Menneisyyttä pakoon

Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.

Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....

TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.

Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.

Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.

PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni.