Täyttä paskaa

 Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.

Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi. 

Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin. 

Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin. 

Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.

"Mä olen se narri joka naurattaa aina, kun se sattuu sopimaan"

...Olen kunnellut tuota biisiä taas ihan liikaa. Mutta siinä on jotain merkityksellistä.
Me ei kuolla koskaan. 
Kesäisessä psykoosissa tuo oli mulle hyvin tärkeä biisi. Kuuntelin sitä repeatilla varmaan sen satatuhatta kertaa putkeen. Ja nyt se soi taas, huoh.
Toisaalta toivoisin niitä merkityselämyksiä taas elämääni. Se oli kuin olisi huumeissa ollut. Pystyin mihin vaan eikä kukaan kävellyt mun yli.
Paitsi sairaala ja osasto tulivat ikävästi väliin. Psykiatria käveli taas ylitseni niin, että humahdus vain kävi.

Mulla on kova tarve kirjoittaa ajatuksia pois päästäni mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Elämäni on merkityksetöntä, tapahtumaköyhää. Tänään yhden ryhmän kanssa käytiin kuntosalilla. Pitäisi alkaa käymään muutenkin, jos meinaan Karhunkierrokselle kesällä. En ole ikinä ollut mikään himoliikkuja, olen suorastaan vihannut liikuntaa (varsinkin koululiikuntaa) koko elämäni mutta rakastan luontoa. Siinä on ristiriita niinkuin kaikessa tekemisessäni. Olen yksi kävelevä riitasointu.

... ja sehän on luonnollista niin huulet, kun vaihtuu hampaisiin...

Ajatukset pörrää, surraa. Ajojärjestelijä alkaa olla taas liikenteessä. Nukun painopeiton kanssa suht hyvin sitten, kun saan nukahdettua. Viime yönä katselin vähän ennen kolmea vielä kelloa. Mutta ei se haittaa niin kauan, kun ei tarvitse aamulla herätä minnekään. Herätys tänäänkin vasta 11.

Jonin ja lasten kanssa ollaan menossa uimaan joskus tällä viikolla. Sekin on niin ristiriitaista. Toisaalta haluan parisuhteen mutta taas toisaalta haluan olla yksin. Ja jompaa kumpaa ei voi saada. Tiedä sitten olenko liian paljon yksin, kun päässä taas ajatukset surraa. Seura voisi tehdä ihan hyvää. Mutta ei, mökötän yksinäni, kun ei ole oikein seuraakaan.

... tässä talossa seinät ovat paperia. Mä katson seitsemättä kertaa kelloa...
... ja yritän silmäni ummistaa mutten mielestä saa sitä elokuvaa...

Lääkärin loppulausunto tuli edellisestä osastojaksosta. Moneen kertaan oli mainittu hoito- ja lääkevastaisuus. Niin. Mitä sitten? Kaikki se paska mitä olen joutunut kokemaan psykiatrisilla osastoilla on jättänyt jälkensä. Kaikki ne remmikeikat, kaikki itkut ja naurut ... kaikki tupakkahuone keskustelut, kaikki hoitajien provosoimiset suuntaan ja toiseen... Mä oon elänyt niissä piireissä lähes puolet elämästäni. Sen sortovallan alla. Kun sulla itselläsi ei ole enää mitään sananvaltaa mihinkään.
Olen liian katkera eläekseni.

Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle

Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.

Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua".  Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").

Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.

Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."

Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."

Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.

Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.

Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.

Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema)  sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.

Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.

Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua  Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.

Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.

Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?

Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.

Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.

Kiitos. Ihan kaikesta.

Tv, Marya

Ajojärjestelijä

Mulla on ihan hirveä aivosumu. En tiedä missä järjestyksessä blogiani kirjoittaisin, että näistä teksteistä saisi järjellisen kuvan. Haluaisin kirjoittaa siitä tästä ja tuosta, ajatukset hyppivät sekunnissa asiasta toiseen ja päässä on niin levoton olo, että huh ! Joku toinen kaksari sanoisi, että mulla on meneillään hypo mutta koen sen vääräksi tulkinnaksi. Pystyn kyllä olemaan paikoillani vähän liiankin hyvin (ei huvita mennä eikä tehdä mitään) mutta päässä vilisee. Haluaisin vain tuijottaa seinää ja antaa ajatusten virrata. Unohtelen asioita mitä pitäisi tehdä. Yhtäkkiä saatan havahtua siihen, että Sissi pitää viedä ulos. Sitten taas istun ja tuijotan. Plärään facea tai teen timanttityötä. Ja ajattelen. Välillä unohdan, että seuraavana päivänä täytyy mennä taas töihin niinkuin huomenna. Tuntuu, että töihin meneminen on tällä hetkellä vain joku juttu mikä mun täytyy hoitaa. Menen vain ja olen ajatuksissani koko päivän näiden "kavereideni" kanssa. Kohta alan pelkäämään, että yksinkertaisesti unohdan mennä töihin, koska tämä ajatuskiito vie kaiken huomion.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.

Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.

No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa. 
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".

No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen. 

Yksinäisyyden tuskaa

Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.

Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".

Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.

Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.

Kuoleman tavoittelua

Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.

Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.

Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.

En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?

Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.