Taksikuski oli mieheni isän serkku ja tunsi hyvin mieheni. Hän kysyikin tullessaan: "Vetääkö miehesi vielä sikeitä?" Menin ihan lukkoon enkä osannut vastata mitään. Äitini oli sitten matkan aikana kertonut hälle ettei miestäni enää ole ja omaiset vastaavat kysymyksiin. Onneksi olen päässyt nyt pois siitä kyselytulvasta mikä sekoitti mun pään.

Kävin kuitenkin kaupoissa ostamassa talvityöhanskat, vihko- ja kalenterikrääsää mutta unohdin klemmarit. Suomalaisesta ensi vuodelle vuosikalenteri. Sen saa kohta ottaa käyttöön. Kaupoissa oli ihana palvelu, ainakin siltä tuntui, kun minä saatoin jäädä yhtäkkiä vain paikoilleni tuijottamaan... saatoin unohtaa itseni ja sen missä olen. Kun kävin lähikaupassamme niin jäin kassalle ihmettelemään unohtaen itseni ja havahduin vasta sitten, kun myyjä tuli paikalle ja katsoi mua "kieroon". Itseltä pääsi nauru siinä vaiheessa.
Aloin olla väsynyt. Liian väsynyt nukkuakseni.

Kotiin tullessa järjestelin vihot ja kalenterit ja muistilaput ja sain ne aikajärjestykseen. Aikaa vierähti pari tuntia.
Soitin appiukolle E:n tulosta - rankka puhelu. Appiukko luuli, että järjestämme E:n kanssa isot bileet. Tahdoin lyödä appiukkoani ihan huolella. Puhelu päättyi siihen, että huusin appiukolle: "Sulla on siellä vaimosi, mulla ei ole täällä ketään!" ja löin luurin kiinni.
Soitin mieheni parhaalle ystävälle J:lle ja informoin hautajaisista. J oli yksi arkun kantajista.

Tänä päivänä aloin funtsimaan, että äidistäni on tullut mun lähiomainen. Hän on kulkenut matkassani sen alusta lähtien. Apukeittiön lattialta. En voi häntä ikinä kiittää tarpeeksi siitä kaikesta mitä hän on vuokseni tehnyt.
Suunnittelin tässä vaiheessa äitini kanssa Piilopaikassa asumista. Juttelimme pitkään - onhan täällä kantovesi ja ulkohuussi. Lämpöä kuitenkin piisaa kunhan itse lämmittää. Takka on varaava ja nytkin sisällä on lämmintä 21. Tarvitsin juuri tällaista asumismuotoa missä saan vain olla ja puuhailla. Mökin vuokraaminenkin alkoi olla varmaa. Kun juttelin tulevan vuokraisännän kanssa puhelimessa niin saunaan vilahti "musta kissa". Sytytin uudelleen ja kävin saunassa. Unohdin lasin ja tupakat keittiöön ja menin takapihalle "välisauhuille". Silloinen naapurini Y tuli juuri koirien kanssa iltalenkiltä ja huusi aidan yli: "Miten sä Marya voit?"  Vastasin totuudenmukaisesti: "Saunon". Hän kysyi olenko muistanut syödä. No, en ollut en.
Y tuli kylään ja oli ensimmäinen "ulkopuolinen" jolle kerroin siitä viikosta. Emme jutelleet perinnöstä emmekä laskuista eikä mistään "semmosesta" - poika sen koko talon perii. Y:n kaltaisia naapureita Suomi tarvitsisi enemmän vaikka osaltaan Y osaa olla myös hyvin ärsyttävä.
Saunoin loppuun eli kävin suihkussa. Pyykit olin jo ehtinyt laittaa kuivumaan ja tarkistaa hanan, että se oli kiinni. Äitini kanssa vielä puhelimessa suunnittelin lisää Piilopaikka- asumistani ja laskin paljonko vuokra tulee olemaan vuodessa ja mihin mulla ylipäätään on varaa.
Isäni oli soittanut, kun olin saunassa ja soitin hänelle takaisin klo 22. Täytyi myös isälleni kertoa tulevaisuuden suunnitelmista - hän oli hankkimassa mulle nykyistä autoani.
Kerroin äidilleni myös yhdestä toisesta työkaveristani K:sta. Miten töissä ollessa perjantaina tulla tupsahdin takakautta toimistoon huutaen, keskelle asiakkaita: "Kuka teistä on K?" Kaksi sekuntia siitä niin sain vastaukseksi: "Minä". Asiakas tiskillä huomasi tilanteen koomisuuden ja sesonkityön kiireen ja alkoi tirskumaan. Minä huomasin siinä vaiheessa saman ja aloin minäkin hihittämään. K huomasi, että minä en meinannut enää naurultani pysyä kasassa ja otti ns. "tilanteen haltuun". En muistanut kiittää häntä. Arno on ehkä muistanut kiittää häntä puolestani.

Sissille ruokaa. Vihon kautta nukkumaan. Yksi päivä pulkassa taas.

Menneisyyttä pakoon

Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.

Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....

TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.

Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.

Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.

PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni. 

Paluu menneisyyteen, osa 2

Mun piti hoitaa talo. Pitää se kunnossa, siistinä ja asuttuna. En oikein muuta osannut ajatella. Kotiavaimeni hukkuivat tavaramäärään ja siisteyteen enkä vieläkään osaa sanoa missä ne ovat - mutta ei ole kukaan peräänkään kysellyt.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.

MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.

TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.

KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.

Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.

Paluu menneisyyteen

Kaikki tapahtui siis  LA 14.10.17
SU 15.10.17 me omaiset saimme tiedon. Se oli shokki. Nyt vasta tiedän mitä shokilla tarkoitetaan. Se vie muistin mennessään. Mulle jäi trauma - en saanut käsitellä sitä rauhassa. Mun täytyi pitää huolta talosta ja kaikkien muiden asioista. Unohdin itseni jonnekin. Unohdin jopa Sissin.
Kello oli n. 13, kun sain tiedon puolisoni siskolta. Olin keskellä metsää Sissin kanssa. Löysin sieltä onneksi nopeasti pois paikallisten avustuksella. Autosta hajosi pakoputki, kun tulin sieltä hiekkatietä pitkin takaisin äitini luo. Apukeittiön lattia. Siihen jäin äitini kanssa hetkeksi. Jalat meni alta. Sain sanottua vain "Meillä ei ole enää häntä". Se oli sumuista. Joulun vietin siinä samassa talossa - mun lapsuuden kotini. Ei tullut muistoja mieleen siitä päivästä. Kai se mieli reagoi vieläkin ja yrittää tukehduttaa multa kaiken. Ehkä olisi aika antaa periksi ja vain itkeä. Mutta olen tehnyt sitä jo liiaksi. Aina, kun palaan "omaan itseeni" niin tulee itku. Miten mä selviän ilman häntä? Miksi hän teki sen? Miten me kaikki selvitään tästä?

TI 17.10.17 Ajoimme äitini kanssa silloiselle paikkakunnalleni. Äitini oli tukenani ensimmäisen viikon. Tarkoitus oli järjestää samana iltana perheen keskeinen ensimmäinen tapaaminen asian tiimoilta. En vieläkään tiedä miten sain sen kaiken vedettyä läpi. Puolisoni kaksi siskoa, hänen vanhempansa, minun äitini ja puolisoni paras ystävä. Kerroin heille kellonaikoineen sen mitä viimeisen viikon aikana tapahtui. Mun ei annettu surra. Mun tehtävä oli kertoa. Olin shokissa. En muista siitä illasta mitään.
Äitini auttoi siivoamaan ja laittamaan illaksi pullaa ja kahvia.

Kaikki ovat tänä päivänä unohtaneet sen, että puolisoni oli sairas. Psykoosissa. Minä tai kukaan ei olisi pystynyt estämään tätä. Tottakai syyllisyyden tunteet repii meitä kaikkia mutta yritän tolkuttaa itselleni, että kukaan meistä ei olisi ehtinyt.

KE 18.10.17 Puolisoni työnjohtajat tulivat hakemaan työauton. Juttelin pitkään heidän kanssaan. Edes työmaailmassa kukaan ei ollut huomannut mitään ennen torstaita, kun puolisoni ei enää pystynyt lähtemään töihin. Myös heillä siellä oli pienimuotoinen kriisipalaveri. Puolisoni oli hyvä työssään. Paras. Ja hän yritti viimeiseen asti olla paras. Tunnollinen. Olihan hän 19 vuotta ollut samassa työpaikassa.
Poika ja ex kävivät ja puolisoni isä iltapäivällä. En ole exän kanssa tullut ikinä toimeen mutta hyvinhän se meni. Niin kauan kuin minä en rupea vaatimaan oikeuksiani niin kaikki menee hyvin. Olen aina ollut väliinputoaja. Hiljainen porukassa mutta oma itseni kotona tuttujen ihmisten ympäröimänä. En juurikaan viihdy baareissa. Mieluummin ne kalsarikännit.
Appiukolle annoin läjän talon papereita - mieheni oli hyvin tarkka kaikissa papereissa - niitä löytyi jo 80-luvulta asti.
Tämä päivä oli myös se, kun ihmettelin miten astianpesukone toimii äitini kanssa. Puolisoni oli aina sen naksauttanut päälle. Minä hoidin pyykit ja lattian pesut. Ja se toimi. Mies teki meillä aina ruuan.
Olin kovin huolissani siitä, että me syödään äitini kanssa. Puolisolleni oli tärkeää, että perhe syö.
Tänään tein makaroonilaatikon jota voin syödä monta päivää.

TO 19.10.17 puolisoni isä tuli korjaamaan autoni pakoputken. Olihan se... nähdä miten 75-vuotias mies kömpii auton alle. En voi ikinä häntäkään kiittää siitä tarpeeksi. Annoin pienen summan rahaa. Äitini kanssa kävimme ostoksilla ja työnjohtaja kävi vielä tuomassa papereita. Koskien poikaa. Hän saa kunnon perinnön isältään. Appiukko myös palautti osan papereista tänä päivänä. Mitä minä niillä teen?
Puolisoni toisen siskon S:n kanssa viestiteltiin paljon joka päivä.

PE 20.10.17 oli ensimmäinen päiväni töissä. Uuden opettelua, uusien ihmisten tuntemista. Äitini kertoi, että olen rohkea.Hän kertoi myös ettei ruisleivän nakertaminen aamulla ikinä ole kestänyt niin kauan. Saatoin unohtaa itseni vain tuijottamaan. Aloin olla väsynyt kaikkeen muistamiseen. Mutta kaikki vaativat sitä multa. Tahdoin täyttää kaikkien kysymykset unohtaen itseni ja Sissin.
Pakoputki hajosi uudestaan. Pojan "turvapaikkaperhe" kävi illalla kylässä. Huomasin viihtyväni töissä. Pystyin keskittymään vain siihen mitä olin tekemässä. Kun olin töissä niin olin niin töissä. Pystyin unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään vain itseeni ja työhöni. Ja työnjohtajaani Arnoon joka kertoi mitä piti tehdä. Tahdoin pysyä hänen menossaan mukana. Todistaa, että olen hyvä työntekijä. Se oli mulle tärkeää. Onnistuin eräs perjantai siinä. Mutta vääränlainen vauhti alkoi siitä ja ajauduin psykoosiin. Mutta vielä ei olla edes siellä asti.

LA 21.10.17 Äitini oli lähtemässä seuraavana päivänä joten kävimme vielä appivanhempieni luona. Äitini halusi vielä muistaa heitä. Kävimme myös ostamassa mulle hautajaispuvun jota en sitten koskaan käyttänyt sairaalan takia. Sairaala ei päästänyt mua oman puolisoni hautajaisiin. Sairaala on tuhonnut elämästäni niin paljon. Liikaa. Miten mä ikinä selviän tästä?

SU 22.10.17 Äitini lähti takaisin lapsuuden maisemiin. Appiukko kävi korjaamassa pakoputken uudestaan. Poika ja ex kävivät myös. Annoin monopolyn matkaan - poika ja mieheni pelasivat sitä paljon yhdessä. Annoin myös joitain papereita pojalle, jos ikävä iskee. Siinä oli puolisoni työhön liittyvää, partioon liittyvää... kaikkeen semmoiseen mitä ex ei osaa arvostaa. Annoin pojalle myös ensimmäiset kuvat iskästä muistoksi. Huonolla tulostamiskokeilulla. Mutta ne ensimmäiset kuvat olivat tärkeitä. Itse selasin vasta tässä ensimmäisen kerran kuvia. En ole pystynyt tekemään sitä vieläkään toista kertaa. Liian kipeitä muistoja.
Lähdin käymään puolisoni toisen siskon, R:n ja hänen aviomiehensä luona. Myös S oli paikalla, kaupan kautta...
Isäni kanssa soiteltiin autosta, kun silloisesta autosta oli katsastus loppumassa ja se oli muutenkin kuolinpesän auto... Isäni on nyt hommannut mulle auton Piilopaikkaani. En voi omia vanhempianikaan kiittää tarpeeksi. Äiti lupasi maksaa autosta puolet. Se on heidän välinen asiansa.

Tässä kohtaa myös soitin ensimmäisen kerran vasta E:lle, parhaalle ystävälleni Ouluun. Olen tuntenut hänet melkein 20 vuotta ja hän on suuri osa tätä koko tarinaa. Hän oli yksi niistä jotka toimittivat mut hoitoon. Enkä vieläkään osaa siitä kiittää.

Kahden viikon elottomuus

Elämästäni puuttuu kaksi viikkoa.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?

Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.

Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.

Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.

Hengitä, Marya. Hengitä.

Perjantai...

... mieheni varasi silloin omatoimisesti lääkäriajan.

... tänään on perjantai ja mulla oli hoitokokous eli HOKO. Sain vapaat ulkoilut tuonne räntäpaskasateeseen ja 22 päivä olisi uloskirjaus koko laitoksesta.
Odottavan aika on pitkä.
Siitä suunnistan junalla suoraan vanhempieni luo kauas täältä ja 27 päivä tulen sieltä takaisin Sissin kanssa Piilopaikkaani. Omalla autolla. Avohoitoa järjestetään tulevalle paikkakunnalleni. Bentsolaskut onnistuneet hyvin. Sairasloma tammikuun alkuun. 27pv saan myös "ajo-oikeuteni" lääkäriltä takaisin.

Mutta se perjantai, kun mieheni oli elossa vielä kaksi kuukautta sitten...
... hänelle soitti aamusta klo 7 tuuraaja ja kysyi, että missä mennään. Mies vastasi, että hän jää sairaslomalle. Minä lähdin S:n kanssa kahville johonkin kahvilaan. Mies ei meinannut päästää mua lähtemään. Pelkäsi, että muakin seurataan ja sanoi ettei meiltä saa poistua ennenkuin kotietsintä on suoritettu. Minä olin jo melkein paniikissa mieheni puolesta. Lähtiessäni mies huusi ääneen keskellä keittiötä: "SOITTAKAA NYT MARYALLE NUMEROON (.............) JA KERTOKAA ETTEI HÄN SAA LÄHTEÄ".
Minä lähdin. Halasin häntä ja kerroin, että mitään pahaa ei kulta tapahdu.

Juttelin kahviossa S:n kanssa pitkän tovin ja palasin kotiin. Olin helpottunut. Nyt joku muukin tietää, että miehelläni on joku hätä ja hän tarvitsee apua. Kotiin palatessani mies juttelee kiinteistönvälittäjän kanssa puhelimessa. Sitten pankin. Mutta muuten vaikutti rauhoittuneen.
Vein hänet itse Mehiläiseen. Mutta mies ei halunnut, että tulen lääkärille asti mukaan. Ja, jos potilas kieltää sen niin silloin en voi itseäni väkisin mukaan tunkea. Mies sai viikon sairasloman ja Tenoxit. Ei ollut lääkärille maininnut sen kummemmin harhoista ja peloista, koska "firma kuuntelee häntä". Kävimme viemässä mieheni työtarvikkeet tuuraajalle. Siitä apteekin kautta kotiin.

Kotiin tultua mies alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan. Vaihtoi ns. "kotivaattteet" ylleen. Kävimme saunassa. Kuulin mieheni haukottelevan ensimmäisen kerran pariin päivään. Minä olin lähdössä viikonlopuksi sinne vanhempieni luo Sissin kanssa vaeltamaan. Kyselin miestäni mukaan sinne - pieni maisemanvaihdos saattaisi tehdä hyvää - mutta mies sanoi, että katselee sitten lauantai aamuna jaksaako hän lähteä niin kauas... Minä siinä sitten saunan jälkeen pakkailin rinkkaa ja Sissiä lauantai aamuksi valmiiksi. Mies makasi sohvalla tv:tä katsellen vaikka todellisuudessa "tuijotti tyhjää". Mutta rentoutui kuitenkin edes jonkin verran. Harhoista ja peloista hän ei enää mulle puhunut sen lääkärikäynnin jälkeen. Olin huojentunut.
Mies ei illalla kuitenkaan meinannut saada nukuttua. Hän otti yhden 10mg Tenoxin. Silläkään hän ei meinannut saada nukuttua joten sanoin hänelle, että se on niin pieni annos, että hän voi hyvällä omalla tunnolla ottaa toisenkin. Mutta sekään ei tuntunut auttavan. Kysyin sitten siinä, että auttaisiko se, jos minä tulen viereen nukkumaan vaikka mua ei vielä väsyttänytkään. Mies puhkesi itkuun ja sanoi, että kyllä, se auttaa. Mentiin nukkumaan, käsi kädessä rauhoittelin itkevää miestäni, että kukaan ei ole tulossa tänäkään yönä, hän voi nukkua ihan rauhassa - kulta, olet sairas mutta sinä ja minä selvitään tästäkin hyvin. Mies nukkui 11-12h.

Lauantaina eli seuraavana päivänä mies heräsi tokkuraisena Tenoxeista, koska ei ollut ikinä elämässään joutunut bentsoja käyttämään. Kävin kaupoilla hakemassa vaeltamiseen tarkoitettuja tarvikkeita Sissille - mies pyytää tuomaan pari kaljaa heti aamupäivästä mutta kerron ja selitän, että se hänen "krapulainen" - olotila johtuu pelkästään niistä Tenoxeista ja en suostu tuomaan kaljaa. Mies oli samaa mieltä kanssani siitä. Mutta muuten mies oli jo melkein oma itsensä lauantaina vaikkakin tosi väsynyt. Minä pakkailin siinä autoa lähtökuntoon ja mies makoili sohvalla. Sovimme S:n kanssa ettei miestäni kuitenkaan jätetä yksin viikkonlopuksi, S ja hänen vanhin poikansa käyvät meillä katsomassa vähän mieheni "perään" koko viikonlopun ja mieheni isä käy kyselemässä "jotain hylsysarjaa" minkä mieheni oli hänelle joskus luvannut lainata. Meillä oli selkeä sotasuunnitelma.

Minä lähdin vanhempieni luo 400km päähän Sissin kanssa hyvällä omalla tunnolla. Olin varma, että mieheni pärjää omien lähisukulaistensa avustuksella ilman mua. Tietenkin olen kaiken jälkeen syyllisyyttä kokenut ja koen todennäköisesti koko loppuelämäni. Etupihalla vielä halattiin, rutistettiin lujaa toisiamme ja kerrottiin miten paljon toisiamme rakastettiin.
Se on viimeinen muistoni miehestäni.
Lauantai illalla sain vielä mieheltäni hyvän yön toivotuksen mutta sunnuntaina kukaan ei aamupäivästä saanut enää häneen mitään yhteyttä.Viimeinen tekstiviestini häneltä on lauantaina kello 21:22 "Kömmin kohta nukkumaan. Hyvää yötä minun kulta".
Vartti tuosta viestistä.... PUM.

Ja minun maailmani meni sirpaleiksi.

Minä? Tulevaisuudessa?

Näissä tunnelmissa syntyi ajatus tästä blogista. Yksin. Sissin kanssa.
Koska:
Ew, people...

Oikeastaan ensimmäinen ajatus sen jälkeen, kun olin kuullut mieheni siskolta uutiset puhelimen kautta oli, että täytyy päästä pois metstästä. Äitini luo takaisin. Se kävi suht nopeasti paikallisten avustamana - heitä täytyy kiittää myöhemmin. Laitoin juuri siitä faceen ilmoituksen jossa etsin heitä.
En muista siitä oikeastaan mitään muuta. Tarvoin vain heidän perässä minne he ikinä mua olivatkaan opastamassa. Mutta pääsin takaisin äitini luo noin tunnissa - isot kiitokset heille siitä.
Äitini luona apukeittiön lattialla mulla lähti jalat alta ja huusin ja itkin ettei meillä ole enää miestäni. Minun kultaa. Minun rakasta. Puolisoani. Hän on mennyt junan alle.

Nyt on kuitenkin ikää tullut jo sen verran enemmän (35) ja elämänkokemusta on takana liikaakin niin tiedän, että selviän itsetuhoajatuksineni, psykoosineen kaikkineen tästäkin. Ehkä.
Mutta miksi taas minä? Miksi tämä tapahtui juuri mulle?
Mutta tiedän suunnilleen mihin olen menossa ja mitä jaksan missäkin vaiheessa. Nuoruuden hölmöilyt on aikoja joita en edes halua muistella. Vielä.

Viimeinen muistiinpanoni sunnuntaina laavulla: "... ja olen lähes huolesta sairas mieheni puolesta. Jumala, pidäthän miehestäni huolta, pidäthän? Noin puoli tuntia tästä muistiinpanosta tuli soitto mieheni siskolta.

Ja mun maailma ja tulevaisuuteni mureni pienen pieniksi murusiksi.

Nykypäivän työelämästä... ja miehestäni.

Mieheni oli liian tunnollinen työntekijä. Digitalisaation myötä Hänen työntekonsa alkoi olla stressaavaa. Ja Hän halusi kaikki raportit tehdä juuri niinkuin pitääkin - hän oli aina sellainen. Mutta "kukkahatut" alkoivat Hänen työssään hyppiä liikaa silmille - niinkuin monessa muussakin työpaikassa nykypäivänä. Työn tekeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Kaikkea seurataan mitä teet. Hyvä ettei vessoissakin ole jo kamerat. Elektroniikka ja erilaiset "kyttäyslaitteet" tekevät työnteosta täyttä helvettiä välillä.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.

Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.

Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.

Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !

En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.

Piilopaikka

Kun elämässä tulee suuria muutoksia, mieli alkaa kaipaamaan pois. Kauas pois. Ihmisistä, metelistä, arjesta. Suurista muutoksista elämässä alkoi tämänkin päiväkirjan pitäminen, suunnittelu ensin. Sitten toteutus. Ja nyt alkaa vasta minun matkani. Kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.

Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.

Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.

Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.