Kompleksisen trauman aiheuttama rakenteellinen dissosiaatiohäiriö(kö)?

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Psykoosit tulilla(ko?)

Merkitseekö blogiin kirjoittaminen sitä, että iskee taas psykoosi? En tiedä mutta viimeisin teksti on toukokuulta ja "puolisolta" lähti järki taas.
En tiedä mutta jotenkin "fiksoiduin" menneisyyteni omahoitajaan. Kirjoittelin hälle blogin lisäksi paljon sähköposteja. Suurin osa niistä oli kahden sanan lauseita ja ne kuuluivat näin: "HAISTA VITTU !" Jotenkin kohdistin koko menneisyyteni katkeruuden häneen. Ammattini menettämisen, puolisoni kuoleman... Niin. Hän on myös ihminen joka on sitonut mut joskus sänkyyn kiinni. Mutta myös ihminen jolle olen viimeiset 10 vuotta kerran vuodessa kirjoittanut kuulumiseni siitä miten mulla menee enkä aio sitä lopettaa. On ollut helpottavaa kirjoittaa jollekin "ulkopuoliselle" elämän ilot ja surut tietäen, että se lukee ne aina ja aina on vastannut niihin jotain. Ei koskaan mitään maata järisyttävää mutta on antanut ymmärtää, että kuuntelee ja ymmärtää vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän työskenteli osastolla omahoitajanani jo silloin, kun olin 14 vuotias. Kysyi sen kaiken kattavan kysymyksen: "Mikset sä tullut ensin juttelemaan?", kun olin tehnyt itselleni jotain typerää. Viime kesän aikana todellakin menin juttelemaan. Työsähköpostien kautta mutta menin kuitenkin. Multa lähti varmaan yli sata sähköpostia hälle. Suutuin terpalle, koska tuntui ettei se ymmärrä mua ja mun "kavereita". Joten hiippailin takaisin menneisyyteni omahoitajan luo juttelemaan, koska hän tuntee mut vuosien takaa, ymmärtää lähes sairaan huumorintajuni ja tietää minkälainen oikea Marya on. Ja ymmärtää ehkä paremmin kuin terppa tämän dissosiaatiohäiriöni. Hän miettikin jossain sähköpostissa, että oliko disso mulla jo silloin 20 vuotta sitten... oliko "se kaikki" osissa jo silloin? Terpan on hyvin vaikea päästä maailmaani sisälle, koska ei tunne mua vuosien takaa. Yritän parhaani mukaan päästää häntä enemmän lähelleni mutta on vaikeaa oppia tuntemaan ihmistä kerran viikossa tapahtuvan tapaamisten merkeissä. Kun taas tämä entisen omahoitajani kanssa ollaan osastolla tapeltu monen monta kertaa ihan tosissaan ja väännetty hoitosopimuksista, itketty ja naurettu. Välillä yhtäaikaa.
Hän ei ole enää osastohommissa mikä on sääli. Siellä häntä tarvittaisiin eniten. Mutta mulla on hänen työsähköpostiosoite ja se riittää.

Toukokuussa aloin pikkuhiljaa valumaan "aidan toiselle puolelle kavereideni kanssa". En päässyt töissä tapahtuneesta episodista yli. Koin joutuneeni toisarvoiseen asemaan. Puhuttiin terpan kanssa siitä monet kerrat mutta mun viha ja raivo vain kasvoi työympäristöäni kohtaan. Jossain välissä olin niin vihainen kaikille, että kohdistin koko raivoni määrän siihen työhön mitä tein. Samalla kirjoittelin tälle omahoitajalleni paljon sähköposteja. Töissä ollessakin. Samoihin aikoihin terpan kanssa alettiin tutkimaan traumaa ja dissoa. Imin netistä kaiken mahdollisen tiedon. Sitten tuli hetki, kun pelkäsin unohtavani Miehen kaiken keskellä. Olin niin väsynyt, en nukkunut. Jos en ollut töissä niin kirjoittelin yöt sähköposteja ja blogitekstejä. Kesäkuussa omahoitajani sai pelkästään "haista saatana vittu" - sähköposteja. Otin samaan sokeaan raivoon myös mukaan terpan ja lääkärini. Vaikka omahoitajani ei enää hoitotyötä teekään niin myöhemmin terpalta kuulin, että hän oli soittanut terpalle kesäkuun alussa ja ollut kovasti huolissaan musta. Liikutuin tästä tiedosta kyyneliin - en ikinä uskonut hänen vieläkin välittävän niin paljon.
Raivoni ja katkeruuteni menneisyyttäni ja psykiatrista sairaalaa kohtaan oli jotain järjetöntä. Eräässä wa - ryhmässä eräs ihminen alkoi myös olla huolissaan musta ja otti yhteyttä facebookin kautta veljeeni. Otin myös vihani ja raivoni kohteeksi Miehen lähiomaiset. Äitini sitten loppuviimeksi pisti veljeni katsomaan mua ja siitä lähdettiin sitten ambulanssin ja poliisien kanssa kohti sairaalaa ... Ja tietysti puhuin itseni sieltä pois. Muahan ei kovin helposti enää ikinä pöpilään suljeta ! Puhuin kolmeen kertaan itseni sieltä pois. Kolme vitun turhaa ambulanssia ja kolme vitun turhaa poliisia. Miksei ihmiset vaan voineet jättää mua rauhaan?

Heinäkuun alussa olin niin syvällä "kuplassani", että vietin kolme perättäistä yötä poliisin juoppoputkassa vaikka olin täysin selvinpäin. Ohikulkijat kaupungilla olivat aina soittaneet kytät katsomaan tilannetta. Hauskaa siinä teki se, että poliisit eivät ikinä puhalluttaneet eivätkä lyöneet tikkaria suuhun ja silti päättelivät, että olen aineissa. Siellä sitten juoppoputkassa itkin ja nauroin psykoosissani. Olin nimittäin Supon vakooja jolla "operaatio Solarium" oli mennyt pahasti pieleen. Silti pidin roolini - mua ei satuta mikään eikä kukaan ja "operaatio Solarium" jatkui samantien putkasta päästyäni.

Monen mutkan kautta kuitenkin sitten löysin itseni osastolta M3 - päätös kädessäni. Tässä vaiheessa olin sitten ilmeiseti jo avoimesti psykoottinen. Eristyksiä ja injektiolääkityksiä. Kaikkea sitä mikä vain entisestään traumatisoi mua. Osansa teki se, että osaston henkilökunta on 10 vuodessa muuttunut niin paljon ettei kukaan tuntenut mua ennestään. Pari vanhaa pierua siellä vielä oli joista toinen sai mut puhumaan. En nimittäin puhunut hoitajille tai lääkäreille yhtään mitään. Toistin vain "haistakaa vittua", "painukaa saatana vittuun", "ei vittu kuulu sulle" jne. Tämä toinen vanha pieru sitten sai mut puhumaan muutakin. Kai se oli se luottamus joka tähän(kin) hoitajaan oli syntynyt jo vuonna 1998. Siitä pikkuhiljaa sitten tokenin pakkolääkityksen ja vanhan pierun voimin. Kolme kuukautta siihen kuitenkin meni. Oli ns. "vaikea psykoosi". Lokakuun alussa pääsin osastolta kotiin ja nyt sitten työttömänä maannut kotona. Sairaslomalla vielä olen, helmikuun jälkeen on vielä 100 päivää jäljellä ja jatkosta en tiedä. Se työpaikka missä keväällä olin... no, kusin sen psykoosiin. Unohdin joku aamu mennä töihin. Ihan oikeasti, unohdin, että täytyisi käydä töissäkin. Koin sähköpostien kirjoittamisen tärkeämmäksi kuin töissä käymisen, hah ! Ja mikä työnarkomaani mä oikeasti olenkaan ! Ne sitten tietenkin irtisanoivat mut eikä sinne ole enää paluuta.
Nyt käyn ns. kuntouttavissa ryhmissä jonkun verran mutta, kun on kovasti tehnyt elämässään töitä niin tonttuleikit jossain piiripienipyörii - ryhmissä tuntuu niin naurettavilta. Käyn niissä ainoastaan siksi, että näkisin ihmisiä. Työpaikkoja joka päivä selailen mutta täällä perähikiällä ei töitä noin vain ole. Tai sitten on noissa tehtaissa määräaikaisuuksia mutta tehtaaseen mua ei enää saa.... Mutta töihin menen heti, jos joskus vielä jonnekin pääsen ! Kokemusasiantuntija koulutus hotsittaisi suuresti. Tiedän, että mulla olis paljon arvokasta kokemusta sairaalaympyröistä ja pystyisin olemaan tukena sairaalassa oleville mutta vähän meinaa olla ristiriidassa katkeruuteni kanssa. Mun täytyisi ensin päästä siitä yli. Enkä tiedä miten. Miksi 14 vuotiasta on pidetty 2 vuorokautta sänkyyn sidottuna kiinni? Ei se saatana ole hoitoa vaan mieliavaltaa !
Tässä hetkessä en tiedä olenko masentunut vai mitä. Sekaria pukkaa? Valvon taas eikä unilääkkeeksi määrätty 100mg Levozinikään auta ja tuo ei ole mistään kevyimmästä päästä oleva neurotoksiini. Haaveilen kuolemasta. Ettei tarvisi kärvistellä päivästä toiseen. Kun mikään ei tunnu missään.

Joulu ja uusivuosi ei tuo juurikaan mitään uutta tullessaan. Tai no, on pari muuttujaa. Olen tavannut miehen kaltaisen. Aika näyttää mitä se tuo tullessaan. Annetaan hänelle nimeksi Joni. Lähden ehkä hänen kanssaan viikon reissuun tammikuun lopulla. Ihan koto suomeen mutta kuitenkin.

Toinen muuttuja on tuo entinen omahoitajani. Lähetin hänelle sähköpostin jossa kysyin, että tulisiko hän kaffille kanssani, kun olen menossa  2.1 EEG kuvauksiin epilepsia diagnoosin kumoamista varten ja hän on siinä lähellä töissä. Hän vastasi, että kaffit onnistuvat ja ettei tarvitse jännittää. Kaksi ihmistä tapaa pitkän ajan jälkeen toisensa. Enkä mä jännitäkään. No okei, vähän. Mutta hän on ollut mulle hyvin tärkeä ihminen kaikki 20 vuotta ja 10 vuotta sitten olemme viimeksi nähneet osastolla toisemme. Kun hän yritti parsia elämääni kasaan kanssani. Ja seuraavat 8 vuotta menikin hyvin puolisoni kuolemaan asti. Ja koko 10-12 vuotta olen kirjoittanut hänelle pitkiä sähköposteja kerran-pari vuodessa. Hän on ihminen joka on aina uskonut muhun. Siinä missä muut olisivat luovuttaneet niin hän jaksoi aina uskoa. Muhun. Tapaamisesta tulee itselle ainakin hyvin liikuttava ja merkityksellinen.

Sitten onkin hyvä mennä junan alle.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Edellä Kävijän sähköposti

Eilen ja tänään kävin terpan kanssa pienen tekstiviesti keskustelun.

Olen lähettänyt terpalle sähköpostilla nämä kaikki tekstini "Ajojärjestelijä is back!!" - postauksesta lähtien.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että mun täytyisi jättää Edellä Kävijä sinne menneisyyteeni ja jatkaa työskentelyä terpan kanssa. Laitoin tuon edellisen postaukseni terpalle menemään eilen illalla, kun tulin töistä.
Tässä pätkä terpan kanssa käydystä viestittelystä eilen ja tänään:

Terppa: "Kyllä me jatketaan trauma- keskustelua ja toteutamme traumakokemuksia kartoittavan haastattelun, jos haluat. Saat lisää tietoa asiasta. Se, että kokisit meidän työskentelyn turvalliseksi alustaksi on tärkeää."

Minä: "Olen oppinut tuntemaan sitä samaa turvallisuuden tunnetta kanssasi kuin aikoinaan omahoitajani kanssa. Mutta mun täytyy ensin... jättää omahoitajani menneisyyteeni. Hän ei ole enää läsnä. Sinä olet. Niin liikuttavaa ja surullista kuin se onkin."

Terppa tänä aamuna: "Huomenta. Olen liikuttunut tuosta kirjoituksestasi. En ehkä nyt viestissä osaa sanoakaan enempää. Tunnen surua ehkä kanssasi mutta samalla myös jotain ylpeyden tapaista tunnetta tuosta miten työskentelet."

Aluksi meinasin vastata jotain "liiba laabaa" mutta sitten muistin sähköpostin jonka kirjoitin eilen Edellä Kävijälle. Aloin hymyilemään. Annoin siis eilen Edellä Kävijälle blogini osoitteen ja ohjeet miten tätä kannattaa lukea; alhaalta ylöspäin, vanhin ensin. Tuolla oikealla sivupalkissa on myös "linkkiapu" vuosilukuineen. Sivun alareunassa on myös linkki "vanhemmat tekstit"...
Nyt jännitän mitä hän sähköpostiini vastaa. (psst, muista vinkki 2).

Mutta terpan mielestä olen onnistunut itseni ymmärtämisessä hvyin.
Enkä vieläkään viime postauksen perusteella ole psykoosissa, hah !
Siispä lähetin terpalle viestin takaisin: "Anteeksi, jos pilaan tunnelman mutta Ajojärjestelijälle viestisi oli kuin erävoitto, haha!"

Niin. Nyt Ajojärjestelijä (eli minä) hymyilee. MÄ OLEN NORMAALI. Terpan kautta sain siihen vahvistuksen. En ole hullu. Oikeasti.
Mutta Selviytyjä sanoo, että maltetaan odottaa ja olla hiljaa vielä hetki. Edellä Kävijän täytyy päästä "matkalle" mukaan.

Kumpa vastaus sähköpostiini tulisi pian.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kirje E:lle, hyvin tärkeälle ystävälleni ja Edellä Kävijälle

Yritän vielä kerran vakuutella itselleni, että Pioneeri on oikeasti kadonnut elämästäni ja päästäni.
Koska tiedän nyt KUKA hän on.
Edellä Kävijä.
Yritän selittää itselleni miten se 1,5v takainen psykoosi alkaa löytämään muotonsa ja miten se kaikki sekoilu alkaa oikeasti käydä järkeen.

Kun terpalle aloin pikkuhiljaa kertomaan "kavereistani" niin Pioneeri jätettiin rauhaan - etten flippaisi. Syy tähän oli se, kun kerroin Pioneerin olevan "joku ulkopuolinen joka on yrittänyt auttaa mua". Se ei tuntunut olevan "osa mua" samalla tavalla kuin Ajojärjestelijä ja Selviytyjä.
Silloin, kun olin psykoosissa niin Pioneerin "syntymä" päässäni oli se rakkennusfirma + blogiteksti + prepaid numero (tarina löytyy kokonaisuudessaan tästä blogista). Syy miksi aloin lähettämään tähän tuntemattomaan numeroon viestejä oli se tunne, että tuntui, että "tuo tyyppi osaa auttaa mua".  Enhän mä silloin käsittänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä Ajojärjestelijän roolissa - jolla on pakonomainen tarve saada selvitettyä ja järjestettyä asiat oikeeseen järjestykseen -, että väsähdin. Siinä vaiheessa vajosin psykoosiin. Olin niin totaalisen väsynyt, että en enää tiennyt mitä pitää tehdä seuraavaksi miehen kuoleman tiimoilta.
Ja tässä vaiheessa olin jo niin epätoivoinen ja niin väsynyt (Ajojärjestelijä oli saanut burn outin), että aloin etsimään mitä tahansa "oljenkortta", että asioille saataisiin oikea järjestys. Siispä takerruin ensimmäisenä johonkin prepaid - numeroon ja kuvittelin, että "apu" löytyisi sitä kautta. Sinänsä niin järjetöntä mutta silti niin todellista. Syy miksi en osannut lähteä hakemaan itse itselleni silloin apua oli ne kaikki muistot ja kokemukseni sairaala ympyröistä. Silloin ei tullut edes vaihtoehtona mieleen lähteä sairaalaan/jonkun tuntemattoman ammatti-ihmisen luo - eiväthän he ole osanneet auttaa tähän päiväänkään mennessä. Olen koko elämäni joutunut taistelemaan pääni sisällä lähinnä yksin. Ja siitä on syntynyt Ajojärjestelijä - olen kokenut sen hyväksi tavaksi selviytyä. Se miten Ajojärjestelijän (eli mun) käyttäytyminen näkyy ulkopuoliselle - olet sen jo nähnyt. Olet myös joutunut näkemään sen Ajojärjestelijän vihan ja raivon määrän. Tässä vaiheessa en osaa muuta tehdä kuin pyytää koko sielustani anteeksi. En ymmärtänyt silloin itse itseäni.
Mutta muista, että Ajojärjestelijäkin on vain ihminen, minä.
(Ajojärjestelijästä voit/voitte lukea lisää tästä blogista, olenhan tänne esitellyt kaikki "kaverini").

Kun sitten palataan Pioneeriin niin siinä psykoosissahan Pioneeri oli "vahvan läsnäolon" - tunne. Pioneeri ei ollut näkö- eikä kuuloharha. Mulla oli silti "kaveri" joka teki kaikkensa auttaakseen mua. Ja mä pidin häntä todellisena. Niin todellisena, että kaikki mitä tein selvittääkseni Pioneerin oikeaa henkilöllisyyttä lähinnä nolottaa ja naurattaa nyt. Muistatko , kun kerroin, että sairaalassa ollessani liimailin muistilappuja ikkunaan jossa oli viesti Pioneerille? Ja kaikkea muuta yhtä noloa ja surkuhupaista puuhastelin selvittääkseni vain, että KUKA hän on. Halusin epätoivoisesti tietää KUKA yrittää auttaa mua kaikin mahdollisin keinoin.

Tähän blogiin olen kirjoittanut pätkän Pioneeristä:
"Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään merkkejä Pioneerista. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa maailmaa/elämääni kohtaan niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA hän on."

Toinen pätkä:
"Pioneeri ei ole tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänlaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä."

Se, etten ole flipannut kaiken tämän ajatustyön keskellä johtuu siitä, että mulla on nyt vakaa elämäntilanne. Asun yksin hiljaisella paikkakunnalla. Mun ei tarvi jutella ääneen kenenkään kanssa ellen halua. Mulla on Sissi. Mulla on läheiset lähellä. Mulla on vakituinen työ jossa käyn. Mulla on terppa. Mulla on sinä. Ja mulla on Edellä Kävijä jolle olen myös kirjoittanut sähköpostia siitä miten mulla menee nyt.
Tällä hetkellä mulla ei ole sitä kaaosta mikä oli meneillään puolisoni kuoleman jälkeen.

Töissä tapahtuneen episodin myötä mulla (Ajojärjestelijällä) meni taas lujaa. Olin niin äärettömän vihainen. Mutta osasin kanavoida sen "oikein". Siitäkin löytyy lisää tästä blogista. Mutta sen 3-4 viikon "täysillä painamisen" jälkeen aloin olla väsynyt. Itkuinen. Epätoivoinen. Aloin etsimään taas niitä samoja "merkkejä" Pioneeristä mitä psykoosissa oli. Mutta ne ns. samat merkit eivät enää olleet yhtä todellisia. Koska elämäntilanteeni on tällä hetkellä vakaa. Joten päättelin, että Pioneerikin on vain pääni sisällä. Mutta silti jotenkin "ulkopuolinen" mitä en osannut vielä terpalle selittää.
Joten ajatus Pioneeristä jätettiin terpan kanssa rauhaan juuri sen takia etten flippaisi.

Trauman taustallahan on aina menneisyys. En ehkä itse vielä tiedä mikä menneisyydessäni on ollut sellainen trauma joka on voinut hajottaa persoonallisuuteni osiin. Palasiin. Mutta nyt tiedän KUKA menneisyydessäni on se ihminen joka on aina halunnut auttaa mua. Edellä Kävijä.

Psykoosissa ollessani menneisyys (sairaalamuistot) ja todellisuuden tajuni (mieheni kuolema)  sekoittuivat. Aloin epätoivoisesti etsimään sitä tyyppiä joka aina on halunnut auttaa mua. Ja siitä tuli omaa, sen hetkistä todellisuuttani.

Edellisistä kirjoituksistani selviää kuka on menneisyydessäni ollut se auttaja. Joka on tänä päivänäkin vielä läsnä. Joka on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin ja jolla todennäköisesti on jo paljon harmaita hiuksia.
Hän on Edellä Kävijä.

Hän on se "vahvan läsnäolon ja turvallisuuden" - tunne. Hän on ollut matkassani mukana 14 vuotiaasta lähtien. Vaikka ihan vaan kerran vuodessa sähköpostin muodossa mutta hän on aina vastannut ja ollut kiinnostunut kuulemaan miten mulla menee.
Kun olin teininä sairaalassa niin olen kokenut hänet turvalliseksi. Aikuiseksi ihmiseksi joka on yrittänyt tosissaan auttaa mua  Välittänyt. Kuunnellut. Kysynyt. Tuskastunut mutta silti välittänyt ja yrittänyt auttaa. Hän on se joka on istunut sairaala huoneessani siihen asti kunnes nukahdin. Hän on ollut silloin läsnä, kun oireiluni on ollut pahimmillaan.

Omalla työllään hän on auttanut mua selviytymään. Omalla työllään hän on edes auttanut sitä missä tilanteessa olen terpan kanssa tällä hetkellä. Sen takia annoin hänelle nimen Edellä Kävijä. Koska sellainen hän on menneisyydessäni ollut. Pioneeri. Edellä kävijä.

Ja jotta voisin päästää menneisyydestäni irti edes osittain niin mun on pakko päästää irti myös Edellä Kävijästä. Niin surullista kuin se onkin. Hän on ollut aina ... osa elämääni. Mutta hän kuuluu menneisyyteeni. Hän on yksi pala menneisyyttäni. Mun täytyy keskittyä terppaan, koska hänestä on tullut uusi ... turvallisuuden ja läsnäolon tunne?

Näiden ajatusten myötä tahdon kertoa sinulle Edellä Kävijä, että yhteinen matkamme on päättynyt. En enää kirjoita sinulle joka vuotisia sähköposteja kuulumisineen kaikkineen. On aika päästää irti. Mun täytyy keskittyä tähän päivään ja tulevaisuuteen. Etten sekoa uudestaan. Etten sekoittaisi liikaa menneisyyttäni ja nykypäivää. Saatan tästä eteenpäin edelleen lähettää sinulle kysymyksiä niiltä ajoilta, kun olin sairaalassa mutta ne kysymykset liittyvät vahvasti työskentelyyni terpan kanssa. Koska sinä ehkä tiedät. Sinä ehkä muistat. Ja toivon kovasti, että silloin niihin vastaisit. Annan sinulle blogini osoitteen jota olen kirjoittanut siitä lähtien, kun puolisoni kuoli. Blogi oli pitkään tauolla mutta palasin kirjoittamaan sitä nyt, kun asiat alkavat käydä järkeen. Voit halutessasi seurata tulevaa matkaani itseeni ja takaisin dissosiaatiohäiriön, sivupersoonieni kanssa.
Mutta nyt on aika päästää irti. Niin surullista ja liikuttavaa kuin se onkin.

Kiitos ihan kaikesta. Aivan kaikesta. Tiedän etten ollut sairaalassa mikään helppo tapaus.
Anteeksi.
Mutta sinä jaksoit. Kuuntelit. Kysyit. Välitit. Puolustit. Me riideltiin ja tapeltiin mutta silti jaksoit välittää.

Kiitos. Ihan kaikesta.

Tv, Marya

lauantai 25. toukokuuta 2019

Disso-kohtaus, osa 2 ja Pioneerin tarinan loppu.

Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.

Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.

Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...

Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).

Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.

Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.

Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.

(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)

Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.

(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)

Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.

Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin. 

Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:

"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.

Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.

Pelottaa. En halua sairaalaan."

En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.

Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.

Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.

Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.

Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.

Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.

Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !

Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".

Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.

Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.

Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.

Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.

Huoh.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Elämäni ensimmäinen dissosiaatio-kohtaus

Viimeisen kahden vuorokauden aikana päässäni on tapahtunut niin paljon ettei ihme, että joku/jonkinlainen kohtaus siitä kaikesta miettimisestä seurasi. Tämä kaikki liityy vahvasti edelliseen postaukseeni.

Oikeastaan tähän alkuun laitan tekstiviestin jonka kirjoitin terpalle... öööö... tässä joskus: (ja nyt, kun kaivoin tuon tekstiviestin puhelimesta niin se on lähetetty 21.5.19 eli vain neljä (!) päivää sitten. Hui.)

"Selviytyjä on teini. Iältään n. 14v. Tyttö.
Ajojärjestelijä on aikuinen - iästä ei tarkkaa tietoa. Sukupuolta en mee varmaksi sanomaan.
Pioneeri on venhempi mies jolla on harmaat hiukset.
Tiitu on 4 vuotias tyttö jolla on ruskeat yli olkapään ulottuvat kiharat hiukset.
Pahantekijästä en vielä tiedä muutakuin tuon yhden wa-viestin jota en muista kirjoittaneeni.
Kodinrikkoja on ehdottomasti nuori aikuinen tyttö/nainen. Sijoittuu kartalla jonnekin Selviytyjän ja Ajojärjestelijän välimaastoon".

No. Nyt tänään tässä hetkessä mä olen selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Joka on mies ja jolla todennäköisesti tänä päivänä on mustien hiusten sijasta jo paljon harmaata. 20 vuoden jälkeen.

Juttelin tänään E:n kanssa wa:ssa. Se oikeastaan lähti siitä, kun E mietti entisiä blogejani. Jotenkin se päänsisäinen "tukkoisuuteni" tuli sitten kirjalliseen muotoon. Kerroin E:lle, että vein eilen postiin paperin millä saan kotipaikkakuntani sairaalasta tilattua itselleni kaikki paperit vuosilta 1998-2011. Nyt niitä osaa lukea jotenkin ... eri näkövinkkelistä? Koska se käytös 20v sitten oli vain oireita, itsetuhoisuus ym... nehän on oikeasti vain oireita jostakin. Jos niistä papereista seliväisi edes jotain. Kun enhän mä edes muista silleen sitä nuorisopsykiatrian aikaa. Tiedän vaan, että olin helvetin itsetuhoinen ja silti käyttäydyin "kuin maailman valtias". Jos niitä papereita tutkiessa tulis joku "takauma" tai jotain...
Tästä mietinnästä mainitsin E:lle, että oon muuten selvittänyt kuka on menneisyyteni Pioneeri. Mutta en oo vaan jostain syystä ehtinyt/jaksanut kirjoittaa siitä tänne (E siis myös lukee blogiani). Kysyin E:ltä, että haluaako hän tietää kuka Pioneeri on? No tietenkin E halusi tietää, koska se liittyy taas niin voimakkaasti siihen 1,5 vuoden takaiseen psykoosiin jossa E oli se joka saatteli mut sairaalaan asti.

Kerroin, että menneisyyteni Pioneeri on omahoitajani. E:n reaktio oli naurukohtaus. Onhan E monta kertaa tavannut omahoitajani silloin joskus hyvin kauan sitten, kun E on tullut vierailulle mua katsomaan sairaalaan ja omahoitajani on ollut töissä.
Juu. Se sama omahoitaja josta olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin.
Sitten mä aloin sepustamaan E:lle koko ajatuskuviota.

Aloin ensin (töissä siis) funtsimaan sitä miksei terppa tunnu ymmärtävän mua ollenkaan ja sitä miksi suutuin sille niin kovasti (se "vittu" sähköposti minkä sille kirjoitin). Sitten mä tajusin, että terppa on alkanut päästä mua ns. "liian lähelle" jolloin mä oon yleensä juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa.
Sitten mä aloin jostain syystä miettimään omahoitajaani ja sitä miten se on ollut ainoa hoitaja mun elämässä jonka oon kokenut olevan jotenkin ... turvallinen? Ja josta on jäänyt muistikuva, että se on oikeasti yrittänyt auttaa mua, OLLUT LÄSNÄ. Se on toisen (varahoitajani) omahoitajani kanssa puolustanut mua lääkäreitä ja muita hoitajia vastaan.
12v sitten, kun viimeisimmän kerran lähdin siitä sairaalasta ja suljin sen suljetun oven takanani viimeisen kerran niin päätin etten koskaan enää sinne palaa. Ja mikä onkaan pääni sisäinen tilanne tällä hetkellä, hah ! No, jokatapauksessa, sanoin silloin omahoitajalleni, että kirjoitan joka vuosi sähköpostin siitä mitä mulle kuuluu. Ja näin olen tehnyt koko 12 vuotta. Omahoitajani on aina vastannut niihin sähköposteihin. Ei mitään järisyttävää eikä pitkästi mutta kuitenkin. Eli omahoitajani on ollut "matkassani" ihan koko elämäni ajan. 14 vuotiaasta lähtien.

Kun olin psykoosissa 1,5v sitten niin piirtelin tulevan asuntoni pohjapiirrustuksia vihkoon suunnitellen lähinnä huonekalujen järjestystä. Jostain syystä ne pohjapiirrustukset oli silloin mulle hirveän tärkeitä. Muistan, kun sain sen valmiiksi niin lähetin ex-työnjohtajalleni (jonka silloin kuvittelin olevan Pioneeri) viestin, että "Nyt pohjapiirrustukset ovat valmiit."
Ja voi tätä häpeän määrää näin jälkikäteen. Enhän edes tuntenut koko työnjohtajaa. Toisaalta naurattaa koko sekoilu ihan helvetisti.

No töissä mä sitten aloin funtsimaan noita "pohjapiirrustuksia" ja kaikkea yllä ja edellisessä postauksessa kirjoittamaani. Ja tajusin, että niin. Omahoitajani on tehnyt ns. "pohjapiirrustukset" valmiiksi elämäni suhteen. Hän on käynyt kanssani läpi sen helvetin, kun näkyvä oireiluni "siitä jostakin" on ollut pahimmillaan. Omahoitajani on se joka on alusta asti tehnyt "pohjatyön" nykyiselle terapialleni. Nykyisen terapeutin on tavallaan "helppo" lähteä kanssani työskentelemään, koska en oireile niin pahasti/näkyvästi mitä joskus 20 vuotta sitten.
Omahoitajani on myös aina, ihan koko elämäni ajan ollut tavallaan alitajuisesti LÄSNÄ. Vaikka ihan vaan sähköpostien muodossa kerran vuodessa.
Ja nykyään hän on 20 vuotta vanhempi mies kuin silloin joskus ja lyön vaikka vetoa, että mustat hiukset ovat jo alkaneet harmaantua. Ainakin minä aiheutin hänelle harmaita hiuksia aikanaan, heh.

Pioneerihän armeijassa tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää". Omahoitajani on se joka on elämässäni se joka on "raivannut" oireitani pois alkumetreillä sillä ammattitaidolla mitä hänellä on/oli. Ja mä koin sen turvalliseksi. Tuntui, että joku oikeasti välittää ja haluaa auttaa mua.

... ja psykoosissa ollessani Pioneeri oli mulle "vahva läsnäolo ja turvallisuuden tunne".

Jos pystyisin ja voisin niin antaisin omahoitajalleni kunniamaininnan pioneerinä tehdystä työstä elämäni sillä aikajaksolla.





Tämä postaus on hyvä jättää tähän. Kerron disso-kohtauksestani seuraavassa tulevassa postauksessa.

Kiitos E <3

torstai 23. toukokuuta 2019

Varoitus: kilometripostaus ja uusi "kaveri"

Nukuin n. 7h viime yönä. Herätessä oli suhteellisen virkeä olo siihen nähden miten olen viime päivinä nukkunut. Töissä huomasin olevani jopa suhteellisen iloinen. Osia oli tullut joten tekemistäkin riitti. Kuuntelin korvaläpillä musiikkia siinä tehdessäni ja hyvän biisin kohdalla teki mieli alkaa tanssia. Ihan vaan siksi, kun olin hyväntuulinen ja oli hyvä biisi.
Kunnes tajusin Kodinrikkojan käyttäytyvän samalla tavalla. Se tykkää tanssia ja bilettää ja keikuttaa persettään. Ja se on flirtti. 

Olenko ikinä hänestä täällä kertonut? Hän on uusin tulokas "kaveri - listallani". Se joka vikittelee ja pompottelee miehiä. Ja jostain syystä se tykkää hirveesti ukkomiehistä. Mulla on elämässäni ollut kolme ns. "vakkaripano" - suhdetta varatun miehen kanssa. Ja he ovat aina olleet huomattavasti vanhempia kuin minä. 
Mutta nyt mietittynä se on mielestäni väärin. Se ei ole MUA. Olen aina tuominnut yhden illan jutut sun muut. Olen aina panostanut parisuhteeseen silloin, kun sellainen on ollut enkä ikinä ole omaa kumppaniani pettänyt enkä hyväksyisi sellaista myöskään toiselta. Mutta sitten niillä elämäni aikajanoilla, kun olen ollut sinkku niin tämä käsitys maailmasta on heittänyt kuperkeikkaa ja yhtäkkiä olenkin paneskellut varattuja ukkomiehiä. Miksi, oi, miksi? (btw, yläasteella joskus lensin luokasta pihalle, kun kyselin liikaa miksi - kysymyksiä). No jokatapauksessa, kun aloin asiaa pohtimaan niin huomasin, että uusi "kaveri" oli syntynyt. Ristin sen nimellä Kodinrikkoja, koska tuntuu, että se tyyppi ei ole osa mua. Se on joku muu. Vaikka tämäkin tyyppi olen minä. Hah ! 
Nimi Kodinrikkoja siksi, kun tuollainen käyttäytyminen pitkään jatkuessaan saattaa pahimmassa tapauksessa rikkoa perheitä. 

Jatkoin töiden tekemistä. Tai oikeastaan tein koko ajan töitä mutta päässäni surisi samalla kaikkea tämmöistä. Välillä jouduin kaivamaan puhelimen taskusta ja kirjoittamaan muistioon yksittäisiä lauseita (koska terppa ei enää ymmärrä lyhyitä tekstiviestejä) jotta muistan kirjoittaa niistä ajatuksista tänne.

Sitten huomasin havahtuvani taas nykyhetkeen. Tajusin ajatuksisssani olevani jossain menneisyydessä. Kaukana. Mietin, että mistä se johtuu, että tällä hetkellä elän ajatuksissani tavallaan menneisyyttäni kuin nykypäivää? En osaa vastata tuohon. Eipäs, kun osaankin ! Kiitos puhelimeni muistiinpanojen. Menneisyyteni ja nykypäivän muistot välillä sekoittuu, koska menneisyydestäni puuttuvat täysin ne tunnemuistot. En jostain syystä koe menneisyyttäni ... osaksi mua? Niinkuin viime postauksessa taisin mainitakin - ne on vain asioita mitä mulle on tapahtunut. 

Terppa eilen jotain selitti siitä miten olen muuttunut terapiasuhteen edetessä verrattuna siihen minkälainen olin, kun vuosi sitten aloitimme. En enää muista mitä, koska Ajojärjestelijä kävi niin "jengalla". Mutta unohdin sanoa terpalle, että se johtuu siitä, kun lopetin neuroleptit vuoden vaihteessa. Mun tunteet on sivuutettu lääkkeillä viimeiset 20v. Ihan kuin mua olisi kielletty tuntemasta tunteita. Neuroleptit tekee sen tehokkaasti. Turruttaa KAIKKI mahdolliset tunteet. Ja, koska elämässäni olen jostain syystä käyttäytynyt niinkuin olen niin psykiatrit ovat olleet sitä mieltä, että parempi pitää tyttö hiljaisena lääkkeillä kuin antaa sen tuntea. 
Miten vihaankaan psykiatreja. 
Mutta eilisen käynnin perusteella terppa on jotenkin saanut luotua mulle siitä huoneesta jotenkin ... turvallisen? Äh. En mä koe sitä turvallisena missä voisin itkeä, huutaa ja oikeasti raivota ilman, että Selviytyjää kiikutettaisiin taas piipaa - autolla remmeihin. Mutta jotenkin terppa on saanut aikaiseksi pienen pienen turvallisuuden tunteen siitä, että Selviytyjää oikeasti joku kuuntelee. Sitä ei torpata heti niinkuin teininä. Samaa tietyntyyppistä turvallisuuden tunnetta muistan kokeneeni vain yhden hoitoalan ihmisen kanssa; omahoitajani joka on hoitanut mua sairaalassa vuosina 1998-2011. Lyhyitä ja pitempiä sairaalajaksoja tuossa sairaalassa noina vuosina (jossain vaiheessa tuolla aikavälillä olin 7v poissa "kuvioista", koska asuin Turussa niinä vuosina mutta sitten palasin tähän sairaalaan, kun muutin takaisin takaisin kotipaikkakunnalleni vähäksi aikaa). Nykyään tämä omahoitajani ei ole enää osastohommissa vaan toimii luottamusmiehenä niissä sairaalaympyröissä. 
Tämä tietyntyyppinen turvallisuuden tunne tarkoittaa lähinnä sitä, kun muistan sairaalasta niitä eristystilanteita tapahtumana. Mutta tässä joskus jossain välissä olen pohtinut sitä, että jostain syystä niissä remmeissä maatessani (niin teininä kuin myös parikymppisenä) mulla oli hirveä hätä ... huusin kuin syötävä ... mutta ne eristyskerrat, kun omahoitajani oli paikalla mua eristämässä... niin ne oli jotenkin... erilaisia? ... turvallisempia? 
Äh.
Mutta jotenkin terppa on onnistunut luomaan saman tyyppistä turvallisuuden tunnetta kuin omahoitajani aikoinaan. Sillä erotuksella ettei terppa ole omahoitajani. Nih. Omahoitajaani vastaan ei pysty kukaan ikinä kilpailemaan. (Ja tuo ajatus on Selviytyjän). 

Ja vieläkin huvittaa ajatus, että tämä kaikki oli pääni sisällä TÄNÄÄN TYÖPÄIVÄN AIKANA. 

Jotenkin siinä töitä tehdessäni ajatus taas siirtyi. Tällä kertaa pikkuveljeeni. Aloin muistelemaan sitä kuinka pikkuveljeni tässä hiljattain kertoi mulle miten lapsena pelkäsi sitä, että äiti tukehtuu kännissä omaan oksennukseensa eikä se uskaltanut mennä herättämään isää, koska isä olisi vain suuttunut. Kysyin pikkuveljeltä miten vanha hän oli silloin. Lähinnä siksi, kun en itse muista tämmöstä, että äiti olisi joskus sammunut niin pahasti. Veljeni kertoi olleensa silloin 9-10 vuotias. Jotain sanoin siihen takaisin mutten enää muista mitä. 
Tänään sitten siinä töitä tehdessä jotenkin se koko karmeus alkoi valkenemaan mulle. Eihän herranjumala LAPSEN kuulu ajatella asioita noin !!! Sitten palasin taas siihen, että miksen minä muista ollenkaan tämmöstä juttua? Jos veljeni on ollut tapahtuma hetkellä 9-10 vuotias niin silloin minä olen ollut 13-14 vuotias. Eli tästä päätellen olen ollut silloin sairaalassa, kun tämä kaikki on tapahtunut ja siksi en muista, koska en ole ollut paikalla. 
Mut valtasi töissä hirveä syyllisyyden tunne. Tajusin miten paljon tilanteeni silloin teininä oli/on vaikuttanut koko perheeseeni. Äiti turrutti omat tunteensa viinaan ja joi niin kauan iltaisin kunnes sammui. Hän ei pystynyt kestämään oman tyttärensä mielisairaalaan joutumista - syytti ehkä itseään - ja halusi töiden, sairaalassa ramppaamisen ja perhetapaamisten välissä, pikkuveljestäni huolehtimisen jälkeen vain nukkua. Jos ei saanut nukuttua niin sammua. En voi tietää varmaksi mutta olettaisin. 

Tähän väliin mun täytyy vähän avata perhesuhteitani, koska tuosta pätkästä saa helposti kuvan siitä, että vanhempani olisivat olleet rapajuoppoja jotka eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. 
Ei. Väärin.
Kun olin lapsi ja ala-aste ikäinen niin kuuluimme erääseen seurakuntaan (ei, kyse ei ole lahkosta). Kuljimme paljon seurakunnan eri tilaisuuksissa, kokouksissa ja pyhäkoulut tuli käytyä. Muistan oman lapsuuteni kodissamme hyvänä. Turvallisena paikkana. Äiti oli se pullan tuoksuinen äiti joka leipoi todella paljon, puetti meidät ja piti kodin siistinä ja turvallisena lapsille. Rakkautta ja huomiotakin oli, ei pelkästään tekoja. Meillä oli leluja millä leikkiä ja joululahjaksi lähes aina saatiin sitä mitä toivoimme. Molemmat kävivät päivä töissä. Ollessani vielä ala-aste ikäinen äiti lähti aikuisiällä vielä opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa jossa ollut jo siis n. 25 vuotta. 
Isäni taas on luonteeltaan "perus juntti" joka ei osaa/osannut pysähtyä vaan koko ajan piti jotain puuhastella. Onhan hän elämässään rakentanut kaksi omakotitaloakin. Lapsuudesta muistan sitä miten isä oli lähes aina autotallissa jotain ruuvailemassa ja korjailemassa. Isä ei välttämättä osaa tunteitaan näyttää mutta kylläpä se on aina välillä kertonut tarinoita siitä miten mua odotettiin 7 vuotta adoptiolapseksi ja miten hän mua rakasti heti. Viime vuosina nuo puheet ovat häneltä jääneet pois, koska, no, se viina ... Mutta kaikenkaikkiaan mulla ja veljelläni on lapsuudessa ollut kaikki asiat niinkuin kuuluu ollakin. Nou hätä. 
Ollessani murrosiän kynnyksellä about 12-13 vuotias (?) vanhempani erosivat seurakunnasta. On mulle kerrottu syitäkin siihen. Jotka ovat päässeet unohtumaan, heh. Muistan kyllä vähän tarkemminkin mutta ne ei oikeastaan kuulu tähän asiaan. 
Mutta jotenkin on aina tuntunut, että se oli "käännekohta" perheessämme. Äitille ja isälle alkoi maistumaan viina. Kummalle enemmän ja kummalle vähemmän niin en osaa sanoa. En tämän enempää muista, koska silloin aloin itse oireilemaan itsetuhoisuudella. Ensimmäinen itsemurhayritys 14 vuotiaana. Äidille oli soitettu töihin, että täällä teidän tyttö on just mahahuuhtelussa. Äitini on myöhemmin aikuisiälläni kertonut, että se pääsiäinen (juu, silloin oli pääsiäinen, kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran) on "piirtynyt hänen verkkokalvoihinsa". Kun mikään ei ollut kertonut itsetuhoisuudesta aikaisemmin. Se äitini ja isäni hätä. Kun eivät ymmärtäneet. Enkä toisaalta ymmärrä minäkään vielä tänä päivänäkään. 
Äitini saapui paikalle juuri ajoissa hypätäkseen ambulanssiin kanssani, kun mua lähdettiin kuskaamaan keskussairaalaan. 

Ja mikä syyllisyys painaa rintakehää tällä hetkellä. Sama syyllisyys mitä tunsin tänään töissä muistellessa tuota veljeni kertomaa lapsuus muistoaan. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. Minä aiheutin sen, että veljeni pelkäsi äitini tukehtuvan oksennukseensa, koska äitini oli iltaisin niin masentunut, ahdistunut ja (ennenkaikkea) väsynyt kaikesta huolehtimisesta, että halusi vain sammua. Muistan äitini joskus kertoneen, että joskus, kun olin nuorisolla ja välimatka kotiini oli pitkä (oikeasti pitkä)... ja äitini kävi lähes joka ikinen päivä mua sen 10kk aikana katsomassa sairaalassa ... jos ei äiti tullut niin isä tuli ... muistan äitini joskus kertoneen että joskus sieltä kotiin ajellessaan hän oli ajatellut... että, jos hän joskus pystyy ajamaan sen välin takaisin kotiin niin ettei hän itke ... niin hän pystyy mihin vain .. ja kerran sen 10kk aikana hän oli siihen pystynyt. 

Ja nyt mä itkeä pillitän taas tätä kirjoittaessani. Syyllisyys. Miten MINÄ AIHEUTIN SEN KAIKEN. 

Töissä sitten hoksasin myös seuraavan ajatuksen: Enhän minä voinut tietää mitä kotona tapahtuu, koska olin itse silloin sairaalassa ja järkyttävän itsetuhoinen. Elin ihan eri maailmaa kuin sitä mitä kotona tapahtui sillä välin. Joten mun ei saisi tuntea syyllisyyttä siitä veljeni muistosta. Mutta tunnen silti.
Ja tästä päästään Pahantekijään. Jännä huomata miten tässä blogissa olen kerran maininnut "Pahantekijän" ja se oli se yhteys äitini kertoman tiedon kanssa. Koska kirjoitan tätä blogia anonyymisti niin kirjoitin sen aikamiespojan oikean nimen tilalle Pahantekijä. Jostain syystä.
Nyt kuitenkin alan puhumaan Pahantekijästä sen ns. "oikealla nimellä". Jos ihmisellä on trauma taustaa (mitä en itse siis tiedä - onko mulla?) ja disso niin yleensä on semmonen "kolmio" missä on kolme tyyppiä: pahantekijä, uhri ja pelastaja. Terppa tätä mulle selitti silloin joskus hiljattain. Pahantekijä on yleensä se joka syyllistää, haukkuu, väheksyy, halveksii jne. Mietittiin silloin sitä mun työssä käynyttä episodia. Terppa ihmetteli ääneen, että siitä kuviosta oikeastaan Pahantekijä ns. puuttuu. 

Mutta nyt mitä pahantekijään tulee TÄNÄÄN töissä tulleeseen syyllisyyden tunteeseen niin huomasin sen tunteen tulevan Pahantekijältä. Siis sen syyllisyyden tunteen. Ja pääsin osittain irti siitä tunteesta ajatellen seuraavaa:
Enhän minä herranjumala voinut TEHDÄ silloin 14 vuotiaana kotona vallitsevalle tilanteelle mitään. Olinhan itsekin vasta lapsi silloin ja sairaalassa itsetuhoisuuden vuoksi. 

Haluaisin kirjoittaa tämän päivän ajatuksista vielä lisää ja lisää ja lisää mutta pakko luovuttaa tältä päivältä. Kello on jo sen verran paljon (olen kirjoittanut tätä pätkää n. 3 tuntia), että Sissi täytyy viedä ulos ja sitten mennä nukkumaan, koska kello soi töihin 04:50. 
Nyt tuntuu, että olen taas niin "jengalla" ajatuksineni kaikkineni, että saa nähdä tuleeko nukkumisesta taas mitään.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Takki tyhjä

Terpalla käyty ja viime postauksen viha ja raivo laantuneet. Tai sitten vain jotenkin osasin taas työntää sen(kin) tunteen syrjään.
Koska tilalla on turtumus.

Olen väsynyt kaiken sen vihan ja raivon jälkeen. En jaksaisi ajatella enää yhtään enempää.
Taidan ottaa tänään Tenoxin jotta saisin nukahdettua ajoissa ennen huomista työpäivää. Saunassakin äsken kävin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt. Nyt on rentoutunut, väsynyt fiilis.

Turta.

Viime yö meni valvoessa ja potiessa vihaa. Ihan kaikkea kohtaan. Ajojärjestelijän pääasiallinen tunne on viha ja raivo ihan kaikkea kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö sillä olisi myös tunteita.
Lähdin töihin normaalisti kuudeksi. Töissä on hiljaisempi hetki meneillään joten otin vähän liukumavapaita pois ja lähdin jo kello 11 kotiin. Nukahdin 11:30. Sitten soikin kello 13:30 jotta kohta olisi lähtö terpalle. Eli n. 30 tuntiin olin nukkunut 2h. Mutta epäilen, että nämä "päikkärit" veivät siltä vihalta ja raivolta "kärjen".
Huomasin terpalle ajellessani puristavani rattia ja ajattelen vain: "Vittu!" Olin taas huomaamattani jotenkin päässyt takaisin siihen eiliseen Ajojärjestelijän "viha-moodiin". Töissä aamupäivällä mietin, että Selviytyjä ei halua mennä tänään terapiaan, koska se "yhyy, kukaan ei ymmärrä mua" - vaihde lähti päälle. Ajojärjestelijä ei halunnut mennä terapiaan, koska se "vittu tuokaan tajua mistään mitään" - vaihde lähti päälle. Muut osat ymmärsivät pitää päänsä kiinni.
Menin kuitenkin, koska Ajojärjestelijän ajatusmaailmaan nyt vain kuuluu se, että kaikkia osapuolia pitää vähintään kuunnella. Ja vaikea myöntää tämä seuraava asia mutta niin kai se on:
Olen sekoittanut terpan maailmaani. MikäMikä - maahani. Joten tämän järkeilyn perusteella mun piti mennä tänään terapiaan, koska pitää antaa terpalle vielä mahdollisuus ymmärtää tätä kaikkea.

En tiedä miksi mutta jostain syystä otin semmosen "stressipallon" terpan pöydältä ja aloin sitä pyörittelemään. Kun hoitosuhde alkoi vuosi sitten niin mulla oli AINA sukkapuikot mukana. Töissä tapahtuneen episodin myötä ne jäi kotiin, koska Ajojärjestelijä heräsi taas neurolepti - koomastaan. Terppa joskus kauan sitten ehdotti mulle sitä "stressipampulaa", kokeilin mutta jotenkin en oo kokenut sitä omakseni. Nyt otin sen vähän niinkuin huomaamattani. Aina välillä huomasin pyöritteleväni sitä vauhdikkaammin, välillä hitaammin.
Aluksi terpan juttelu meni ohi korvien, koska se oli sitä mihin oon niin tottunut. Ympäri pyöreetä liiba laabaa. Keskityin siihen vitun pampulaan jotta jaksan kuunnella sen loppuun. Ja, koska mä olin vihainen, kun ei se tuntunut hiffaavan mitään.

Sitten vähitellen aloin jostain syystä rauhoittumaan. Kokiko Selviytyjä, että se tuli nähdyksi? Kuulluksi? Mitä enemmän kuuntelin sitä liiba laabaa niin aloin muuttumaan vähitellen Ajojärjestelijästä taas Selviytyjäksi. Joka on tällä hetkellä se "heikoin lenkki" koko järjestelmässä. Se pelkää ettei sitä taaskaan ymmärretä. Se pelkää, että se taas hylätään oman onnensa nojaan.
Mistä näin kova hylätyksi tulemisen pelko tulee?
Mutta ei saa upota liiaksi Selviytyjän maailmaan. Se on 14 vuotias eikä näin ollen käy vielä töissä.
Mä käyn töissä. Vaikka se onkin tällä hetkellä vain "joku paikka" minne mun täytyy raahautua joka helvetin päivä.

Jossain kohtaa terppa sanoi, että se on nähnyt pari kertaa sen vihan pilkahduksen silmissäni. Ja nyt se "pelkäsi", että heitän sitä sillä vitun pampulalla. Ainoa ajatus mikä siinä kohtaa tuli mieleen sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa oli remmit. Leposide-eristys. Ei saa heitellä tavaroita pitkin seiniä, siitä joutuu remmeihin. Sanoin sen terpalle ääneen sen kummemmin miettimättä. Sitten täytyi korjata heti, että Ajojärjestelijä tietää ettei semmonen käyttäytyminen ole hyväksyttävää. En muista sanatarkasti enää jälkimmäistä mutta jotenkin tolleen.
Mutta aika jännä ilmiö huomata se, että vielä 20v jälkeenkin ajattelen tyyliin hoitosuhde = sairaala = eristys. Terppakin huomautti etten mä tässä hoitosuhteessa remmeihin päädy. Mutta jotenkin tämä pääni sisäinen kuvio... äh. Mä en yksinkertaisesti jaksa nyt miettiä. Mua väsyttää. 
Ajojärjestelijän ajatuksella hoitosuhde on sama kuin työsuhde. Yritä tässä nyt sitten järkeillä näiden kahden tyypin ajatusmaailman välissä.

Mutta kaikenkaikkiaan.... viha laantui. Selviytyjä koki tulleensä huomatuksi. Kai sen teki se, että välillä sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa alkoi kyyneleet valua, kun alkoi tuntumaan sen liiba laaba jutustelun keskellä, että joku oikeasti edes yrittää ymmärtää vaikkei vielä täysillä hiffaisikaan.. Ajojärjestelijähän ei itke. Selviytyjä taas ei juuri muuhun kykene kuin itkemään ja surkuttelemaan omaa oloaan ja omaa pahaa oloaan.

Me juteltiin jotain myös kuolleesta puolisostani. Kerroin, että alitajuisesti unieni kautta olen käsitellyt asian mutta en juurikaan sanallisesti kenenkään kanssa. Kerroin unistani ja miten ne ovat mielestäni vaikuttaneet surutyöskentelyyn. Mutta se varsinainen surutyö on siellä jossain. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin monen muunkin elämäni tapahtuman kohdalla; se oli vain jotain mitä mulle tapahtui.

Mutta jotenkin olin hirveän rauhaton kuitenkin koko tapaamisen ajan. Sen huomasin itse sitä vitun pampulaa pyöritellessäni. Välillä siitä ote kirposi ja huomasin kaivelevani sitä tuolin alta samalla, kun terppa jatkoi sitä liiba laabaa.

Mulla on turta olo. En nyt oikein kykene tämän parempaan.

Palautin myös kyselylomakkeen jonka terppa antoi viimeksi. Se oli joku alkukartoituskysely dissoon liittyen. Kysymykset oli aika perus settiä liiba laabaa. Nyt terppa on ensi viikon poissa joten pyysin jonkun toisen testin. Sellaisen joka nimenomaan liittyy diagnostiikkaan lääkäriä varten. Muissa kyselyissä ei ole pointtia. Tarvin jotain puuhaa ja miettimistä siksi aikaa, kun terppa on poissa. Varsinaisia traumakyselylomakkeita se ei halunnut mulle antaa. Ne kuulemma tehdään yhdessä paikan päällä. Olin vähän pettynyt. Mutta sitten terppa selitti, että, kun niistä kysymyksistä saatta helposti tulla triggereitä, takaumia, muistoja jotka saattaa nostaa sen sietämättömän ahdistuksen niin sen takia ne kyselylomakkeet täytetään yhdessä. Ja, kun nyt yksin tuumailin asiaa niin ehkä parempi niin. Se äitini kertoma TIETO lapsuudestani ja sen mulle aiheuttama ahdistus/paniikki kohtaus oli jotain kauheaa. Jotenkin silloin yhdistin sen näin: äitini kertoma tieto = Tiitu 4v = terpan kertoma tieto siitä, että lapsiosa on yleensä se joka kantaa niitä traumamuistoja. Menin paniikkiin tästä, koska en ymmärtänyt. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. Enkä jaksa sitä nyt pohtia.

Tuon kyselylomakkeen sijaan sain varsinaisen dissokyselylomakkeen täytettäväksi. Se on vähän monimutkaisempi kuin tuo alkukartoituskysely. Joutuu hetken aikaa miettimään kysymystä  ennenkuin vastaa. 

Lääkärille ollaan edelleen varaamassa aikaa. Se on kuulemma työn alla mutta jotain viivettä nyt ilmenee kuulemma jossain.

tiistai 21. toukokuuta 2019

EKSÄ NY VITTU TAJUA ???? (sähköposti terpalle)

No niin.
Ajatukset alkaa saamaan järjellisen muodon.
Seuraavassa puhun oikeastaan Ajojärjestelijästä.

Koko tämä pään sisäinen "kaaoshan" alkoi pari kuukautta sitten siitä, kun aloin funtsimaan, että ei ihmisen aivot VAAN VOI FLIPATA TOSTA NOIN VAAN. Vittu AINA sille on olemassa SYY mikäli kyse EI VITTU OLE huumeiden aiheuttamasta psykoosista. Ja mun kohdalla EI VITTU OLLUT KYSE HUUMEIDEN AIHEUTTAMASTA PSYKOOSISTA. 

Eli sille mun flippaamiselle oli löydettävä SYY. KOSKA IHMISEN AIVOT EI NYT VAAN VITTU SAA "SYDÄNINFARKTIA" TOSTA NOIN VAAN !!! 

Läheisen itsemurhan jälkeen EI IHMINEN FLIPPAA TOSTA NOIN VAAN.
Normaali ihminen kieltää, vihaa, suree ja hyväksyy. EI VITTU FLIPPAA.

1,5 (vitun) vuotta sitten ajauduin psykoosiin puolisoni itsemurhan vuoksi. Luulin olevani Ajojärjestelijä. Ajojärjestelijän "menneisyys" juontaa juurensa siihen hetkeen (traumamuisto), kun sain töistä potkut ilman sen kummempaa syytä. Ainakaan en itse vielä tähän päiväänkään mennessä ole saanut niille potkuille järjellistä selitystä. Olin töissä silloin alihankkijalla logistiikka-alalla. Mulle oli jo työnantajan puolesta luvattu paikka oppisopimuksella "kuljetusalan työnjohdon ammattitutkintoon". (ai saatana miten VITTU VITUTTAA KÄYDÄ TÄTÄ SAATANAN PASKAA LÄPI !!!) Mutta sitten yhtäkkiä, ilman pätevää syytä, sain potkut. Ja ai vittu miten otti hermoon.
En käsitellyt silloin tätä sen enempää enkä halua nytkään mutta HAAVE ajojärjestelijän urasta jäi elämään. 
Ja nyt mä jo taas itken raivoni seasta. Ihan vittu sama.

Noiden potkujen jälkeen.... puolisoni oli silloin vielä elossa. Onneksi takapihalla oli upouusi kasvihuone ja oli kesä. Uppouduin hoitamaan kasvejani. Olin pihalla. Pilkoin klapeja ja etsin töitä ja sain aika nopeastikin töitä loppujen lopuksi. Työnsin pettymyksen tunteet syrjään. Mulla oli silloin mies, puoliso johon tukeutua. 

Mutta ajojärjestelijän TYÖ jäi haaveeksi. Se ajojärjestelijä sai potkut. 
Ja Ajojärjestelijä oli syntynyt. 
Tai herännyt (vittu) TAAS kuopastaan auttamaan Selviytyjää. VITTU MUA JOKA EI OSANNUT KÄSITELLÄ NÄIN ISOA PETTYMYSTÄ. 

1,5 (vitun) vuotta sitten puolisoni teki itsemurhan. Tuosta noin vaan. Hups. Oho. 
Ja minä flippasin. Vanha (traumamuisto) HAAVE alkoi ottaa valtaa. Ajojärjestelijän pitää nyt (vittu) vaan selvittää asiat. Koska se on (vittu) sen työ. 
Läheiseni toimittivat mut sairaalaan, koska vauhtini oli jotain järjetöntä. Ensimmäisellä kahdella (vitun) kerralla ammatti-ihmisetkään eivät huomanneet psykoosiani. KOSKA OLIN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JOKA VITTU TIETÄÄ MITÄ TEKEE !!!! Kolmannella kerralla he vasta tajusivat, että vauhtia alkaa olla liikaa 
*taputtaa psykiatreja päälaelle*. 

Kolmannella kerralla (äitini siis soitti 300km päästä mulle ambulanssin VITTU KOLME KERTAA) he vihdoin ja viimein tajusivat. Ajojärjestelijä (eli vittu minä) olin väsynyt. Ja vauhdikas. Ja vittuuntunut siitä, kun ihmiset (psykiatrit) kyselivät ihan vääränlaisia kysymyksiä puolisoni kuolemaan liittyen, kuten "Tiedätkö sä mikä päivä tänään on?"
Ai saatana miten ottaa hermoon vielä tänäkin päivänä nuo VITUN TYHMÄT KYSYMYKSET SAATANA !!!!! 
Tuon kysymyksen Ajojärjestelijä (eli vittu minä) ohitin huutamalla: "MUA EI KUULE VITTUAKAAN KIINNOSTA MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON!!!!"(voi sitä entuudestaan tuntemattoman hoitohenkilökunnan hämmennystä suhteeni...)
Ja se (VITUN) tarkkailu lausunto oli valmis.

No nyt sitten tänään töissä tein läpimurron Ajojärjestelijän suhteen.
(vittu) mähän oon aina selittänyt sitä psykoosia sanomalla vain, että luulin olevani joku muu. No siinä psykoosissa luulin (vittu) oikeasti olevani ajojärjestelijä. Joku muu kuin minä. 

Ja nyt vasta (vittu) 1,5v jälkeen se kaikki (vitun) sekoilu alkaa käydä järkeen.

Mä luulin olevani joku muu. Ajojärjestelijä. Jonka (työ)tehtävänä oli selvittää missä kaikki (vittu) liikkuu 10min tarkkuudella. Missä autot? Missä kuskit? Onko kaikki autot (eli asiat) aikataulussa? Mun piti saada asiat aikajärjestykseen. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Oma uus kämppä. Uus auto, koska sen hetkinen autoni oli puolisoni nimissä joka täten kuului kuolinpesälle jne jne. Ja hoitaa siinä samalla se kysymystulva puolisoni omaisilta miten miksi ja kuinka. Eli toisin ilmaistuna: Missä kaikki lähiomaiseni ja puolisoni omaiseni menevät ja onko niillä kaikki hyvin? Aloin lähetellä "työnjohdollisia" tekstiviestejä, sähköposteja, whatsapp viestejä KOSKA VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ vanhan traumamuiston seurauksena !!! Haaveeni (traumamuisto) alkoi ottaa enemmän sijaa sen sijaan, että käsittelisin SURUA. Koska se oli (vittu) helpompaa. VITTU PUOLISONI KUOLI. Aloin elämään haavettani surun tuntemisen sijasta ja läheiseni (valitettavasti) joutuivat sen kohteeksi. Läheiseni alkoivat olemaan mulle "työntekijöitä". 
KOSKA OLINHAN VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ JONKA KUULUU VITTU SELVITTÄÄ VITTU KAIKKI JA VASTATA JOKA VITUN KYSYMYKSEEN VITTU ASIALLISESTI !!!!! 

Sain neuroleptejä jotka tappoi Ajojärjestelijän. Mut PAKOTETTIIN ottamaan ne. Koska, jos en olisi ottanut niin ne olisi isketty mulle piikkinä perseeseen, KOSKA OLIN VITTU PAKKOHOIDOSSA VITTU SEN TAKIA, ETTÄ LUULIN OLEVANI VITTU AJOJÄRJESTELIJÄ. 

Joko mä oon toistanut tuota kylliksi? Hyvä. 

Tästä päästään takaisin tähän päivään. 
Tänään, (vittu) tässä hetkessä mä olen tietoinen Ajojärjestelijän olemassa olosta. Sen enempää mun ei tarvi selittää. Ne joita kiinnostaa niin lukekoot edellisistä postauksista. 
(psst, se kompleksinen trauma ja rakenteellinen disso)

Tänään (vittu) tässä näin mä olen tietoinen myös Selviytyjästä. Siitä 14-vuotiaasta minästäni. Ja muista EP - osistani joita on tällä hetkellä 4. Suomeksi sanottuna ne on VITTU OPITTUJA KÄYTTÄYTYMISMALLEJA JOTA SÄ OOT VITTU TOITOTTANUT MULLE KOKO VITUN VUODEN! VITTU PERSOONANI OSIA  !  VITTU ! VITTU VUODEN TERAPIA KÄYNTIEN JÄLKEEN ! SAATANA !  ETKÄ SÄ SAATANA VIELÄKÄÄN HIFFAA YHTEYTTÄ MUN JA AJOJÄRJESTELIJÄN VÄLILLÄ ! 
Ja tänään (vittu) töissä tajusin sen miten Ajojärjestelijä ei ole pelkästään osa mua vaan Ajojärjestelijä on myös toinen ANP - osani. Eli toimiva-minäni. Jätetään ne EP -osat tässä vaiheessa syrjään. 

Perustelut:
1. Psykoosissa olevahan ei oikeastaan tajua sen hetkistä olinpaikkaansa. Vai olenko väärässä? Psykoosissa oleva elää ihan täysin omassa luomassaan maailmassa, eiks niin? No, kun minä (vittu) olin lääkärien mielestä siinä (vitun) psykoosissa niin kylläpä minä tajusin koko sen (vitun) ajan missä olin ja missä mennään. Selviytyjän kokemuksen kautta. Selviytyjä on rämpinyt sen suon AIVAN LIIAN SAATANAN MONTA KERTAA !!! Ja tästä syystä olin niille hoitajille ja lääkäreille (ja läheisilleni) niin saatanan vihainen, kun ne ei (vittu) tajunnut !!! Mä tiesin koko ajan mitä mun pitää tehdä jotta pääsen pois sieltä mahdollisimman nopeasti. Mun pitää vain (vittu) nukkua ja VITTU ALISTUA siihen mitä ne IKINÄ VITTU HALUAVATKAAN MULLE TEHDÄ ELI VITTU PUMPATA TÄYTEEN LÄÄKKEITÄ JOTTA TYTTÖ VITTU PYSYISI HILJAA !!!! JOTTA VITTU MINÄ 14 VUOTIAANA PYSYISIN VITTU HILJAA !!! Mun oli PAKKO ALISTUA lääkkeisiin, koska muuten ne olisivat lyöneet piikin perseeseen neljän miehen pidellessä mua kiinni NIINKUIN VITTU SILLOIN, KUN OLIN VITTU VASTA LAPSI !!! ai saatana miten itken raivoani pihalle tätä kirjoittaessani. 

.... ja taas paluu tähän hetkeen. 

2. Läheisilleni lähettämät viestit ja sähköpostit: Hekään eivät tienneet Selviytyjästä. En tiennyt minä itsekään silloin. Minä olin silloin vain (vittu) Ajojärjestelijä jonka kuului hoitaa (vittu traumamuisto, potkut) ihan kaikki puolison itsemurhan jälkeen.

En kiellä etteikö mulla (vittu Ajojärjestelijällä)  olisi mennyt silloin lujaa mutta se johtui vain siitä, että olin totaalisen väsynyt jota en tajunnut itse. Eivät tajunneet lähiomaisenikaan ja toimittivat mut hoitoon. He tajusivat, että olen väsynyt. Mutta eivät tajunneet Selviytyjää joka olen (vittu) myös minä. Vittu ne sulki mut laitokseen. Vittu suljetulle. Vittu nukkumaan. Ja pääsin sieltä pois PELKÄSTÄÄN VITTU ALISTUMALLA JA VITTU NUKKUMALLA.

Se, että tajuan tämän kaiken vasta nyt johtuu siitä KUN VITTU POPSIN SITÄ VITUN ZYBREXAA NIIN SAATANAN KAUAN VITTU NUKKUMISEN TAKIA ! NEUROLEPTIT ON NIIN VITUN SAATANASTA, ETTÄ NE ESTÄÄ KAIKEN JÄRJELLISEN POHDINNAN ! SAATANA !!! MUTTA SITÄHÄN LÄÄKÄRIT VITTU HALUAVAT !! JOTTA TYTTÖ PYSYISI VITTU HILJAA EIKÄ AUKOISI SITÄ SAATANAN TURPAANSA !!!! 

Ajojärjestelijä (eli vittu minä) käy tässä välissä polttamassa pari savuketta ja vetämässä happea. 

Siinä psykoosissa oli siis kaksi minää. Minä ja Ajojärjestelijä jotka kumpikaan eivät VIELÄ SILLOIN olleet tietoisia toisistaan. (vittu) 1,5 (vitun) vuotta sitten. 
Mutta tässä hetkessä tänään minä, Marya, olen tietoinen Ajojärjestelijästä. Että se on "vain" osa mua. 
Mutta tapahtuiko silloin 1,5 vuotta sitten persoonan osan täydellinen vaihtuminen? Ilman, että minä, Marya, olin siitä tietoinen? Ilman, että olisin ollut psykoosissa, koska tiesin (vittu) ihan koko ajan, että "missä mennään". 
DID?

Se, etten osannut sairaalassa (vittu) selittää sitä MIKSI olen Ajojärjestelijä ja (vittu) MIKSI "työnkuvani" on niin tärkeää selittyy sillä, että OIKEASTI VITTU LUULIN OLEVANI AJOJÄRJESTELIJÄ. Siinä kohtaa elämää ei tullut pieneen mieleenkään ajatella jotain (vitun) kakaraa joka (vittu) on 14 vuotias ja joka on (vittu) minä (vittu) ihan itse. 

Nyt osaan selittää miksi se Ajojärjestelijän "työnkuva" oli niin (vitun) tärkeää. Sen tehtävä on suojella Selviytyjää. Niinkuin olen moneen kertaan jo näissä postauksissani kertonut. Lukekaa vanhemmista teksteistä lisää, jos kiinnostaa. Nyt voin vaan taputtaa Ajojärjestelijää olkapäälle ja sanoa: "Hei, hyvin hoidettu !" Selviytyjä pääsi sieltä pois suhteellisen vähin vammoin. 

Mutta MINÄ eli VITUN AJOJÄRJESTELIJÄ jonka työnkuva on pitää huolta (vittu) Selviytyjästä niin pidän huolta myö siitä ettei Selviytyjää enää ikinä loukata. Sitä ei enää ikinä satuteta. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Sitä ei enää ikinä dissata missään olosuhteissa. Ei terapia suhteessa eikä myöskään sairaala olosuhteissa. 

Ja, jos terppa on saanut tämän postauksen avulla yhtä lujan "ahaa-elämyksen" kuin minä (vinkki; DID) niin tervetuloa matkalleni itseeni ja takaisin. 
Näin muuten sitten voit painua vittuun elämästäni. 

maanantai 20. toukokuuta 2019

Selviytyjän riemu

Eilen, kun olin pikkuveljeni muuttoapuna niin pää oli kuin puuroa. Ihme, kun olen tuon eilisen tekstin saanut julkaistua. Menin silloin lauantaina nukkumaan jo 23 kieppeillä, kun Olanzapiini(t) alkoi vaikuttaa. En muistanutkaan minkälainen päiväkooma siitä pilleristä tulee.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.

Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.

Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...

Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.

Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä

Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.

T: Selviytyjä

***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."

Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:

"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.

***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."

Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi. 

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Pelottava tieto ja kilometri postaus

Tänään jatkoin yöllistä pohdintaani.
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."

Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...

Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain"  ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.

Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.

Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.

Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.

Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.

 Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ !  Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.

Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...

Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.

En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.

Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.

Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?

perjantai 17. toukokuuta 2019

Yöllisiä oivalluksia

Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.

Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.

Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.

Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?

... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.

Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä

Kompleksinen trauma josta seurauksena rakenteellinen dissosiaatiohäiriö

Onpas kerrassaan hieno lause.
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.

Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.

Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.

Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää. 

Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:

1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".

2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."

Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani  viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !

torstai 16. toukokuuta 2019

Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa

Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.

Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:

"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"

Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !

Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:

(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)

A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.

S: Mutta se on lumppu, HUORA ...

A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.

S: Ketä mä sitten voin syyttää?

A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.

S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.

A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.

S: Mut ollaanhan me tarkkoja...

A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?

S: Eipä kai ...

A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.

S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...

A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?

S: Niin ...

A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.

S: Mutta siinä menee ikuisuus...

A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?

S: Niin ...

A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.

S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !

A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.

S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...

A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.

S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA

A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...

S: HAISTA VITTU !

A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?

S: Mutta mä en jaksa hymyillä.

A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.

*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?

P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.

A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.

P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.

A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.

P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.

A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.

P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...

A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.

***

Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:

"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D

Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.