Disso-kohtaus, osa 2 ja Pioneerin tarinan loppu.

Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.

Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.

Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...

Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).

Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.

Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.

Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.

(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)

Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.

(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)

Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.

Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin. 

Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:

"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.

Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.

Pelottaa. En halua sairaalaan."

En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.

Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.

Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.

Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.

Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.

Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.

Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !

Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".

Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.

Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.

Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.

Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.

Huoh.

Kompleksinen trauma josta seurauksena rakenteellinen dissosiaatiohäiriö

Onpas kerrassaan hieno lause.
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.

Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.

Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.

Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää. 

Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:

1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".

2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."

Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani  viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !

Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa

Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.

Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:

"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"

Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !

Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:

(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)

A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.

S: Mutta se on lumppu, HUORA ...

A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.

S: Ketä mä sitten voin syyttää?

A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.

S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.

A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.

S: Mut ollaanhan me tarkkoja...

A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?

S: Eipä kai ...

A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.

S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...

A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?

S: Niin ...

A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.

S: Mutta siinä menee ikuisuus...

A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?

S: Niin ...

A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.

S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !

A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.

S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...

A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.

S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA

A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...

S: HAISTA VITTU !

A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?

S: Mutta mä en jaksa hymyillä.

A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.

*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?

P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.

A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.

P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.

A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.

P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.

A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.

P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...

A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.

***

Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:

"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D

Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.

Mistä sitten alkaisin?

Nyt on kaikki osani esitelty. Joita on tähän mennessä siis 4. Tykkään kyllä mieluummin puhua heistä "kavereina" mutta se saa helposti psykoottisen kuvan sellaisen ihmisen silmissä joka ei tiedä dissosiaatiosta mitään. Joten heille täytyy puhua persoonallisuuden eri osista. Kuten esim. psykiatreille. Muuten he heittävät pakolla lukkojen taakse. Miksen ymmärtänyt tätä jo aikaisemmin?

Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.

Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.

Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D   Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.

Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .

Tiitu

Tässä joku postaus sitten mietin lapsiminääni. Tai lähinnä mietin sitä, että Selviytyjä on teini. 13-14v. Täytyyhän olla siis joku nuorempikin. Sitten bongasin ajatuksen lapsiminä. Jokaisellahan sellainen on. Kai? Mutta, kun en muista. En jäänyt sitä ajatusta sen enempää miettimään, koska ajatus menee muutenkin lujaa. Lähinnä mietin, että sillekin pitää löytää nimi jotta sen kanssa olisi helpompi työskennellä.
Yöllä sitten heräsin täydestä unesta (heräily on mulle ihan normaalia ollut jo teinistä asti, käyn tupakalla ja meen uudestaan nukkumaan ja nukahdan heti) ja ensimmäinen ajatus alle sekunnissa oli: "Sen nimi on Tiitu".
Jatkoin unia sen kummemmin miettimättä enempää.

Seuraavana päivänä töissä tuli yhtäkkiä ajatus, että Tiitu on 4 vuotias. Sitten mä aloin miettimään, että mitä muistan siitä, kun olin neljä. Pikkuveli tuli meille. Ja tätäkään en tiedä muistanko - vai onko tämäkin vain jotain mitä mulle on kerrottu? Meillä on muutama vuosi ikäeroa. Me ollaan molemmat adopitolapsia (minkä olen tiennyt koko elämäni). Molemmat meistä on olleet alle vuoden ikäisiä adoptio vaiheessa. Nyt, kun mä aloin asiaa funtsimaan niin mun ensimmäinen oma muistikuva (siis nimenomaan tunnemuisto) pikkuveljestä on se, kun ollaan siellä toisella paikkakunnalla katsomassa/tutustumassa pikkuveljeen. Meidän koko tuleva perhe oli majoitettu huoneeseen/huoneistoon jonka värimaailma oli ruskea. Pikkuveli oli potalla (miten niin pieni, alle vuoden ikäinen osaa muka käydä jo potalla?!)  mutta potta olikin rikki ja pissat levisi lattialle. Vai olinko se minä joka oli potalla? Emmä tiedä. Muisto on hyvin hatara. Jokatapauksessa muistan vain isäni turhautumisen ja sanoneen jotain tällaista kuin: "Tätä ei saa sitten tapahtua kotona" tai jotain muuta vastaavaa. Tunne tuosta oli häpeä. En oikein ymmärrä miksi/miten sen ikäinen voisi tuntea häpeää?

Toinen muisto siitä, kun olin neljä on se, että talo oli saatu valmiiksi. Mutta en tiedä siitäkään onko tuokaan oma muisto vai mulle kerrottu juttu.

Mutta niin. Tiitu siis liittyy "kavereihini". Tervetuloa mukaan vaan.
En mä Tiitusta mitään tiedä tai muista mutta pääasia, että sillä on nyt nimi.

Mutta miksi tuntuu, että sillä on jonkinlainen hätä? Se on surullinen.

Pioneeri

Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.

Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.

Sairasta, eikö?

Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.

Vielä sairaampaa, eiks niin?

Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.

Älyttömän sairasta.

No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.

Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"

Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.

Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.

Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.

 Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.

Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?

Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.

Ajojärjestelijä

Mulla on ihan hirveä aivosumu. En tiedä missä järjestyksessä blogiani kirjoittaisin, että näistä teksteistä saisi järjellisen kuvan. Haluaisin kirjoittaa siitä tästä ja tuosta, ajatukset hyppivät sekunnissa asiasta toiseen ja päässä on niin levoton olo, että huh ! Joku toinen kaksari sanoisi, että mulla on meneillään hypo mutta koen sen vääräksi tulkinnaksi. Pystyn kyllä olemaan paikoillani vähän liiankin hyvin (ei huvita mennä eikä tehdä mitään) mutta päässä vilisee. Haluaisin vain tuijottaa seinää ja antaa ajatusten virrata. Unohtelen asioita mitä pitäisi tehdä. Yhtäkkiä saatan havahtua siihen, että Sissi pitää viedä ulos. Sitten taas istun ja tuijotan. Plärään facea tai teen timanttityötä. Ja ajattelen. Välillä unohdan, että seuraavana päivänä täytyy mennä taas töihin niinkuin huomenna. Tuntuu, että töihin meneminen on tällä hetkellä vain joku juttu mikä mun täytyy hoitaa. Menen vain ja olen ajatuksissani koko päivän näiden "kavereideni" kanssa. Kohta alan pelkäämään, että yksinkertaisesti unohdan mennä töihin, koska tämä ajatuskiito vie kaiken huomion.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.

Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.

No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa. 
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".

No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen. 

Selviytyjä

Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.

Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.

Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."

Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.

Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?

Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin  jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.

Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?) 

Ajojärjestelijä is back !

Nyt olisi tarkoitus aktivoida tämä blogi, koska nyt on lyhyessä ajassa tapahtunut mun pään sisällä liikaa ja terapeuttikin alkaa olla sitä mieltä, että kyseessä saattaisi olla dissosiatiivinen häiriö eikä psykoosi ja omalle psykiatrilleni ollaan varaamassa aikaa mistä olen pitkän ajan kieltäytynyt, koska no, ne psykiatrit.... mun mielestä heillä on liikaa valtaa pieneen ihmiseen.

Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"

Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.

Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.

Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.

Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta  pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.