Selviytyjän riemu

Eilen, kun olin pikkuveljeni muuttoapuna niin pää oli kuin puuroa. Ihme, kun olen tuon eilisen tekstin saanut julkaistua. Menin silloin lauantaina nukkumaan jo 23 kieppeillä, kun Olanzapiini(t) alkoi vaikuttaa. En muistanutkaan minkälainen päiväkooma siitä pilleristä tulee.
Heräsin sunnuntaina 13 kieppeillä. Lähetin veljelle viestin, että tulenkin vasta 15 pintaan vaikka treffit oli sovittu 14. Soimasin ja syytin itseäni siitä, kun pitikin neurolepteihin mennä koskemaan. Vaikka olin pyhästi luvannut itselleni ettei ikinä enää.
Menomatkalla pääni oli totaalista puuroa. Ajelin siis yksin veljeni entiselle kämpälle. Tuntui kuin kaikki osani vain mongertaisivat jotakin. Kuin olisivat kännissä. Ihme surinaa. Huomasin sanovani ääneen: "No niin. Rauhoittukaas nyt". Kunnes tajusin höpisseeni itsekseni ja sekös nauratti.

Kun saatiin muutto tehtyä ja ajelin kotiin päin niin Selviytyjä hoksasi kysyä ensimmäisenä: "Miksi sä teit meille noin?" (eli pillerin aiheuttama päiväkooma alkoi hälventyä 19 maissa illalla). Mä lupasin sille sitten etten enää ikinä tee niin. Se tyytyi siihen.

Tänään sitten Selviytyjä on kiljunut ja pomppinut riemusta tasajalkaa. "Se lupas mulle ettei ikinä enää tapa mua !"
Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Olen itsekin ollut tänään hyvällä tuulella. Mun oli vaikeuksia keskittyä töissä yhtään mihinkään, kun Selviytyjä on ollut noin vähästä noin iloinen. 14 vuotias minä. Mun piti vain saada se vakuuttumaan ettei me enää popsita neuroleptejä. Ehkä se alkaa luottamaan muhun? Ehkä se alkaa huomaamaan, että mä olen ihan ok tyyppi? Ehkä se alkaa huomaamaan, että nyt meitä aletaan auttamaan? Ehkä se on huomannut, että terppaan voi luottaa? Ehkä se on iloinen siksi, kun tuntuu, että se vihdoin ja viimein otetaan tosissaan? Että se vihdoin ja viimein tulee ymmärretyksi? Kuulluksi?
Ehkä ehkä ehkä ...

Kun viimeiseen kerran lähdin kotipaikkakuntani sairaalasta 12 vuotta sitten niin sanoin omahoitajalleni, että kirjoitan heille kerran vuodessa kuulumisiani miten menee. Ja sen olen tehnyt viimeiset 12 vuotta. Yleensä omahoitajani on niihin vastannut muutamalla lauseella ja on kiva ollut huomata, että hän on "hengessä mukana" ollut koko ajan. Kun 1,5v sitten olin siinä psykoosissa niin psykoosin jälkimainingeissa olin kirjoittanut hälle sen vuoden sähköpostin. Se on aika järjestöntä luettavaa sinänsä, heh. Siinä Ajojärjestelijä on kovasti yrittänyt päästä "takaisin kartalle".
Omahoitajani ei tuohon sähköpostiin vastannut mitään. Myöhemmin hän kertoi ettei halunnut vastata etten menisi enempää sekaisin.

Nyt sitten eilen kirjoitin omahoitajalleni sähköpostia "Vuosi 2019, osa 1". Siinä on aika hyvin kiteytetty tämän hetkinen koko maailmani. Hänen vastauksensa sai mut liikuttumaan kyyneliin. Tähän taustatietona se, että tämä kyseinen omahoitaja on ollut sairaalassa mun omahoitaja niin 14 vuotiaana kuin myös aikuisiällä

Minä: "Jostain syystä mä haluan kertoa sulle, että polilla Maryalla aletaan vissiin tutkimaan kompleksisesta traumasta johtuvaa rakenteellista dissosiaatiohäiriötä. Eikös olekin hieno diagnoosi? Paljon kivempi kuin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on monimutkainen diagnoosi eikä me oikein ymmärretä sitä. Me ollaan vihaisia, kun meitä on hoidettu ihan väärin 20 vuotta. Tai oikeastaan Ajojärjestelijä on vihainen. Se suojelee meitä. Me muistetaan asioita mitä Marya ei muista. Mutta Marya on sanonut, että sillä on kivaa meidän kanssa. Ja on meilläkin kivaa Maryan kanssa. Ensin tulin minä, sitten tuli Ajojärjestelijä ja sitten Pioneeri. Tiitu liittyi joukkoomme vasta hiljattain. Se on 4 vuotias eikä osaa sanoa kuin ÄÄÄÄÄ ! Aika ärsyttävä tyyppi. Mutta sillä on jokin hätä. Se on surullinen.

T: Selviytyjä

***
Minä täällä taas, Marya. En ole psykoosissa vaikka se olikin polilla ensireaktio. Kesti kauan ja pitkään ennenkuin uskalsin teralle kertoa mitä päässäni liikkuu. Pelko M1-lähetteestä on jotain ihan järjetöntä. Mutta ei, en ole psykoosissa. Käyn töissä (mut muuten vakinaistettiin hiljakkoin), hoidan itseni ja Sissin mutta päässäni surraa. Terppa huomasi ensimmäisenä, että ilmeisesti persoonani on hajonnut osiin jostain syystä. Nyt ollaan varaamassa aikaa lääkärille ja mua pelottaa."

Omahoitajaltani tuli vastaus tuohon tänään ja niin ... liikutuin kyyneliin sen luettuani:

"Hei
Tuo Marya tuntuu tutuimmalta minulle. Oliko tämä sinulla 20v sitten osissa ja mikä johti mihinkä on hieman samanlaista kuin urheilu spekulointi olisi pitänyt syöttää tai ei, levät tai treenata enemmän. Näitä valintoja, tekoja on vaikea jälkikäteen muuttaa. Ymmärtämisen kautta voimme oman tarinamme nähdä.

***
Selviytymisen teemalla näytät etenevän. Elämässä on yleensä asioita jotka hajottavat ja kasassa pitävät. Näitä olet varmasti tarkastellut puhki saakka. Uskon itse, että M1-lähetteen tekeminen ei ole käynnin tärkein tarkoitusperä tai tavoite. Uskon Maryan elämänkokemuksellaan tietävän ja tunnistavan koska esim. olet psykoosissa tai rajamailla.
Kaikkea hyvää sinun tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Ei taida ainakaan sisäisesti olla tylsää."

Tuo lause: ...tutkimusmatkalle omaan itseesi ja takaisin. Omaan itseesi... ja takaisin. Kyyneleitä en enää pystynyt pidättelemään. Takaisin.
Niin.
Täältä MikäMikä - maasta pitäisi vielä palatakin. Joskus. Monen vuoden päästä. Kun terapiatyö alkaa olla lopuillaan. En halua. Tämä MikäMikä - maa on paljon mielenkiintoisempi. 

Kompleksinen trauma josta seurauksena rakenteellinen dissosiaatiohäiriö

Onpas kerrassaan hieno lause.
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.

Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.

Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.

Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää. 

Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:

1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".

2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."

Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani  viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !

Selviytymistäkö?

Pohdin tapahtumaa paljon ja yritän löytää uusia näkökulmia mutta välillä tulee päiviä, kun "unohdan" kaikki älylliset pohdintani ja kuiskaan vain ääneen "Kulta, tule takaisin".
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.

Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...

Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".

Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".

Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"

Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...

Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...

Uusiin ihmisiin tutustumista

Olen pakottamalla pakottanut itseni sosialisoitumaan mutta voi luoja, kun se on raskasta. Tahtoisin mieluummin käpertyä sohvanpohjaan ja vaipua itsesääliin, sinne pimeyteen. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Kyllä se sitten, kun saan lähdettyä jonnekin tai vieraita käy luonani niin se on mukavaa, että ihmiset muistaa ja jaksavat kysellä vointiani mutta itse olen äärettömän heikko tässä vaiheessa ottamaan kehenkään yhteyttä saati, että lähtisin Piilopaikastani yhtään minnekään.

Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.

Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.

"17:45 TILANNEPÄIVITYS

... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia. 

Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00. 
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo? 
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI  K. 
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.

Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO. 
HAISTA VITTU ! 

Siltikin aikajärjestyksessä. 

HAISTA ARNO VITTU ! 
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20 
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?

Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...

S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.

... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän. 
Hän piereskelee unissaan.

18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?

Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok? 
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana ! 
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "


Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...

Aivojen sydäninfarkti

Kävin tänään taas juttelemassa olotilastani. Psyk sh sanoi, että olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" psykoosin myötä ja olen nyt toipumassa siitä infarktista. Kuulemma oikeasti verrattavissa infarktiin. Mun mieli ei kestänyt enää tahdostani huolimatta sitä kaikkea ja päädyin sairaalaan hoitoon. Sydäninfarktista pääsee nopeammin kotiin, tällä hetkellä minä alan vasta kotiutumaan Piilopaikkaani. Ehkei se sairasloma sittenkään ollut huono idea? Kelaan on mennyt tarvittavat paperit eikä mulla meinannut riittää voimavaroja siihenkään. Saati selittää terveyskeskuksessa, että "kirjani" ovat toisella paikkakunnalla mutta hoitoni on täällä. Tuntuu etten jaksaisi mitään ja Piilopaikasta lähteminen vaikka kauppaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tänään olen menossa V:n luo illalla, pesen pyykkiä. Olen muistanut syödä ja nukkua. Tiskata. Lämmittää takkaa. Huomioida Sissin. Kirjoittaa tätä. Tähänkö ne infarkti potilaatkin vain pystyvät toipumis ajallaan? Ero on ehkä siinä, että mielen sairauksista toipuu hitaammin... ehkä. En tiedä.

Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:

"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..." 

En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.


12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:

"Nyt S ja Arno NYT ! 
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta. 
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah ! 

Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa. 
NYT. 
16:05.
16:30. 
18:10 ---> 5 min ! 

Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.

Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."

Nih.

En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.

Heikkoutta?

Oliko mieheni heikko?
Mun monitoimimies ei ollut heikko !

R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.

Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?

E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...

Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.

Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.

Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.

Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.

Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....

En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.

Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.

Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.

Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.

Turhautumista...

... kaikkeen. En osaa vain olla. Ennen se on tullut luonnostaan; töistä tullessa käsitöitä, iltapuhteet ja nukkumaan, seuraavana aamuna töihin. Olen osannut vain olla ja nauttia siitä. Nyt keskittymiskykyni on jälleen täysi nolla - onneksi on viikonloppu. Ensi viikosta tulee töissä raskas. Tähän asti mulla on ollut perehdyttäjä "seurana", ensi viikolla joudun (vai saan?) tehdä töitä yksin.

Muistiinpanoni sairaalasta ovat edelleen täyttä soopaa. Olen odottanut ja odottanut, että joku läheisistäni tai Arno tulevat hakemaan mut pois. Ja kaikki läheiseni olivat tarkoituksella sulkeneet mut laitokseen eikä kukaan edes meinannut hakea mua pois. Olin hylätty mielisairaalaan.

Eihän se tietenkään nuon mene. Tiedän sen järjellä. Se oli kaikkea muuta.

Nyt olen saavuttanut Piilopaikassani sen, että tavarat ovat alkaneet muodostaa oman paikkansa eikä mulla ole tekemistä. En pysty kovin kauaa keskittymään villasukkiin - en mihinkään. Tuntuu etten edes tähän blogiin. Mieli vaeltaa väsymyksestä siellä täällä tuolla.

Muistikirja 10.11.17
"Annin isä on pioneeri ja hakkeri joka on auttanut mua muistamaan. Yritin soittaa hänelle mutta kuului vain suhinaa. Ihan oikeasti jo.
ANTAKAA VITTU OLLA JO.
Ja sinä äiti vittu siinä just vittu nyt: Soita saatana jo ja vittu anna mun vittu puhelin takaisin. Vittu niinku heti !!! Nyt heti saatana !!! 
Mutta Arno. Ja M ja S.
M. Se saatanan apina. Tätä en ainakaan vittu ikinä lähetä sulle sähköpostissa. Villasukat saat jo pitää mutta joudut vittu tän sairaalasäädön maksamaan. Omalle äidilleni en vittu puhu enää ikinä ! En puhu edes huomenna aamulla. Koska en pääse hautajaisiin sinun takia.
Mutta Arno tietää jo äidistä. Ja Arno on kertonut sille jo. Ehkä. Joten mutsi: Haista sinä oikeasti jo vittu! Vittu aikataulussa! Vittu nyt ! Haista mutsi vittu!

Kiitti mutsi niin saatanan paljon. Ei oo röökiä eikä vittu tupakkaa eikä vittu röökiä. 
Mutta Arno ei anna periksi ennenkuin olen selvittänyt vittu ihan kaiken. Ihan kaiken omaan äitiini. Mä tiiän, että päättyy suosituksiin ja muutamaan röökiaskiin mutta sä vittu haluat, että mä itken täällä sun vuoksi. Ja sitä mä teen nyt. Ihan oikeasti jo. Tein jo eilen. 

.... joko riitti? 
Äiti ja suositukset. Sinä ja S. M ja S. Arno.
E ja Sissi ovat menossa junalla kohti pohjoista. Sen verran kuulin jo. Mutta haluan Sissin luo takaisin. E on mennyt kotiin mutta tiputtanut matkalla Sissin isälleni. Ja taas päästiin sanaan Arno ja vihko. Käsin kirjoittamista. Joten tänään Arno, kävit eilen jos vissiin puolestani`? Miltä näytti? Piilopirtissä siis? Tuo mulle kotini vara-avaimet. Ja 3 röökiaskia. 4 askia. Klemmarit on loppu vihon takia. Ne on vittu kansliassa. Nyt sain enemmän tietoa myös S:sta. Olen menossa heille klo 20. Mut siirretään toiseen sairaalaan 18-19. Ehkä. Hah ! Naurettava ajatus ennen kuin olen saanut suositukseni. Ja puhelimeni. M. Lääkäri + pioneeri. 

Ja nyt mua alkoi vituttaa M. ja Arno. Ne kaks on enää jäljellä. S. S. S. Etsi S. Arno. Etsi sinä O. Mäkin yritän löytää O:n. Taisit löytää hänet. Kiitos, anteeksi O mutta mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua tähän. Löysiköhän se O:n? Ja klemmareita? Seuraavaksi vasta: RÖÖKITAUKO. Mitä kello on? 17:35."

Kyllä vittu mä oon ollut sekasin ja sairas. Ja nyt tänä iltana mun ajatus ei pysy enää koossa.

Milloin tapahtui mitäkin?

Tästä eteenpäin muistiinpanoni ovat tosi sekavia. Niistä on vaikeaa muodostaa blogitekstiä. Olin hirveän vihainen kaikille. Miksei heistä kukaan hakenut mua pois sairaalasta? Samalla surullinen ja pettynyt ja kaiken kukkuraksi psykoosissa. Mutta psykoosissa ollessani kirjoitin silti tapahtumia ylös. Multa löytyy päivämäärätkin milloin sairaalassa tapahtui mitäkin.

Jari...
...mua väsyttää.
...miksi sä jätit mut yksin? 

30.10.17 O ja klemmareiden metsästys
31.10.17 Ensimmäinen romahdus töissä, ilta R:n ja M:n luona.
1.11.17 Äitini soitti ambulanssin. Yö sairaalassa.
4-5.11.17 E ja äiti soitti ambulanssin. Yö sairaalassa. Luulin olevani työnjohtajani Arno.
7.11.17 Oli aika psyk.polilla. Ilmoittauduin tiskillä, istuin noin 2h aulassa neuloen villasukkaa ja tekstiviestejä naputellen. Lähdin kotiin, kun kukaan ei tuntunut kaipaavan mua.
8.11.17 Äiti soitti ambulanssin. Siitä seurasi neljän päivän tarkkailu enkä päässyt puolisoni hautajaisiin 11.11.17 sairaalan takia.
Olin siinä sairaalassa 8 päivä kunnes
16.-20.11.17 Mut siirrettiin toiseen sairaalaan.
20.11.17 He sanoivat etteivät pärjää mun kanssa ja heittivät takaisin lähtöpisteeseen.
21.11.17 Siirto lopulliseen osastoon ja eri sairaalaan.

Tämän jälkeen muistikirjassani on teksti: "Jumala. Sä et ehtinyt auttaa miestäni. Auttaisitko sä mua selivämään tästä?" 

Sairaus syvenee...

Tänään jouduin estämään yhden osastokaverini. En pysty olemaan hänen tukenaan - vajoan itse muutoin takaisin alas. En ole edes puolivälissä pintaa itse niin miten ihmeessä pystyisin auttamaan toista, itsetuhoista tyyppiä? Poistin kuitenkin eston ja kerroin etten pysty auttamaan häntä mitenkään muuten kuin olemassa whatappin kautta. En ole ikinä oikein tykännyt puhua puhelimessa. Tämäkin osastokaveri painosti mua soittamaan. Sain kuitenkin nätisti selitettyä  ettei se ole henkilökohtaista. Mutta se painostaminen minkä uusi tuttavuus toi... joku voisi sanoa tätä karkuun juoksemisena ja sitä se varmaan onkin uusien ihmisten kohdalla. Mutta tarvitsen elämääni selväpäisiä ihmisiä, en heitä jotka eivät osaa huolehtia itsestään saati ympäristöstään....

Palataan sitten taas menneseen...

MA 30.10.17 Oli töissä päivä jolloin luin fb-koostetta työkaverilleni ääneen ruokatunnilla. Vasta myöhemmin sain tietää, että O oli muiden "poikien" lähiesimies. Pyysin häntä etsimään mulle klemmareita. Jossain välissä työpäivää kuitenkin hajosin ja itkin työpaikan vessassa. Kun sieltä palasin takaisin halliin  niin T auttoi mua pääsemään takaisin mukaan vauhtiin. Sain kerrottua hänelle, että mieheni on kuollut vain 3 viikkoa sitten ja nyt mun täytyy palata töihin ja pyysin T:a auttamaan mut takaisin "kartalle" - siihen mitä mun täytyikin tehdä. T opasti mut seuraavalle autolle "vain tekemään jotain" ja sain taas vauhdista kiinni. Myöhemmin pyysin T:a muistuttamaan O:a niistä klemmareista. T hymyili ja lupasi muistuttaa. Loppupäivästä törmäsin K:iin. Hän auttoi mua "Pyörivän Otuksen suhteen", koska olin aamupäivästä pyytänyt apua hänen kanssaan - en jaksanut enää juosta niin paljon kuin perjantaina. T ja O olivat jossain välissä luikkineet kotiin. Niinpä singahdin toimistoon ja pyysin P:a antamaan mulle klemmareita.

Olin tässä vaiheessa jo sairas. Vääränlainen vauhti päällä ja sain pakkomielteen klemmareista. P kuitenkin antoi mulle niitä kourallisen. Saatanan lammas.

Lähdin itse töistä kotiin.

TI 31.10.17 Hajosin töissä ihan totaalisesti.
Tahdoin löytää ensimmäisenä O:n. Löysin hänet ja kysyin, että muistaako hän eilistä ruokatuntia ja kysyin, että muistaako hän sen vihon joka mulla oli mukana ja jota luin hänelle ääneen. O kertoi muistavansa. Kerroin, että mun täytyy saada Arno kuuntelemaan. Ja tarvitsen häntä. O empi Arnon suhteen - he eivät kuulemma tulleet toimeen. O jäi pohtimaan ruokatuntia.

En enää tiedä miksi se kaikki oli niin tärkeää. Ja tahdoin kertoa Arnolle, että kirjoitan mieheni muistokirjoitusta ja tarvin apua. En pärjää yksin. En jaksa enää. Viimeisiä sanoja ennen ruokatuntia Arnolle oli: mene... mene... O:n kanssa .... ruokatunnille .... O... ruokatunti... tärkeää... mene... MÄ EN JAKSA ENÄÄ. Kun näin, että Arno menee ruokatunnille niin syöksyin O:n luo. Sain heidät menemään yhdessä ruokatunnille enkä enää muista miksi se oli mulle niin tärkeää. Lähimuistini oli kuitenkin tässä vaiheessa totaalisen burn out. O muisti muistuttaa, että minä lupasin hoitaa hallin sillä välin. Palasin takaisin halliin ja sain sanottua "Pyörivälle Otukselle" vain, että O..... Arno .... ruokatunti .... yhdessä... me .... halli .... siihen asti....

Suositusten takia. Tahdoin Arnolta suositukset ajojärjestelijäksi. Mulla oli Arnolle kirjoitettu lappu mukana jonka lukemalla hän olisi päässyt mukaani "kartalle". K huomasi ensimmäisenä, että alan flippaamaan. Hän osasi rauhoittaa mua pelkällä olemassaolollaan.
Kun O ja Arno palasi ruokatunnilta niin Arno kysyi haluanko lähteä kotiin. Sanoi, että he pärjäävät siellä kyllä poikien kanssa. Suostuin Arnon ehdotukseen ja lähdin hakemaan laukkuani hallista. Työkaverit olivat vielä huolissaan jaksamisestani. Sain sanottua itkuni ja nauruni seasta vain jotain tällaista: "minä ..... menen .... R.... luo .... illalla". Koko soppahan alkoi niistä vitun klemmareista.

Seuraava merkintä muistikirjassani on 2.11.17. Yritän selittää äidin miehelle, jos hän lähtisi mukaan leikkiin jossa minä olisin työnjohtaja. Pyysin häntä kertomaan siitä äidilleni, kun hän tulee töistä. Seuraava merkintä on 9.11.17, kun olen sairaalassa ja leikin edelleen olevani työnjohtaja ja ihmettelen miksei kukaan lähiomaisistani tai mieheni lähiomaisista tule hakemaan mua pois. Ihmettelen miksi kaikki vain selittää, että tarvitsen apua ja he eivät osaa auttaa.

Ja nyt tämä meni itkuksi taas. Tästä on hyvä jatkaa myöhemmin.

Kaikki lähti klemmareista...

SU 29.10.17 ... ja koko sekoiluni päättyi klemmareihin siinä vaiheessa, kun sairaalsta sain uloskirjoituksen ja S:n tuomat klemmarit itselleni takaisin. Mutta vielä tässä tarinassa olen vasta pääsemässä niihin.
Tämän päivän aloitin käymällä postilaatikolla. Painostin S:aa mieheni laskuista ja kyselin kuka niitä hoitaa ja kuka on pesänhoitaja. Saunan pellin muistin laittaa kiinni. Äidin kanssa selvittelimme vieläkin puhelimessa tulevaisuuden asuntoani. Olisi ollut kaksi tupaa tarjolla, toinen 74000€/vuosi ja sitten tämä nykyinen piilopaikkani 6000/vuosi sisältäen puut ja aurauksen ja hiekoituksen. Ei ollut loppupeleissä vaikeaa tehdä päätös kumpaan tupaan päädyn asumaan. Kävin paikallisessa kaupasta ostamassa jotain purtavaa ja pesuaineita - juustoa löytyi jääkaapista tämän seurauksena kolme pakettia. Aloin olemaan väsynyt mutta omasta mielestäni "hyvässä vauhdissa". Yritin muistaa kaikki muut paitsi itseni. Ja Sissin.
Aloin etsimään klemmareita meidän "tilpehöörikaapista" jonka seurauksena sain siivottua yhden hyllyn tilpehöörikaapista, mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. S:lle laitoin viestejä paljon. Liian paljon mutta niinkuin sanoin; "väärä vauhti" oli lähtenyt käyntiin.Sain myös kuulla, että S:n vanhin poika M ei tahtonut olla pesänhoitaja vaikka erikseen pyysin häntä. Appivanhemmat päättivät sen enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka se pesänhoitaja sitten on. Eipä mulla enää asiaa sinnepäin ole.
Jatkoin klemmareiden etsimistä ja löysin nitojan. Se oli väliaikainen ratkaisu klemmari pulmaan. K tuli kello 13 vaihtamaan autooni renkaat. Puhetulvani oli jotain järjetöntä. Kerroin hänelle klemmareista ja työkaveristani K:sta. Havahduin selittämiseltäni, kun näin kesärenkaita maassa lojuvan ja pyörittelin ne takaisin autotalliin. Pyysin K:n kahville. Juttelimme pojasta ja exästä Y:stä ja hänen vaimostaan. Huomasin, että jääkaapissa alkaa suurin osa tavaroista menemään vanhaksi. K:n lähdettyä aloin tyhjentämään jääkaappia.
Appiukko tuli melkein heti K:n jälkeen. Juttelimme mun autosta joka oli mieheni nimissä - se on nykyään kuolinpesän auto. Oma isäni hommasi mulle uuden auton joka on vittu MUN ja jota kukaan ei multa pois vie. Appiukko kyseli E:stä ja olipahan ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan, kun mulla meinasi mennä tunteisiin. Pyysin tietenkin heti anteeksi huutamistani. En vain enää kestänyt häntä tai ketään muutakaan "kyselijää". Appiukko meni autotalliin ja R soitti siihen väliin, kun olin pissalla vessassa. Sovittiin, että tapaamme tiistaina.
Lähdin katsomaan appiukkoa autotalliin mutta siellä ei ollut ketään - appiukko oli lähtenyt kotiinsa. Tulin sisään ja huomasin jääkaappiroskat astainpesukoneen päällä. Soitin äidilleni tässä välissä ja juttelimme pitkään ja kerroin mitä oli tapahtunut.Palasin vihko- ja kalenterisotkun ääreen ja huomasin ettei mulla vieläkään ole klemmareita. Äitini sanoi, että klemmarit alkaa tulla jo korvista.
Sain tyhjennettyä jääkaapin ja vietyä roskat roskiin. Tuli mieleen, että myös S on hyvä pitää "kartalla" tämän päivän tapahtumista. Niinpä kirjoittelin hänelle tekstiviestejä jatkuvalla syötöllä. Hänestä tuli myöhemmin toinen virallinen lähiomaiseni. Tosin se kaikki kävi hänelle lopulta liian raskaaksi eikä hän enää ole lähiomaiseni. En enää tiedä mikä hän on nykyään. - ei ole juurikaan ollut yhteydessä. Ja minä, kun jossain välissä luulin, että meistä on tullut ystäviä hänen kanssaan.
Kävin tupakalla ja villapaitaan tuli reikä tupakan tulipäästä. Alan kirjoittamaan fb-koostetta päivän tapahtumista kaikessa surullisessa koomisuudessaan. Eikä mulla tämän päivän jälkeen vieläkään ollut niitä klemmareita.

Ja tämän päivän myötä ajauduin psykoosiin ja seuraaviin työpäiviini missä ei ollut enää mitään järkeä. Kuvittelin olevani työnjohtajani Arno kaikille muille työkavereilleni. Luin maanantaina ruokatunnilla ääneen O:lle sitä vihkoa johon olin kirjoittanut koko klemmarien metsästyksen. Kerroin myös hänelle, että mieheni on tehnyt itsemurhan vain noin 2 viikkoa sitten. O sanoi ettei varmaan itse pystyisi samaan kuin minä silloin - käymään töissä ja puhumaan.... Ihmismieli on kummallinen.

Menneisyyttä pakoon

Pääsenkö siitä kaikesta yli kirjoittamalla? En tiedä.

Tänään sain kuitenkin varmistettua tulevan työni ja tiedän milloin mennä milloinkin ja mihin. Vainoharhaisuuteni on ... vieläkin sairasta? En ole terve vaikka en sairaalassa olekaan. Olen toipumassa eikä mun saisi kaivata töihin. Melkein jo sanoin pomolle, että voisin tulla heti huomenna. Mutta sitten oli se pienen pieni järjen ääni joka sanoi sen kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Lepää nyt, kun vielä voit". Tammikuun vuokrakin on jo maksettu. No panic ....

TO 26.10.17 Työpäivän aikana kävin ruokatunnilla allekirjoittamassa uuden työsopimuksen. Vakituinen työ. Se on nyky Suomessa harvinaisuus. Olipahan elämäni tarkin työsopimus. Sain jopa kokemuslisää, koska olen ollut n. 5 vuotta alalla. Se aina kovin piristää mieltä. Huomasin, että elämä jatkuu vielä silloisen työn jälkeenkin. Mun täytyy jatkaa. Muistamista.
Välillä tuntuu vieläkin, että muistan vain yksittäisiä sanoja. Menen jonkinlaiseen lukkoon.
Kotimatkalla pystyin sanomaan ääneen "kulta, olen tulossa kotiin" ensimmäisen kerran itkemättä. Jatkoin ääneen puhumista autossa "... en tiedä miksi olit siellä junaradalla ja mitä ajattelit..." itkuksihan se meni. Ensimmäistä kertaa sanoin itselleni ääneen: "Kulta, mulla on ikävä sua".
Tein elämäni ensimmäiset oikeat lumityöt. Oli satanut kunnon ensilumi etelä-suomeenkin. En päässyt autolla pihaan. Tein ne kiukkua ja itkua niellen mutta sen tehtyäni voin sanoa, että ensimmäiset lumityöt tuli tehtyä. Aikaisemmin olen vain "lykkinyt lunta sinne tänne tuonne".... Nyt siinä oli jonkinlainen järkikin.
Illlalla pieni puhelinrumba taas äidin ja E:n kanssa. E:n kanssa jutellessa lämmitin saunaa ja pölisin niinkin pikkuasiasta kuin siitä miten mieheni opetti sytyttämään takan ja saunan. Puhuin ensimmäisen kerran "ulkopuoliselle" miehestäni ja junasta.ja siitä minkälaisessa mielentilassa mieheni oli mennessään junan alle. En itse oikeastaan muista. En oikeastaan muista mitään näistä. Mutta nämä kaikki ovat ylhäällä omassa "päiväkirjassani" ja kalenterissa ja muistilapuilla.

Kävin saunassa vasta tässä kohtaa kaikessa rauhassa. Ilman puhelinta. Sinä aikana puhelin oli soinut 3 kertaa. Anoppi oli soittanut ja hälle soitin ensimmäisenä takaisin. Hautauslupa oli saatu ja hautajaiset varmistuivat 11.11.17. Jonne minä en sairaalassa olon takia päässyt. Anoppi kyseli arkusta millaisen toivoisin. Puinen, mieheni näköinen. Alunperin tahdoin mennä valitsemaan arkkua yhdessä heidän kanssaan mutta he kävivät päivällä jolloin minä olin töissä ja viikonloppuna hautaustoimisto oli kiinni.
Toisen puhelun soitin isälleni ja viimeisen pikkuveljelleni ja samalla kävin Sissin kanssa ulkona.

Nyt tahtoisin mennä Sissin kanssa ulos mutta on niin tajuton "pääkallokeli", että täytyy jättää huomiseen ja valoisan aikaan.
Ensimmäisen päivityksen laitoin faceen. Mieheni toinen sisko R pyysi poistamaan sen. Suutuin niin lujaa, että poistin R:n kaverilistalta. Facen kaveripiirini on muutenkin pieni. En kaipaa sinne draamaa yhtään. Mielestäni siinä päivityksessä ei ollut mitään pahaa, kerroin siinä, että mieheni on kuollut ja pyydän ihmisiä kunnioittamaan suruani ja jättävät turhat kyselyt sikseen.

PE 27.10.17 Tämä oli työpäivä, kun "loistin" töissä työnjohtajani kotiin lähdettyä. Se olin minä joka sai kaiken sujumaan aikataulussa ja pääsimme jokainen ajoissa lähtemään kotiin. Kotimatkalla unohdin sanoa ääneen lauseen "kulta, olen tulossa kotiin" enkä vieläkään tiedä oliko se hyvä vai huono asia. Olin niin töissä kuin ihminen vaan voi olla...
Äitini ja E soittelivat ja tuleva asuntonikin eli Piilopaikka alkoi varmistua. Pikkuveljeni kanssa höpisin vielä hetken tulevaisuuden asumisestani ja hänen vaimonsa voinnista. Lähdin Sissin kanssa lenkille ja soitin vielä isälleni ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmista.
Elin kaikenkaikkiaan vain juuri sitä hetkeä. Olin paikalla vain siinä hetkessä. Aloin olemaan väsynyt selittämiseen mutta se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkuten elämässä kiinni. 

Paluu menneisyyteen, osa 2

Mun piti hoitaa talo. Pitää se kunnossa, siistinä ja asuttuna. En oikein muuta osannut ajatella. Kotiavaimeni hukkuivat tavaramäärään ja siisteyteen enkä vieläkään osaa sanoa missä ne ovat - mutta ei ole kukaan peräänkään kysellyt.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.

MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.

TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.

KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.

Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.

Paluu menneisyyteen

Kaikki tapahtui siis  LA 14.10.17
SU 15.10.17 me omaiset saimme tiedon. Se oli shokki. Nyt vasta tiedän mitä shokilla tarkoitetaan. Se vie muistin mennessään. Mulle jäi trauma - en saanut käsitellä sitä rauhassa. Mun täytyi pitää huolta talosta ja kaikkien muiden asioista. Unohdin itseni jonnekin. Unohdin jopa Sissin.
Kello oli n. 13, kun sain tiedon puolisoni siskolta. Olin keskellä metsää Sissin kanssa. Löysin sieltä onneksi nopeasti pois paikallisten avustuksella. Autosta hajosi pakoputki, kun tulin sieltä hiekkatietä pitkin takaisin äitini luo. Apukeittiön lattia. Siihen jäin äitini kanssa hetkeksi. Jalat meni alta. Sain sanottua vain "Meillä ei ole enää häntä". Se oli sumuista. Joulun vietin siinä samassa talossa - mun lapsuuden kotini. Ei tullut muistoja mieleen siitä päivästä. Kai se mieli reagoi vieläkin ja yrittää tukehduttaa multa kaiken. Ehkä olisi aika antaa periksi ja vain itkeä. Mutta olen tehnyt sitä jo liiaksi. Aina, kun palaan "omaan itseeni" niin tulee itku. Miten mä selviän ilman häntä? Miksi hän teki sen? Miten me kaikki selvitään tästä?

TI 17.10.17 Ajoimme äitini kanssa silloiselle paikkakunnalleni. Äitini oli tukenani ensimmäisen viikon. Tarkoitus oli järjestää samana iltana perheen keskeinen ensimmäinen tapaaminen asian tiimoilta. En vieläkään tiedä miten sain sen kaiken vedettyä läpi. Puolisoni kaksi siskoa, hänen vanhempansa, minun äitini ja puolisoni paras ystävä. Kerroin heille kellonaikoineen sen mitä viimeisen viikon aikana tapahtui. Mun ei annettu surra. Mun tehtävä oli kertoa. Olin shokissa. En muista siitä illasta mitään.
Äitini auttoi siivoamaan ja laittamaan illaksi pullaa ja kahvia.

Kaikki ovat tänä päivänä unohtaneet sen, että puolisoni oli sairas. Psykoosissa. Minä tai kukaan ei olisi pystynyt estämään tätä. Tottakai syyllisyyden tunteet repii meitä kaikkia mutta yritän tolkuttaa itselleni, että kukaan meistä ei olisi ehtinyt.

KE 18.10.17 Puolisoni työnjohtajat tulivat hakemaan työauton. Juttelin pitkään heidän kanssaan. Edes työmaailmassa kukaan ei ollut huomannut mitään ennen torstaita, kun puolisoni ei enää pystynyt lähtemään töihin. Myös heillä siellä oli pienimuotoinen kriisipalaveri. Puolisoni oli hyvä työssään. Paras. Ja hän yritti viimeiseen asti olla paras. Tunnollinen. Olihan hän 19 vuotta ollut samassa työpaikassa.
Poika ja ex kävivät ja puolisoni isä iltapäivällä. En ole exän kanssa tullut ikinä toimeen mutta hyvinhän se meni. Niin kauan kuin minä en rupea vaatimaan oikeuksiani niin kaikki menee hyvin. Olen aina ollut väliinputoaja. Hiljainen porukassa mutta oma itseni kotona tuttujen ihmisten ympäröimänä. En juurikaan viihdy baareissa. Mieluummin ne kalsarikännit.
Appiukolle annoin läjän talon papereita - mieheni oli hyvin tarkka kaikissa papereissa - niitä löytyi jo 80-luvulta asti.
Tämä päivä oli myös se, kun ihmettelin miten astianpesukone toimii äitini kanssa. Puolisoni oli aina sen naksauttanut päälle. Minä hoidin pyykit ja lattian pesut. Ja se toimi. Mies teki meillä aina ruuan.
Olin kovin huolissani siitä, että me syödään äitini kanssa. Puolisolleni oli tärkeää, että perhe syö.
Tänään tein makaroonilaatikon jota voin syödä monta päivää.

TO 19.10.17 puolisoni isä tuli korjaamaan autoni pakoputken. Olihan se... nähdä miten 75-vuotias mies kömpii auton alle. En voi ikinä häntäkään kiittää siitä tarpeeksi. Annoin pienen summan rahaa. Äitini kanssa kävimme ostoksilla ja työnjohtaja kävi vielä tuomassa papereita. Koskien poikaa. Hän saa kunnon perinnön isältään. Appiukko myös palautti osan papereista tänä päivänä. Mitä minä niillä teen?
Puolisoni toisen siskon S:n kanssa viestiteltiin paljon joka päivä.

PE 20.10.17 oli ensimmäinen päiväni töissä. Uuden opettelua, uusien ihmisten tuntemista. Äitini kertoi, että olen rohkea.Hän kertoi myös ettei ruisleivän nakertaminen aamulla ikinä ole kestänyt niin kauan. Saatoin unohtaa itseni vain tuijottamaan. Aloin olla väsynyt kaikkeen muistamiseen. Mutta kaikki vaativat sitä multa. Tahdoin täyttää kaikkien kysymykset unohtaen itseni ja Sissin.
Pakoputki hajosi uudestaan. Pojan "turvapaikkaperhe" kävi illalla kylässä. Huomasin viihtyväni töissä. Pystyin keskittymään vain siihen mitä olin tekemässä. Kun olin töissä niin olin niin töissä. Pystyin unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään vain itseeni ja työhöni. Ja työnjohtajaani Arnoon joka kertoi mitä piti tehdä. Tahdoin pysyä hänen menossaan mukana. Todistaa, että olen hyvä työntekijä. Se oli mulle tärkeää. Onnistuin eräs perjantai siinä. Mutta vääränlainen vauhti alkoi siitä ja ajauduin psykoosiin. Mutta vielä ei olla edes siellä asti.

LA 21.10.17 Äitini oli lähtemässä seuraavana päivänä joten kävimme vielä appivanhempieni luona. Äitini halusi vielä muistaa heitä. Kävimme myös ostamassa mulle hautajaispuvun jota en sitten koskaan käyttänyt sairaalan takia. Sairaala ei päästänyt mua oman puolisoni hautajaisiin. Sairaala on tuhonnut elämästäni niin paljon. Liikaa. Miten mä ikinä selviän tästä?

SU 22.10.17 Äitini lähti takaisin lapsuuden maisemiin. Appiukko kävi korjaamassa pakoputken uudestaan. Poika ja ex kävivät myös. Annoin monopolyn matkaan - poika ja mieheni pelasivat sitä paljon yhdessä. Annoin myös joitain papereita pojalle, jos ikävä iskee. Siinä oli puolisoni työhön liittyvää, partioon liittyvää... kaikkeen semmoiseen mitä ex ei osaa arvostaa. Annoin pojalle myös ensimmäiset kuvat iskästä muistoksi. Huonolla tulostamiskokeilulla. Mutta ne ensimmäiset kuvat olivat tärkeitä. Itse selasin vasta tässä ensimmäisen kerran kuvia. En ole pystynyt tekemään sitä vieläkään toista kertaa. Liian kipeitä muistoja.
Lähdin käymään puolisoni toisen siskon, R:n ja hänen aviomiehensä luona. Myös S oli paikalla, kaupan kautta...
Isäni kanssa soiteltiin autosta, kun silloisesta autosta oli katsastus loppumassa ja se oli muutenkin kuolinpesän auto... Isäni on nyt hommannut mulle auton Piilopaikkaani. En voi omia vanhempianikaan kiittää tarpeeksi. Äiti lupasi maksaa autosta puolet. Se on heidän välinen asiansa.

Tässä kohtaa myös soitin ensimmäisen kerran vasta E:lle, parhaalle ystävälleni Ouluun. Olen tuntenut hänet melkein 20 vuotta ja hän on suuri osa tätä koko tarinaa. Hän oli yksi niistä jotka toimittivat mut hoitoon. Enkä vieläkään osaa siitä kiittää.

Torstai...

... oli se pahin päivä mieheni harhojen ja pelkojen kanssa.
Kun hän tuli töistä neljän pintaan hän oli todella ahdistunut ja levoton. Hän ramppasi edes takaisin etupihalla ja takapihalla - odotti sitä "kotietsintää" joka hänen mielestään saattoi alkaa koska vain ja kaikki "merkit" siitä olivat kuulemma varmistettu. Merkeillä hän tarkoitti "kameroita" ja joka ikistä vastaantulevaa autoa joka hänen mielestään ja harhoissaan oli siivilipoliiseja.
Mies ei vaihtanut töiden jälkeen kotivaatteita niinkuin yleensä vaan oli koko ajan "valmiudessa" kotietsinnän pelossa. Hän oli varma, että nyt, kun hän oli kertonut mulle niin paljon asioita niin kotietsintä alkaa illalla.
Illalla istuimme minun "mökömökö" - huoneessa (mun huone = meidän "ylimääräinen huone" jossa tein paljon käsitöitä") ja miehen mielestä kotietsintä alkaa 10 minuutin päästä. Istuimme sen 10 min siinä ja minä rauhallisesti selitän koko ajan, että kulta, kun meille ei ole tulossa kotietsintää tänäänkään... Kun 10 minuuttia oli kulunut niin mies oli varma, että hän on tulkinnut "merkit" väärin ja täytyy odottaa vielä toiset 10 minuuttia. No, me odotimme minä jo itkua niellen, kun olin niin huolissani puolisostani eikä hän vieläkään suostunut lähtemään kanssani työterveyteen, koska miehen mielestä työt piti hoitaa jotta saa laskut maksettua. Niin tunnollinen ja vastuuntuntoinen hän oli. Mutta niin totaalisen burn out jota meistä ei huomannut kukaan, en minä, ei kukaan kavereista, ei sukulaisista.... Mutta mitään itsetuhoisuutta ei ollut vieläkään havaittavissa. Eikä minkäänlaista aggressivisuutta minua tai muita kohtaan. Vain harhoja ja pelkoja jotka liittyivät vain ja ainoastaan hänen firmaansa.

Jossain välissä istuimme etupihalla tupakalla ja mies alkoi hokemaan sanaa "maanjäristys". No minä tietysti kysyin jo siinä vaiheessa: "Mikä vitun maanjäristys?" Se oli kuulemma sana jolla hän ottaa "viestejä" vastaan mutta ei suostunut mulle kertomaan mitä viestejä. Mutta ne liittyivät siihen hänen kotietsintä - pelkoonsa. Siinä vaiheessa minä aloin jo vähän suuttumaan. Aloin provosoida vähän ja hokea sanaa "maanjäristys" ääneen.... maanjäristys, maanjäristys, maanjäristys.... Silloin mieheni alkoi suuttumaan minulle ja sanoi: "ÄLÄ SANO SITÄ SANAA, KUN ET TIEDÄ MITÄ SE TARKOITTAA !!!" Lopetin siihen, koska huomasin, että mies oli ihan tosissaan. Ja samalla pidättelin kyyneleitä, koska en enää tiennyt mitä tehdä.
Illalla/alkuyöstä joutui taas lähtemään töihin. Eli hän oli 3vrk:n aikana nukkunut max 12h mikä oli osaltaan syy harhoihin ja pelkoihin. Kun hän ei saanut nukkua työnsä vuoksi. Mutta torstai oli se ilta/yö, kun mies ei enää harhojensa takia pystynyt menemään töihin. Hän kyllä lähti ja lähtiessään kuiskasi mulle: "soita heti, jos joku tulee". Tässä vaiheessa laitoin pitkän tekstiviestin hänen siskolleen ja pyysin apua. En enää tiennyt mitä tehdä ja mistä löytää miehelleni apua. Sovimme S:n kanssa treffit perjantaiksi eli seuraavaksi päiväksi ja S otti asiani tosissaan - ehkä kuitenkin vähän epäillen, koska .... minun mies.... ei ikinä olisi uskonut .... kukaan meistä.... en edes minä...

Mutta mies ei enää torstaina pystynyt lähtemään töihin. Hän lähti mutta palasi 15 minuutin jälkeen takaisin kotiin ja sanoi taas, että merkit ja kamerat ja siviilikytät tulevat ihan niillä minuuteilla. Saan kuitenkin puhuttua hänet lähtemään takaisin töihin, koska yöllä täytyy olla tunnissa perillä.... hän ns. "päivysti" sen viikon. Mutta ei hän pystynyt enää lähtemään. Olin jo sängyssä nukkumassa mutta kuulin miten etuovi kävi viiden minuutin välein... Mies tuli nukkumaan noin 20min päästä ja kertoi, että sai puhuttua itsensä ns. "lepoajalle". Minä huokaisin helpotuksesta. Nyt mies saa nukkua edes noin 7h putkeen, koska klo 7 alkaa taas ns. normaali työpäivä.
Miehelle oli jostain syystä tärkeää pitää pojan huoneessa valot päällä. En tiedä miksi. Pelkäsi kai sitä lastensuojeluakin vielä firmansa kautta. Telkkaria hän piti kiinni vaikka meillä yleensä aina iltaisin oli telkkari päällä - katsoi sitä kukaan tai ei. Yleensä mies rentoutui sohvalla telkkaria katsellen mutta nyt ei puhettakaan siitä.

Mies nukkui n. 6-7h kunnes perjantai aamuna klo 7 hänen tuuraaja soittaa ja kysyy perjantaista eli seuraavasta päivästä.
Ja minä lähdin tapaamaan mieheni siskoa. Mutta se on perjantain tarina se.
Olin huolesta sairas.

Niinkuin äitini oli minun puolesta kuukausi sitten ja soitti noin 400km päästä minulle ambulanssin.

Keskiviikkona...

... alkoi olla harhojen ja pelkotilojen kanssa jo mullekin jo pelottavaa. Huomasin, että mies todella uskoo ja pelkää niitä harhoja joita hänellä oli. Töistä tullessa iltapäivällä hän kuvasi kännykällä firman auton sisältä ja ulkoa, koska oli varma siitä, että firma on viemässä häntä oikeuteen irtisanomisen takia jota hän ei ollut edes työnjohtajalleen vienyt maanantaina eikä edes keskiviikkona. Hän kuvasi siis firman auton tavaroineen päivineen, koska pelkäsi omaa firmaansa ja sitä, että häntä aletaan syyttää jostain mitä hän ei ole tehnyt.
Kun kerroin tästä hänen työnjohtajalleen myöhemmin... se oli raskasta...
Keskiviikko illalla sain mieheni hetkeksi istumaan ja puhumaan mulle. Sanoin hänelle, että "kulta, puhu mulle. Mikä sulla on?" Hän alkoi kertoa kuinka meidän takapihalla lentelee pieniä "koptereita" joissa on iiristunnistimet ja miten firma seuraa häntä/meitä koko ajan. Hän myös kertoi miten naapuritalojen seinissä on kamerat suunnattuna meidän taloon. Meidän takapihan vaahterassa oli linnunpesä joka sekin oli kamera. Ja kaikki "kamerat" olivat myös lämpökameroita millä pystyy seurata ihmisiä myös pimeällä.
Kaikkihan on teoriassa mahdollista. Mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun yritin saada mieheni Mehiläiseen työterveyshuoltoon hakemaan sairaslomaa. Mutta mies ei suostunut, koska: Työt pitää hoitaa ensin. Hän lupasi maanantaina hakea sairaslomaa. Enkä minä voi aikuista ihmistä lääkäriin pakottaa. Jos olisin soittanut ambulanssin pihaan niin mieheni olisi pelkästään nauranut ja lanssipojat olisivat lähteneet ilman miestäni pois.
Illalla nukkumaan mennessä mies kertoi miten "koko ratas lähti nyt pyörimään, kun kerroin sulle". Kotietsintää hän pelkäsi alusta lähtien, maanantaista lähtien. Oli varma, että poliisit ja kaikki mahdolliset tulevat hetkenä minä hyvänsä tekemään kotietsinnän - vain sen takia, koska hän suunnitteli irtisanoutuvansa töistä. Nukkumaan mennessä hän sanoi minulle "Tämä on mulle lopun alkua" ja minä rauhoittelin ja kerroin taas järkitasolla missä mennään. Meille ei ole kukaan tulossa tänäkään yönä. Nuku kulta nyt.

Mutta yöksi hän joutui töihin. Hän tuli aamu viideltä takaisin kotiin ja seitsemältä lähti taas töihin niinkuin kuuluikin. Hän ei nukkunut. Ja hänellä oli harhoja ja pelkoja liittyen firmaansa. Hän oli varma siitä, että firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä.

Enkä minä vieläkään uskonut, että mieheni on sairas vaikka sitä epäilinkin jo tässä vaiheessa. En uskonut, että hän on jo vaarallisesti sairas. En osannut auttaa. Mutta torstai oli se se - eli seuraava päivä, kun laitoin tekstiviestin hänen siskolleen. Ja yritimme lähteä etsimään miehelleni apua. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.

Tiistaina...

... mieheni alkoi kertoa enemmän niistä harhoista ja peloista mitä hänellä oli. Mutta en silloinkaan vielä tajunnut miten pahasti hän olikaan sairastunut. Hän teki asioita kotona niinkuin ennenkin. Hän edelleen pelkäsi, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen alkoholisti ja saan varoituksen" - lapun. Selitin edelleen järkitasolla, että semmoiset tarinat eivät kuulu meidän elämään. Niinkuin eivät kuuluneetkaan. Mies pelkäsi omaa firmaansa jossa oli työskennellyt jo lähes 20 vuotta.  Hän kertoi, että firma seuraa häntä. Tiistaina mies vertasi myös omaa/meidän elämää kaikkiin iltalehden ja julkisen median lööppeihin ja yritti vedota siihen, että kun "näistä on niin surullisia tarinoita". Selitin taas järkitasolla, että vaikka onkin niin ei se tarkoita sitä, että meille kävisi samoin. Hän pelkäsi, että firma haastaa hänet oikeuteen, jos hän irtisanoutuu. Ja minä selitän järjellä, että se on mahdotonta. Puhuin myös tiistaina hänelle siitä isosta muutoksesta joka seuraisi siitä, että hän irtisanoutuu. Kerroin ettei meidän ole tarvetta tehdä sitä muutosta juuri nyt. Kerroin, että me voidaan vielä miettiä sitä ja jatkaa elämää vielä jonkin aikaa niin kuin se oli siihenkin asti. Mies taas rauhoittui illaksi vaikka levoton mieli oli ja nukahtaminen oli vaikeaa vaikka aina kahdehdin hänen unenlahjojaan.
Sellainen oli se viimeisen viikon tiistai. Siitä päästään seuraavaan päivään keskiviikkoon. Kaksi kuukautta sitten.

Back to the hospital...

Lomat lusittu niin sanoakseni. Sairaalassa takaisin. En vielä tiedä vituttaako vai naurattaako vai itkettääkö..

Palatakseni mieheeni, puolisooni, elämäni "monitoimimieheen"... Meillä oli tapana silloin tällöin ottaa muutama "rentouttava" aina työpäivien jälkeen. 2-4, ei sen enempää. Se ei ollut meille mikään ongelma ikinä eikä sitä katsottu ns. "pahalla" ikinä.
Kesä kuitenkin oli ja meni ja se on tiettävästi duunarin elämässä sitä "kosteaa aikaa".
Sitä surullista viikkoa edeltävänä viikonloppuna Hän lopetti sen "tissuttamisen" kuin seinään. Koko meidän lähiomaisten joukko on aika varmoja siitä, että kyseessä oli delikka, eli delirium eli rumasti sanottuna juoppohulluus. Sitä ei voi varmaksi sanoa kukaan. Mutta ne harhat ja pelkotilat delikassa alkaa vasta muutaman päivän tissuttelun lopettamisen jälkeen ja siinä meni n. 4 päivää lopettamisesta milloin ne harhat ja pelot olivat kaikista vahvimmillaan. Hän pelkäsi omaa firmaansa - työelämää - se oli hänen pelkonsa ja harhansa, että firma kuuntelee häntä salaa, seuraa häntä digitaalisesti jne jne... mikään niistä harhoista ja peloista ei ollut itsetuhoisia.... kukaan ei osannut aavistaa... ja sitten, kun osasimme niin oli jo liian myöhäistä....

Ennen sitä alkavaa viikkoa viikonloppu oli normaali. Mieheni teki minulle jopa jalkahoidon. Kaikki alkoi sunnuntaista, kun mies tietokoneella kirjoitti sitä irtisanomisilmoitusta. Siitä alkoi levottomuus jota edes minä en osannut "diagnosoida".... Hän oli totaalisen burn out. Niin burn out kuin vain ihminen voi olla mutta niin totaalisen tunnollinen duunari, että töissä ollaan ja töihin mennään jotta saa talon maksettua ja laskut maksettua. Edes minä en huomannut hänen loppuunpalamista - edes minä, hänen läheisin ihminen. Hän oli ja eli niinkuin aina - paitsi ne viimeiset 4 päivää jolloin hain hänen siskoltaan apua.

Kun maanantaina huomasin ettei kaikki ole ihan ok.... hän pelkäsi myös lastensuojelua maaanantai iltana. Että hänen firmansa tekee lastensuojeluilmoituksen. Jostain syystä, jos hän irtisanoutuu. Hän pelkäsi myös, että firma pakottaa hänet allekirjoittamaan jonkun "olen saanut varoituksen alkoholin käytöstä" - lapun vaikka mitään todellisuuspohjaahan noilla ei ole. Hän ei IKINÄ ollut humalassa töissä, ei edes krapulassa. Mutta jostain syystä hän pelkäsi tällaisia asioita maanantaina ja tiistaina. Maanantaina Hän tosiaan sanoi, että "firma juonittelee häntä vastaan". Mutta vasta keskiviikkona sain hänet puhumaan enemmän....
Selitin hänelle maanantain ja tiistain järkitasolla miten mikään niistä ei ole totta. Perustelin ja Hän kuuunteli mua. Hän rauhoittui. Kerroin, että ihminen VOI SANOA ITSENSÄ IRTI TÖISTÄ IHAN MILLOIN HALUAA eikä firmalla ole siihen mitään "nokan koputtamista".

Isoja muutoksia Hänellä.

Niin myös minulla.
NYT.

Nykypäivän työelämästä... ja miehestäni.

Mieheni oli liian tunnollinen työntekijä. Digitalisaation myötä Hänen työntekonsa alkoi olla stressaavaa. Ja Hän halusi kaikki raportit tehdä juuri niinkuin pitääkin - hän oli aina sellainen. Mutta "kukkahatut" alkoivat Hänen työssään hyppiä liikaa silmille - niinkuin monessa muussakin työpaikassa nykypäivänä. Työn tekeminen on nykypäivänä tehty vaikeaksi. Kaikkea seurataan mitä teet. Hyvä ettei vessoissakin ole jo kamerat. Elektroniikka ja erilaiset "kyttäyslaitteet" tekevät työnteosta täyttä helvettiä välillä.
Miehelläni alkoi sen viimeisen viikon aikana harhat. Pelot. Hän luuli tosissaan loppuviikosta, että häntä seurataan, kameroita on jokapuolella, hänen työvaatteensa on täynnä kuuntelulaitteita jne.... ja silti Hän lähti keskellä yötä töihin, koska käsky kävi.

Meistä kukaan ei ehtinyt ajoissa. Ei kukaan.

Itselläni alkaa työt tammikuussa uudessa firmassa. Se pelottaa ja ahdistaa. Mutta olen itse ollut aina pieni työnarkomaani joten "ensi shokin" jälkeen epäilen kyllä, että pärjään. Mutta se pelottaa ihan helvetisti. Se on kuitenkin vakituinen työpaikka joka ei nykypäivän Suomessa ole ollenkaan itsestään selvä asia.
Nyt kaipaan vain takaisin sairaalaan niin hullulta kuin se kuulostaakin. "Työt" Piilopaikassa on tehty siihen saakka kunnes pääsen Sissin kanssa tänne kahdestaan... joulun jälkeen kai.

Tällä hetkellä tulevaisuus on siis täysin auki, pelkkä tuhoon tuomittu katastrofi mielen perällä. Muutos pelottaa. Mutta se pelottaa aina. Sitä myös mieheni mulle hoki. Ehkä enemmän kuitenkin itselleen? En tiedä.
Tiedän vain sen, että me rakastimme toisiamme enemmän kuin koskaan sillä hetkellä, kun se kaikki tapahtui. Mies oli niin sekaisin ja mieleltään niin sairas ettei välttämättä edes itse tiennyt missä sillä hetkellä oli. Hän oli myös ottanut 80mg Tenoxia jotka lääkäri oli hänelle antanut mutta Hän on ollut niin sekaisin että ei varmaan itsekään ole tiennyt montako Hän oli ottanut. Eikä hän ollut tottunut bentsoihin. Ikinä Hän ei ollut unilääkkeitä elämässään tarvinnut mutta Hän ei saanut sillä viikolla nukuttua. Koska puhelin soi jatkuvasti töihin normaalin työpäivän jo päätyttyä. Sen lisäksi hän oli todennäköisesti juonut muutaman oluen. Bentsot, olut, harhat ja pelot siitä miten "firma haluaa tuhota hänet ja hänen elämänsä" aiheuttivat sen, että hän juoksi junaa vastaan eikä hyvin suurella todennäköisyydellä itsekään tiennyt missä oli sillä hetkellä.
Sain viimeisen tekstiviestin lauantaina klo 21:22:
"Hyvää yötä kulta. Kömmin kohta itsekin nukkumaan".
Vartti siitä .... PUM !

En vieläkään usko tästä mitään todeksi. Tai uskon. Mutta en tahdo uskoa, että tämä kaikki tapahtui minulle, Hänen puolisolleen.

Piilopaikka

Kun elämässä tulee suuria muutoksia, mieli alkaa kaipaamaan pois. Kauas pois. Ihmisistä, metelistä, arjesta. Suurista muutoksista elämässä alkoi tämänkin päiväkirjan pitäminen, suunnittelu ensin. Sitten toteutus. Ja nyt alkaa vasta minun matkani. Kahden kuukauden jälkeen.
Alunperin aloin pitämään matkapäiväkirjaa vaelluksistani koirani Sissin kanssa. Sieltä matkalta palatessani takaisin "kotiini" mikään ei ollut enää ennallaan.

Mies suunnitteli viimeisen viikon aikana sanovansa itsensä irti töistä. Hän kirjoitti jo sunnuntaina irtisanomisilmoituksen valmiiksi. 19 vuoden "palveluksen" jälkeen. Suuria ja isoja muutoksia. Hänen sekoamisensa lähti maanantaista, kun Hän tuli töistä eikä ollutkaan vienyt irtisanomisilmoitusta. Hän oli totaalisen burn out jota Hän itse eikä kukaan meistä läheisistä huomannut - edes minä. Hän oli liiankin tunnollinen työssään.

Mitäkö minä itse meinaan tehdä nyt? Minnekö menen?
Olen vuokrannut oman piilopaikkani. Todellisen piilopirtin. Jossa voin aloittaa surutyöni oikeasti. Mulla oli liian paljon muistettavaa tapahtuneen jälkeen ja sekosin. Jouduin jopa psykoosiin. Ja nyt olen vielä sairaalassa toipumassa siitä. 4.11 lähtien. En vielä tiedä pääsenkö edes jouluksi kotiin. Vanhempani asuvat kaukana mutta toivon todella, että lääkäri antaa luvan lähteä heidän luo jouluksi.
Itselläni on nuoruudesta hyvin katkerat muistot psykiatrisista laitoksista mutta en ole ikinä ollut psykoosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta enkä vieläkään ole varma onko psykoosi jo täydellisesti ohi. En tahdo uskoa lääkäreitä tai omahoitajiani. Tiedän vain sen, että olen pakkohoidossa enkä tiedä, koska se päättyy.
Nyt olen kuitenkin päässyt ensimmäiselle yölomalleni. Vain sen takia pystyin aloittamaan tämän blogin, mun surutyön. Olen joskus kauan sitten kirjoittanut blogia mutta en enää moneen vuoteen. Mutta epäilen vahvasti, että tästä blogista tulee selviytymistarinani. Kaikkineen päivineen. Rehellistä tekstiä mitään kaunistelematta.
Joten... olen nyt tällä hetkellä Piilopaikassani - tulevassa uudessa kodissani. Yksin. Ja palaan tänään illalla takaisin sairaalaan. Sissi on isälläni hoidossa siellä kaukana jossain. He voivat hyvin mutta tietenkin ovat kovasti huolissaan siitä miten minulla menee.
Vaihtelevasti.
Itkun jälkeen nauran kyyneleiden läpi, itken ja nauran palaten taas itkuun.
En vielä edes tiedä oliko tämä yöloma hyvä vai huono juttu. No. Sain ainakin tavaroita laitettua oikeisiin paikkoihin.

Mies halusi siis irtsisanoa itsensä mutta ei pystynytkään viemään irtisanomisilmoitusta. Miksikö? Koska hänen mielestään maanantaina "firma juonittelee häntä vastaan". Se oli ensimmäinen "merkki" mulle, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Mutta maanantain ja tiistain Hän oli kuitenkin vielä suht oma itsensä vaikkakin väsynyt. Keskiviikko ja torstai olivat ne pahimmat Hänen harhoineen ja pelkoineen. Torstaina otin yhteyttä Hänen toiseen siskoon ja yritimme yhdessä lähteä etsimään miehelleni apua, koska mies ei suostunut lähtemään kanssani lääkäriin. Mutta sitten tuli lauantai.... eikä sunnuntaina kukaan meistä enää saanut häneen mitään yhteyttä.
Poliisin kautta tuli tieto junasta. Miehen sisko soitti minulle sinne jonnekin kauas metsän keskelle, että meillä ei ole enää miestäni. Olin siis vaeltamassa Sissin kanssa. Itselläni on sen jälkeen vain hyvin hämäriä muistikuvia mutta sen sijaan mulla on tarkkaakin tarkemmat muistiinpanot jotka olen tehnyt käsin. Vihkoon. Moneen eri vihkoon, koska ne vihot ovat täyttyneet. Niistä voin muistella ja kirjoittaa niitä ajatuksia tänne - nyt, kahden kuukauden jälkeen.

Kumpi meistä on psykoosissa?

12.12 ja etelä Suomessa sataa oikea ensilumi. 20cm luvattu tänään.
Ja 14.12 tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun puolisoni kuoli.
Hän meni junan alle.
Hän oli juossut junaa vastaan.
Hän. Minun rakas puoliso. Liiankin rakas. Hän. Vastuuntuntoinen, laskunsa ja veronsa maksava 10-vuotiaan pojan isä. Työssäkäyvä 47 vuotias perheen isä. Olimme uusioperhe. Viikkoviikko. Poika ei siis ole minun. Mutta Häneltä jäi minun lisäksi vain 10 vuotias poika. Poika on tietysti nyt kokonaan äidillään. Ja hyvä niin.
Koska minä sairastuin psykoosiin kaiken keskellä.
Mutta Hänkin oli sairas. Hänen mieli oli yhtä sairas kuin minunkin.
Vain viikossa.
Hän sekosi VAIN viikossa. Minäkin sekosin vain viikossa tapahtuman jälkeen.

Miksi?
Sitä kukaan ei tiedä ikinä varmaksi. Vielä. Ehkä koskaan. Ikinä.

Mutta nyt minä olen sairas. En ole enää psykoosissa, siksi tämä blogi. Missä alan tuntemuksiani purkamaan.