Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.
Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.
Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...
Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).
Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.
Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.
Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.
(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)
Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.
(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)
Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.
Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin.
Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:
"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.
Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.
Pelottaa. En halua sairaalaan."
En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.
Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.
Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.
Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.
Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.
Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.
Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !
Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".
Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.
Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.
Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.
Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.
Huoh.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelko. Näytä kaikki tekstit
lauantai 25. toukokuuta 2019
maanantai 20. toukokuuta 2019
Selviytyjän riemu
Eilen, kun olin pikkuveljeni muuttoapuna niin pää oli kuin puuroa. Ihme, kun olen tuon eilisen tekstin saanut julkaistua. Menin silloin lauantaina nukkumaan jo 23 kieppeillä, kun Olanzapiini(t) alkoi vaikuttaa. En muistanutkaan minkälainen päiväkooma siitä pilleristä tulee.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.
Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.
Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...
Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.
Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä
Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.
T: Selviytyjä
***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."
Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:
"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.
***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."
Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.
Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.
Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...
Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.
Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä
Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.
T: Selviytyjä
***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."
Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:
"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.
***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."
Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi.
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
Pelottava tieto ja kilometri postaus
Tänään jatkoin yöllistä pohdintaani.
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."
Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...
Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain" ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.
Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.
Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.
Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.
Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.
Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ ! Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.
Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...
Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.
En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.
Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.
Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."
Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...
Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain" ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.
Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.
Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.
Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.
Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.
Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ ! Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.
Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...
Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.
En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.
Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.
Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?
torstai 16. toukokuuta 2019
Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa
Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
lauantai 11. toukokuuta 2019
Ahdistus
Mulla on ihan outo olo. Ahdistava. Ihan kuin eläisin jossain menneisyydessä mutta en tiedä missä niissä. En kuitenkaan sairaalassa. Mietin Turussa asumista. En muista siitäkään ajasta juuri mitään vaikka asuin siellä 4,5v. Ikää oli about 16-21. Muistan ihmiset nimeltä mutta en muista mitä me tehtiin. Hämäriä muistikuvia. Muistan opiskelleeni lähihoitajaksi 1,5v mutta en muista siitä itse ajasta mitään. Muistan vaan oppilaitoksen ja joitakin ihmisiä kasvoista mutta en heidän nimiään.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Selviytyjä
Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
lauantai 6. lokakuuta 2018
Mieli teki omat esteensä
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Muutto
Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
perjantai 26. tammikuuta 2018
Selviytymistäkö?
Pohdin tapahtumaa paljon ja yritän löytää uusia näkökulmia mutta välillä tulee päiviä, kun "unohdan" kaikki älylliset pohdintani ja kuiskaan vain ääneen "Kulta, tule takaisin".
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Kulta, mä tahdon tulla kotiin
En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tästä ei tule mitään
Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
maanantai 15. tammikuuta 2018
Trauman jälkeisen surun alkumetrit...
Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
perjantai 12. tammikuuta 2018
Aivojen sydäninfarkti
Kävin tänään taas juttelemassa olotilastani. Psyk sh sanoi, että olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" psykoosin myötä ja olen nyt toipumassa siitä infarktista. Kuulemma oikeasti verrattavissa infarktiin. Mun mieli ei kestänyt enää tahdostani huolimatta sitä kaikkea ja päädyin sairaalaan hoitoon. Sydäninfarktista pääsee nopeammin kotiin, tällä hetkellä minä alan vasta kotiutumaan Piilopaikkaani. Ehkei se sairasloma sittenkään ollut huono idea? Kelaan on mennyt tarvittavat paperit eikä mulla meinannut riittää voimavaroja siihenkään. Saati selittää terveyskeskuksessa, että "kirjani" ovat toisella paikkakunnalla mutta hoitoni on täällä. Tuntuu etten jaksaisi mitään ja Piilopaikasta lähteminen vaikka kauppaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tänään olen menossa V:n luo illalla, pesen pyykkiä. Olen muistanut syödä ja nukkua. Tiskata. Lämmittää takkaa. Huomioida Sissin. Kirjoittaa tätä. Tähänkö ne infarkti potilaatkin vain pystyvät toipumis ajallaan? Ero on ehkä siinä, että mielen sairauksista toipuu hitaammin... ehkä. En tiedä.
Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:
"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..."
En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.
12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:
"Nyt S ja Arno NYT !
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta.
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah !
Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa.
NYT.
16:05.
16:30.
18:10 ---> 5 min !
Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.
Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."
Nih.
En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.
Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:
"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..."
En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.
12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:
"Nyt S ja Arno NYT !
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta.
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah !
Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa.
NYT.
16:05.
16:30.
18:10 ---> 5 min !
Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.
Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."
Nih.
En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.
maanantai 1. tammikuuta 2018
Psykoosissa
Tästä eteenpäin omat muistiinpanoni ovat sekavia, olinhan sairas. Sairaala oli ottanut puhelimeni ja kaikki yhteydenpitolaitteeni ulkomaailmaan ylilääkärin käskystä.
Ai, että miten vihaankaan sairaalamaailmaa. Olin tarkkailussa 4 päivää jonka jälkeen musta tehtiin pakkohoitopäätös. Sitä jatkui pitkälti toista kuukautta.
9.11.17 On päivä jolloin olen kirjoittanut silloisen olotilan joka pätee vielä nytkin. Mulla oli ikävä miestäni ja tuntui, että kaikki tahallaan ymmärtävät mut väärin. Olen kirjoittanut "vittuun kaikki mieheni lähiomaiset. Mies. Vitun Mies. Mies, tule auttamaan, tule jo... Mä en pärjää niiden kanssa enää. Mutta mä olen nyt ajojärjestelijä. Sä olisit musta kulta niin ylpeä nyt! Olosuhteet pois lukien..."
Tahtoisin vieläkin kertoa miehelleni miten selvisin siitä kaikesta. Sekoilusta. Sairaudesta. Psykoosista. Olisiko mies nyt musta ylpeä?
Tuona päivänä olen myös kirjoittanut muistivihkoon äidilleni kirjeen. Jota äitini ei ikinä ole saanut. Helvetin hyvä niin.
"Äiti, nyt sinä jo toivottavasti ymmärrät tämän jälkeen miksi tämä kaikki oli niin vitun tärkeää.
Tarvitaan klemmareita jotta saan kiinnitettyä noita omia muistilappuja tähän väliin. Ensin suunnittelin ostavani mutta sitten aloin miettimään, että en jaksa lähteä niiden vuoksi kauppaan. Sitten aloin miettimäään, että jo nyt on saatana, jos meiltä ei klemmareita löydy. Sitten aloin miettimään tuota tilpehöörikaaappia ja aloin etsimään niitä klemmareita. Lopputulos on se, että yksi hylly kaappia siivottu. Mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. Se täytyy toimittaa kalelle. Niitä klemmareita mulla ei ole vieläkään.
Nyt mä jatkoin sitä klemmareiden etsimistä. Tuli vastaan tämmönen. Mikä tää on? Ah, pankkikirja. Okei, mä pistän tän toistaseks talteen. Nyt mä tarvin edelleen niitä tekstiviestejä kaiken kiireen keskellä. Ok äiti?
Nyt mä tarvin edelleen niitä klemmareita. Jatkan etsimistä. S ja Arno tulee kello 13, 18, 20, 19? R:n mies auttaa mua muuttamaan (auto 11.11) Kuminauhoja löytyy muttei niitä klemmareita. Hitto. Kaikenmaailman tomaatinsiemeniä muutei niitä klemmareita. Aurinkorasvaakin on vielä marraskuussa.
Mut hei, nyt mä löysin tämän vihon ! Tämä onkin ollut hukassa monet kerrat kuluneen viikon vuoksi ja nyt tämä tällä hetkellä auttaa mua muistamaan ! MAALI !
Nyt täytyy käydä röökillä. Sitten se Arno ja S (ehkä) tuleekin.
Kävin röökillä.
Tuossa huomasin, että vasta nyt Arno on vasta mukanani samalla matkalla kohti tulevaisuuttani. Haista Arno vittu tätä lukiessasi. Oho. Minä siis. Ja psyk sh äitini.
Jatketaan nyt yhdessä. Se se. S ja Arno. Tai vielä tässä kohtaa S ja R:n aviomies.
... mua alkaa pikkuhiljaa hymyilyttämään. Sekin on ollut hukassa vähän aikaa.
Hei Arnon vaimo. Minä Marya, olen vasta nyt tulossa luoksesi. Kohta pitäisi ratsuväen tulla minun luo. Siispä jatkan tätä sinulle Arno, R:n aviomiehen, sen apinan avulla. Hän on juuri nyt tällä hetkellä vain ja ainoastaan R:n aviomies. Hei M. Kiva nähdä taas. Missä sä olet ollut? Mulla alkaa olla kiire puolisoni hautajaisiin. Haista äiti vittu tässä kohtaa !
Vain minä ja Arno jatketaan tästä kohtaa. Suksi äiti nyt vittuun kartaltani. Juuri nyt vittu heti.
Kiitos. Enkä toista kertaa pyydä. En vittu varmasti. Koska nyt mulla on pari klemmaria. P voi tässä kohtaa juuri nyt suksia vittuun tässä kohtaa päivää. Kiitos klemmareista.
Minä, Marya, en ole paha ihminen. Mutta nyt mulla on klemmareita. Mutta täällä sairaalassa oli eilen kuulemma joku tietokoneflippaus. Oletko M kuullut sellaisesta mahdollisuudesta ikinä? Minä en. Mutta lööpit toissapäivänä eli tiistaina kertovat mulle siitä kaikesta enemmän.
Vasta nyt.
Vitun Arno ja S. Teidän vuoro juuri nyt on vain lähteä tulemaan yhdessä. Ok? Ok? Ja hei taas Arnon vaimo. Varastan miehesi takaisin juuri nyt. Hetkeksi ....
M siis auttaa mua muuttamaan. Vitun apina tässä kohtaa. Mutta voit vasta nyt hypätä kyytiini. Mutta vain, jos sitä ikinä tarvitset.
Arno kävi juuri nyt vaihtamassa renkaat. Kello on nyt siis 19:30? 9:50? 15:15? Sun työpäivä tänään on siis ohi ollut jo monesti. Haista Arno vittu.
Tervetuloa siis matkalle kohti tlevaisuuttani sinä Arno. M. S. Ja E. Sissi jää juuri nyt kotiin lepäämään. Mun surutyöni on juuri nyt lopussa.
Arno nyt. Alan oikeasti kaipaamaan jo sinuakin Miksikö? Koska äitini lukee tekstiviestejä juuri nyt alhaalta ylöspäin....
Lähtekää nyt vittu tuleen jo. Äitini on jo asettanut minut Maryan 4:n päivän tarkkailuun ja .... MUTTA ! Ah. Nyt tiedänkin. Vanha pioneeri. Et ehkä sinä mutta joku läheisistäsi. Minä Marya, en ole paha ihminen. Teillä alkaa oleen jo kiiire. Sinä ja vaimosi. No niin. Riittikö jo? Tälle iltaa? Vittu Riittikö häh? Väliaika ohi. Ok?
Hyvä, jo tässä vaiheessa iltaa. Aamua. Sun Arno tärkeimmäksi tänään siis jäi hoitaa hänet. Se tein minä itse ja hän luulee nyt itse olevansa sairastunut psykoosiin. Nyt mulla lkaa Arno tulla kiire taas. Haista vittu. Iltapalaa en syönyt.
Mulla on klemmareita. Arnolla kotini vara-avaimet. Äiti? Missä on oma vitun äitini? Vittu.
Ah. Löysinpäs sinut taas. E kävi juuri nyt Sissin kanssa ulkona. Uskon jo nyt, että hän ei ole tulossa mukaani kohti tulevaisuuttani joka vittu on juuri nyt tällä hetkellä tämä vihko. GOAL !! Haistakaa M:n kanssa vittu. Tässä kohtaa vasta tosin. Arnosta tiedän nyt jo seuraavaa: Hänen isänsä on kuollut. Hänen tyttärensä on tehnyt itsemurhan. Hänen lähiomainen on äitinsä. Tai vaimonsa. Bingo ! Arnon veli saattaa asua Kuopiossa. U. U:n tytärpuolen nimi on Anni. Vittu mä selvitin sen ihan itse ! Nyt jo tätä iltaa.
Tulkaa nyt vittu jo.
Mieheni tärkein paperi on tämä vihko. Voi kuinka hän olisikaan musta jo ylpeä. Lue ääneen tähän asti!
Tulkaa nyt vittu jo !
... koska viimeistään tänään mun täytyy olla jo Kuopiossa. Kiitos Arno tähän asti. Äitini haistelee juuri nyt vittua. Omaansa !!! ja vitun hyvä niin.
ei haista enää 19.12.17 klo 15:19
Kiitos karkeista mutta mua väsyttää. Kuka ne toi? L.
Joko te siis ootte pihassa? Jatketaan matkaa:
Siis:
Nyt mulla on taas klemmareita ja röökiä. 4 askia.
Kotini vara-avaimet ovat Sissin kanssa iltalenkillä isäni luona. Kenellä oikeat vara-avaimet? Oikeat avaimet ovat siis juuri nyt: Arno ja hänen vaimo. Ja S. GOAL !!! Aha ! Vitun S !! Te kaikki muut voitte keskenänne haistaa sen vitun.
Entäs se tarkkailun purku? Puhelimeni vienti? Nyt viranomaiset voivat haistaa vitun. Ja Arno vittu. Ja se tk:n lääkäri. Haistakaa iso pitkä vittu juuri nyt ! Just saatana nyt !!
Arno?
Oliko isäsi pioneeri armeijassa`?
Se oli Annin isä.
Sinun kuollut tyttäresikin löytyi taas.
Kiitos äiti ihan kaikesta vuokseni. Soita tänne vittu nyt heti ! Soititko jo? Jooko äiti? Tässä kohtaa? Mä meen pummimaan röökiä.
Kiitos Arno, kun olet tään mennessä jo puhunut äidilleni puhelua. Jatka sinä siitä eteenpäin. Pioneeri? Vitun U ja Arno. Naurakaa nyt vittu ihan keskenänne. Mua ei naurata vittu yhtään.
Äiti? Jatketaan me nyt. Mua väsyttää enkä jaksa tätä enää kauaa. Anna jo olla. Tässä kohtaa tätä iltaa. Kiitos M nörttiydestäsi. Uusi työpaikka siitä? Työnjohtaja?
Tulkaa jo tuomaan se lappu. Nyt vittu heti. Vierailuaika alkaa olla ohi.
Teatterinäytös alkaa olla ohi.
On vittu ollut eilisestä asti."
Ai, että miten vihaankaan sairaalamaailmaa. Olin tarkkailussa 4 päivää jonka jälkeen musta tehtiin pakkohoitopäätös. Sitä jatkui pitkälti toista kuukautta.
9.11.17 On päivä jolloin olen kirjoittanut silloisen olotilan joka pätee vielä nytkin. Mulla oli ikävä miestäni ja tuntui, että kaikki tahallaan ymmärtävät mut väärin. Olen kirjoittanut "vittuun kaikki mieheni lähiomaiset. Mies. Vitun Mies. Mies, tule auttamaan, tule jo... Mä en pärjää niiden kanssa enää. Mutta mä olen nyt ajojärjestelijä. Sä olisit musta kulta niin ylpeä nyt! Olosuhteet pois lukien..."
Tahtoisin vieläkin kertoa miehelleni miten selvisin siitä kaikesta. Sekoilusta. Sairaudesta. Psykoosista. Olisiko mies nyt musta ylpeä?
Tuona päivänä olen myös kirjoittanut muistivihkoon äidilleni kirjeen. Jota äitini ei ikinä ole saanut. Helvetin hyvä niin.
"Äiti, nyt sinä jo toivottavasti ymmärrät tämän jälkeen miksi tämä kaikki oli niin vitun tärkeää.
Tarvitaan klemmareita jotta saan kiinnitettyä noita omia muistilappuja tähän väliin. Ensin suunnittelin ostavani mutta sitten aloin miettimään, että en jaksa lähteä niiden vuoksi kauppaan. Sitten aloin miettimäään, että jo nyt on saatana, jos meiltä ei klemmareita löydy. Sitten aloin miettimään tuota tilpehöörikaaappia ja aloin etsimään niitä klemmareita. Lopputulos on se, että yksi hylly kaappia siivottu. Mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. Se täytyy toimittaa kalelle. Niitä klemmareita mulla ei ole vieläkään.
Nyt mä jatkoin sitä klemmareiden etsimistä. Tuli vastaan tämmönen. Mikä tää on? Ah, pankkikirja. Okei, mä pistän tän toistaseks talteen. Nyt mä tarvin edelleen niitä tekstiviestejä kaiken kiireen keskellä. Ok äiti?
Nyt mä tarvin edelleen niitä klemmareita. Jatkan etsimistä. S ja Arno tulee kello 13, 18, 20, 19? R:n mies auttaa mua muuttamaan (auto 11.11) Kuminauhoja löytyy muttei niitä klemmareita. Hitto. Kaikenmaailman tomaatinsiemeniä muutei niitä klemmareita. Aurinkorasvaakin on vielä marraskuussa.
Mut hei, nyt mä löysin tämän vihon ! Tämä onkin ollut hukassa monet kerrat kuluneen viikon vuoksi ja nyt tämä tällä hetkellä auttaa mua muistamaan ! MAALI !
Nyt täytyy käydä röökillä. Sitten se Arno ja S (ehkä) tuleekin.
Kävin röökillä.
Tuossa huomasin, että vasta nyt Arno on vasta mukanani samalla matkalla kohti tulevaisuuttani. Haista Arno vittu tätä lukiessasi. Oho. Minä siis. Ja psyk sh äitini.
Jatketaan nyt yhdessä. Se se. S ja Arno. Tai vielä tässä kohtaa S ja R:n aviomies.
... mua alkaa pikkuhiljaa hymyilyttämään. Sekin on ollut hukassa vähän aikaa.
Hei Arnon vaimo. Minä Marya, olen vasta nyt tulossa luoksesi. Kohta pitäisi ratsuväen tulla minun luo. Siispä jatkan tätä sinulle Arno, R:n aviomiehen, sen apinan avulla. Hän on juuri nyt tällä hetkellä vain ja ainoastaan R:n aviomies. Hei M. Kiva nähdä taas. Missä sä olet ollut? Mulla alkaa olla kiire puolisoni hautajaisiin. Haista äiti vittu tässä kohtaa !
Vain minä ja Arno jatketaan tästä kohtaa. Suksi äiti nyt vittuun kartaltani. Juuri nyt vittu heti.
Kiitos. Enkä toista kertaa pyydä. En vittu varmasti. Koska nyt mulla on pari klemmaria. P voi tässä kohtaa juuri nyt suksia vittuun tässä kohtaa päivää. Kiitos klemmareista.
Minä, Marya, en ole paha ihminen. Mutta nyt mulla on klemmareita. Mutta täällä sairaalassa oli eilen kuulemma joku tietokoneflippaus. Oletko M kuullut sellaisesta mahdollisuudesta ikinä? Minä en. Mutta lööpit toissapäivänä eli tiistaina kertovat mulle siitä kaikesta enemmän.
Vasta nyt.
Vitun Arno ja S. Teidän vuoro juuri nyt on vain lähteä tulemaan yhdessä. Ok? Ok? Ja hei taas Arnon vaimo. Varastan miehesi takaisin juuri nyt. Hetkeksi ....
M siis auttaa mua muuttamaan. Vitun apina tässä kohtaa. Mutta voit vasta nyt hypätä kyytiini. Mutta vain, jos sitä ikinä tarvitset.
Arno kävi juuri nyt vaihtamassa renkaat. Kello on nyt siis 19:30? 9:50? 15:15? Sun työpäivä tänään on siis ohi ollut jo monesti. Haista Arno vittu.
Tervetuloa siis matkalle kohti tlevaisuuttani sinä Arno. M. S. Ja E. Sissi jää juuri nyt kotiin lepäämään. Mun surutyöni on juuri nyt lopussa.
Arno nyt. Alan oikeasti kaipaamaan jo sinuakin Miksikö? Koska äitini lukee tekstiviestejä juuri nyt alhaalta ylöspäin....
Lähtekää nyt vittu tuleen jo. Äitini on jo asettanut minut Maryan 4:n päivän tarkkailuun ja .... MUTTA ! Ah. Nyt tiedänkin. Vanha pioneeri. Et ehkä sinä mutta joku läheisistäsi. Minä Marya, en ole paha ihminen. Teillä alkaa oleen jo kiiire. Sinä ja vaimosi. No niin. Riittikö jo? Tälle iltaa? Vittu Riittikö häh? Väliaika ohi. Ok?
Hyvä, jo tässä vaiheessa iltaa. Aamua. Sun Arno tärkeimmäksi tänään siis jäi hoitaa hänet. Se tein minä itse ja hän luulee nyt itse olevansa sairastunut psykoosiin. Nyt mulla lkaa Arno tulla kiire taas. Haista vittu. Iltapalaa en syönyt.
Mulla on klemmareita. Arnolla kotini vara-avaimet. Äiti? Missä on oma vitun äitini? Vittu.
Ah. Löysinpäs sinut taas. E kävi juuri nyt Sissin kanssa ulkona. Uskon jo nyt, että hän ei ole tulossa mukaani kohti tulevaisuuttani joka vittu on juuri nyt tällä hetkellä tämä vihko. GOAL !! Haistakaa M:n kanssa vittu. Tässä kohtaa vasta tosin. Arnosta tiedän nyt jo seuraavaa: Hänen isänsä on kuollut. Hänen tyttärensä on tehnyt itsemurhan. Hänen lähiomainen on äitinsä. Tai vaimonsa. Bingo ! Arnon veli saattaa asua Kuopiossa. U. U:n tytärpuolen nimi on Anni. Vittu mä selvitin sen ihan itse ! Nyt jo tätä iltaa.
Tulkaa nyt vittu jo.
Mieheni tärkein paperi on tämä vihko. Voi kuinka hän olisikaan musta jo ylpeä. Lue ääneen tähän asti!
Tulkaa nyt vittu jo !
... koska viimeistään tänään mun täytyy olla jo Kuopiossa. Kiitos Arno tähän asti. Äitini haistelee juuri nyt vittua. Omaansa !!! ja vitun hyvä niin.
ei haista enää 19.12.17 klo 15:19
Kiitos karkeista mutta mua väsyttää. Kuka ne toi? L.
Joko te siis ootte pihassa? Jatketaan matkaa:
Siis:
Nyt mulla on taas klemmareita ja röökiä. 4 askia.
Kotini vara-avaimet ovat Sissin kanssa iltalenkillä isäni luona. Kenellä oikeat vara-avaimet? Oikeat avaimet ovat siis juuri nyt: Arno ja hänen vaimo. Ja S. GOAL !!! Aha ! Vitun S !! Te kaikki muut voitte keskenänne haistaa sen vitun.
Entäs se tarkkailun purku? Puhelimeni vienti? Nyt viranomaiset voivat haistaa vitun. Ja Arno vittu. Ja se tk:n lääkäri. Haistakaa iso pitkä vittu juuri nyt ! Just saatana nyt !!
Arno?
Oliko isäsi pioneeri armeijassa`?
Se oli Annin isä.
Sinun kuollut tyttäresikin löytyi taas.
Kiitos äiti ihan kaikesta vuokseni. Soita tänne vittu nyt heti ! Soititko jo? Jooko äiti? Tässä kohtaa? Mä meen pummimaan röökiä.
Kiitos Arno, kun olet tään mennessä jo puhunut äidilleni puhelua. Jatka sinä siitä eteenpäin. Pioneeri? Vitun U ja Arno. Naurakaa nyt vittu ihan keskenänne. Mua ei naurata vittu yhtään.
Äiti? Jatketaan me nyt. Mua väsyttää enkä jaksa tätä enää kauaa. Anna jo olla. Tässä kohtaa tätä iltaa. Kiitos M nörttiydestäsi. Uusi työpaikka siitä? Työnjohtaja?
Tulkaa jo tuomaan se lappu. Nyt vittu heti. Vierailuaika alkaa olla ohi.
Teatterinäytös alkaa olla ohi.
On vittu ollut eilisestä asti."
torstai 28. joulukuuta 2017
Menneisyyttä pakoon
Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.
Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....
TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.
Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.
Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.
PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni.
Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....
TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.
Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.
Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.
PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni.
Paluu menneisyyteen, osa 2
Mun piti hoitaa talo. Pitää se kunnossa, siistinä ja asuttuna. En oikein muuta osannut ajatella. Kotiavaimeni hukkuivat tavaramäärään ja siisteyteen enkä vieläkään osaa sanoa missä ne ovat - mutta ei ole kukaan peräänkään kysellyt.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.
MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.
TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.
KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.
Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.
MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.
TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.
KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.
Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.
tiistai 26. joulukuuta 2017
Kahden viikon elottomuus
Elämästäni puuttuu kaksi viikkoa.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)