Täyttä paskaa

 Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.

Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi. 

Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin. 

Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin. 

Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.

Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

Takki tyhjä

Terpalla käyty ja viime postauksen viha ja raivo laantuneet. Tai sitten vain jotenkin osasin taas työntää sen(kin) tunteen syrjään.
Koska tilalla on turtumus.

Olen väsynyt kaiken sen vihan ja raivon jälkeen. En jaksaisi ajatella enää yhtään enempää.
Taidan ottaa tänään Tenoxin jotta saisin nukahdettua ajoissa ennen huomista työpäivää. Saunassakin äsken kävin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt. Nyt on rentoutunut, väsynyt fiilis.

Turta.

Viime yö meni valvoessa ja potiessa vihaa. Ihan kaikkea kohtaan. Ajojärjestelijän pääasiallinen tunne on viha ja raivo ihan kaikkea kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö sillä olisi myös tunteita.
Lähdin töihin normaalisti kuudeksi. Töissä on hiljaisempi hetki meneillään joten otin vähän liukumavapaita pois ja lähdin jo kello 11 kotiin. Nukahdin 11:30. Sitten soikin kello 13:30 jotta kohta olisi lähtö terpalle. Eli n. 30 tuntiin olin nukkunut 2h. Mutta epäilen, että nämä "päikkärit" veivät siltä vihalta ja raivolta "kärjen".
Huomasin terpalle ajellessani puristavani rattia ja ajattelen vain: "Vittu!" Olin taas huomaamattani jotenkin päässyt takaisin siihen eiliseen Ajojärjestelijän "viha-moodiin". Töissä aamupäivällä mietin, että Selviytyjä ei halua mennä tänään terapiaan, koska se "yhyy, kukaan ei ymmärrä mua" - vaihde lähti päälle. Ajojärjestelijä ei halunnut mennä terapiaan, koska se "vittu tuokaan tajua mistään mitään" - vaihde lähti päälle. Muut osat ymmärsivät pitää päänsä kiinni.
Menin kuitenkin, koska Ajojärjestelijän ajatusmaailmaan nyt vain kuuluu se, että kaikkia osapuolia pitää vähintään kuunnella. Ja vaikea myöntää tämä seuraava asia mutta niin kai se on:
Olen sekoittanut terpan maailmaani. MikäMikä - maahani. Joten tämän järkeilyn perusteella mun piti mennä tänään terapiaan, koska pitää antaa terpalle vielä mahdollisuus ymmärtää tätä kaikkea.

En tiedä miksi mutta jostain syystä otin semmosen "stressipallon" terpan pöydältä ja aloin sitä pyörittelemään. Kun hoitosuhde alkoi vuosi sitten niin mulla oli AINA sukkapuikot mukana. Töissä tapahtuneen episodin myötä ne jäi kotiin, koska Ajojärjestelijä heräsi taas neurolepti - koomastaan. Terppa joskus kauan sitten ehdotti mulle sitä "stressipampulaa", kokeilin mutta jotenkin en oo kokenut sitä omakseni. Nyt otin sen vähän niinkuin huomaamattani. Aina välillä huomasin pyöritteleväni sitä vauhdikkaammin, välillä hitaammin.
Aluksi terpan juttelu meni ohi korvien, koska se oli sitä mihin oon niin tottunut. Ympäri pyöreetä liiba laabaa. Keskityin siihen vitun pampulaan jotta jaksan kuunnella sen loppuun. Ja, koska mä olin vihainen, kun ei se tuntunut hiffaavan mitään.

Sitten vähitellen aloin jostain syystä rauhoittumaan. Kokiko Selviytyjä, että se tuli nähdyksi? Kuulluksi? Mitä enemmän kuuntelin sitä liiba laabaa niin aloin muuttumaan vähitellen Ajojärjestelijästä taas Selviytyjäksi. Joka on tällä hetkellä se "heikoin lenkki" koko järjestelmässä. Se pelkää ettei sitä taaskaan ymmärretä. Se pelkää, että se taas hylätään oman onnensa nojaan.
Mistä näin kova hylätyksi tulemisen pelko tulee?
Mutta ei saa upota liiaksi Selviytyjän maailmaan. Se on 14 vuotias eikä näin ollen käy vielä töissä.
Mä käyn töissä. Vaikka se onkin tällä hetkellä vain "joku paikka" minne mun täytyy raahautua joka helvetin päivä.

Jossain kohtaa terppa sanoi, että se on nähnyt pari kertaa sen vihan pilkahduksen silmissäni. Ja nyt se "pelkäsi", että heitän sitä sillä vitun pampulalla. Ainoa ajatus mikä siinä kohtaa tuli mieleen sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa oli remmit. Leposide-eristys. Ei saa heitellä tavaroita pitkin seiniä, siitä joutuu remmeihin. Sanoin sen terpalle ääneen sen kummemmin miettimättä. Sitten täytyi korjata heti, että Ajojärjestelijä tietää ettei semmonen käyttäytyminen ole hyväksyttävää. En muista sanatarkasti enää jälkimmäistä mutta jotenkin tolleen.
Mutta aika jännä ilmiö huomata se, että vielä 20v jälkeenkin ajattelen tyyliin hoitosuhde = sairaala = eristys. Terppakin huomautti etten mä tässä hoitosuhteessa remmeihin päädy. Mutta jotenkin tämä pääni sisäinen kuvio... äh. Mä en yksinkertaisesti jaksa nyt miettiä. Mua väsyttää. 
Ajojärjestelijän ajatuksella hoitosuhde on sama kuin työsuhde. Yritä tässä nyt sitten järkeillä näiden kahden tyypin ajatusmaailman välissä.

Mutta kaikenkaikkiaan.... viha laantui. Selviytyjä koki tulleensä huomatuksi. Kai sen teki se, että välillä sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa alkoi kyyneleet valua, kun alkoi tuntumaan sen liiba laaba jutustelun keskellä, että joku oikeasti edes yrittää ymmärtää vaikkei vielä täysillä hiffaisikaan.. Ajojärjestelijähän ei itke. Selviytyjä taas ei juuri muuhun kykene kuin itkemään ja surkuttelemaan omaa oloaan ja omaa pahaa oloaan.

Me juteltiin jotain myös kuolleesta puolisostani. Kerroin, että alitajuisesti unieni kautta olen käsitellyt asian mutta en juurikaan sanallisesti kenenkään kanssa. Kerroin unistani ja miten ne ovat mielestäni vaikuttaneet surutyöskentelyyn. Mutta se varsinainen surutyö on siellä jossain. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin monen muunkin elämäni tapahtuman kohdalla; se oli vain jotain mitä mulle tapahtui.

Mutta jotenkin olin hirveän rauhaton kuitenkin koko tapaamisen ajan. Sen huomasin itse sitä vitun pampulaa pyöritellessäni. Välillä siitä ote kirposi ja huomasin kaivelevani sitä tuolin alta samalla, kun terppa jatkoi sitä liiba laabaa.

Mulla on turta olo. En nyt oikein kykene tämän parempaan.

Palautin myös kyselylomakkeen jonka terppa antoi viimeksi. Se oli joku alkukartoituskysely dissoon liittyen. Kysymykset oli aika perus settiä liiba laabaa. Nyt terppa on ensi viikon poissa joten pyysin jonkun toisen testin. Sellaisen joka nimenomaan liittyy diagnostiikkaan lääkäriä varten. Muissa kyselyissä ei ole pointtia. Tarvin jotain puuhaa ja miettimistä siksi aikaa, kun terppa on poissa. Varsinaisia traumakyselylomakkeita se ei halunnut mulle antaa. Ne kuulemma tehdään yhdessä paikan päällä. Olin vähän pettynyt. Mutta sitten terppa selitti, että, kun niistä kysymyksistä saatta helposti tulla triggereitä, takaumia, muistoja jotka saattaa nostaa sen sietämättömän ahdistuksen niin sen takia ne kyselylomakkeet täytetään yhdessä. Ja, kun nyt yksin tuumailin asiaa niin ehkä parempi niin. Se äitini kertoma TIETO lapsuudestani ja sen mulle aiheuttama ahdistus/paniikki kohtaus oli jotain kauheaa. Jotenkin silloin yhdistin sen näin: äitini kertoma tieto = Tiitu 4v = terpan kertoma tieto siitä, että lapsiosa on yleensä se joka kantaa niitä traumamuistoja. Menin paniikkiin tästä, koska en ymmärtänyt. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. Enkä jaksa sitä nyt pohtia.

Tuon kyselylomakkeen sijaan sain varsinaisen dissokyselylomakkeen täytettäväksi. Se on vähän monimutkaisempi kuin tuo alkukartoituskysely. Joutuu hetken aikaa miettimään kysymystä  ennenkuin vastaa. 

Lääkärille ollaan edelleen varaamassa aikaa. Se on kuulemma työn alla mutta jotain viivettä nyt ilmenee kuulemma jossain.