Siitä on vierähtänyt tovi, kun oon viimeksi kirjoittanut. Nyt taas tuntuu, että pakko kirjoittaa ajatuksia jonnekin. Olen ollut osastolla viime marras-lokakuussa ja kerran tarkkailussa toisella osastolla ja taas pari päivää "omalla" osastolla. Mutta ei noista sairaaloista ole mitään apua. Siellä se lääkehoito on prioriteetti ykkönen ja mä oon jo elämässäni kokeillut kaikki mieliala-, tasaavat ja neuroleptit. Mikään ei anna vastetta tai sitten ne aiheuttaa levottomat jalat oireyhtymän. Onko sairauteni siis lääke resistentti? Psykoosista olen kahteen kertaan selvinnyt osastolla Zybrexan ja Cisordinolin avulla mutta epävakauteen ei auta mikään lääke - siihen ei ole täsmä lääkettä. Tällä hetkellä syön tarvittavana unettomuuteen Levozinia ja Opamoxia ahdistuneisuuteen plus Cisordinol Debot menee injektiona psykoosin ehkäisyyn pienellä annoksella kahden viikon välein. Siinäpä ne lääkkeet mitä suostun syömään/ottamaan. Lisäksi sairaalassa mä teen samaa kuin kotonakin - tuijotan soffalla telkkaria näkemättä sitä kuitenkaan. Eli tuijotan tyhjää. Samapa sitä on istua sitten kotona. Osastolla olen kyllä turvassa itseltäni ja on aina joku tuttu hoitaja jota vetää hihasta, kun on paska olo. Kotoa en löydä samanlaista turvallisuuden tunnetta ja se on surullista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ahdistus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. tammikuuta 2021
Täyttä paskaa
Tuntuu, että olen niin totaalisen yksin tämän sekasorron keskellä. Tukiverkostoni on todella minimaalinen. Mutsi ja sen mies, E, faija ja pikkubroidi. Siinäpä tukiverkostoni. Olen onnistuneesti polttanut kaikki sillat takanani ja jäljelle on jäänyt E josta olen äärettömän kiitollinen, että edes hän on jaksanut perheeni lisäksi.
Tein yhden paukun vaikka kello ei ole edes kolmea iltapäivällä. Miksei? Ei mun tarvi minnekään lähteä saati, että joku olisi tulossa kylään. Edellisestä suihkukerrasta on aikaa jo 4 päivää mutta en jaksa,liian märkää touhua. Hirvee vaiva. Olen kai jokseenkin masentunut, kun mistään en saa mielihyvää, en edes kissastani. Uusi koiranpentu on tulossa taloon kevättalvella, jos se saisi iloisuuden ja onnellisuuden edes jossain määrin tuntumaan joltain. Sissihän kuoli 1,5 vuotta sitten. Sissi oli kyllä elämäni koira. Uskollinen ja kuuliainen loppuun asti. Sillä lähti takajalat alta ja jouduttiin lopettamaan. En ole lenkkeillytkään Sissin jälkeen yhtään - mitä sitä yksinään pönöttää tuolla kylmässä? Olen mökkihöperöitynyt enkä tiedä miten vieraiden ihisten kanssa pitäisi olla saati tiedä mitä niiden kanssa pitäisi jutella. Olen parit tinder treffit käynyt läpi mutta tulee liikaa kiusallisia hetkiä, kun en vaan tiedä mitä puhua ihmisten kanssa. Lisäksi joudun peittelemään käsivarsiani jotka ovat arpikudosta täynnä. Eli en voi olla oma vapaa itseni vaan joudun salaamaan historiaani uusilta ihmisiltä etteivät he juoksisi karkuun heti ensi tapaamisen jälkeen. Joni hyväksyi mut tämmösenä kuin oon mutta olenko itsekäs, jos sanon, että Jonin ulkonäkö ei miellytä omaa silmää? Olenko liian pinnallinen? Lisäksi Jonilla on lapset ja itse en ole oikein ikinä ollut lapsi ihminen. Olen tyytyväinen näin, kun kukaan ei ole klo 7 hyppäämässä sänkyyn ja huutamassa, että herätkää! Muutenkin esim. kaupassa lasten äänet lähinnä ärsyttää saati sitten, jos joku tenava huutaa ja rääkyy ostoskärryissä. Jos ei ihan turpaan tekisi mieli vetää (lähinnä lapsen vanhempia) niin läheltä ainakin liippaa. Jättäisivät sen huutavan kakaran kotiin.
Olo on muutenkin ollut viime aikoina tosi aggressiivinen. Turhautunut. Kun ei ole elämässä mitään sisältöä. Aloitin DKT terapian viime viikolla ja ensimmäinen ryhmäkäynti oli siis myös viime viikolla. Kaikki puhuivat niin hienoilla termeillä ja tunsin itseni tyhmäksi kaiken sen keskellä. Taisin kaksi sanaa sanoa koko 2 tunnin aikana. Annan ryhmälle vielä viisi kertaa mahdollisuuden. Jos senkin jälkeen tuntuu tältä niin lopetan koko ryhmän. Tällä viikolla yllätys, yllätys, ryhmä oli peruttu. Toisella ryhmän vetäjistä tenavat sairaana ja eilen olisi ollut yksilökäynti joka peruuntui samaisen teraputin lapsiongelman takia. LAPSET VITTUUN. Nyt onneksi sain huomiselle yksilökäyntiajan mutta sekin on vain ehkä mikäli ne kakarat on jo terveitä. Terppa lupasi aamulla pistää vielä varmistus viestin.
Nyt oon niin angsteissani ja vittuunnuksissani ja turhautunut ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään enempää.
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
Pelottava tieto ja kilometri postaus
Tänään jatkoin yöllistä pohdintaani.
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."
Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...
Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain" ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.
Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.
Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.
Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.
Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.
Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ ! Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.
Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...
Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.
En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.
Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.
Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."
Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...
Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain" ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.
Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.
Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.
Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.
Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.
Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ ! Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.
Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...
Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.
En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.
Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.
Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?
lauantai 11. toukokuuta 2019
Ahdistus
Mulla on ihan outo olo. Ahdistava. Ihan kuin eläisin jossain menneisyydessä mutta en tiedä missä niissä. En kuitenkaan sairaalassa. Mietin Turussa asumista. En muista siitäkään ajasta juuri mitään vaikka asuin siellä 4,5v. Ikää oli about 16-21. Muistan ihmiset nimeltä mutta en muista mitä me tehtiin. Hämäriä muistikuvia. Muistan opiskelleeni lähihoitajaksi 1,5v mutta en muista siitä itse ajasta mitään. Muistan vaan oppilaitoksen ja joitakin ihmisiä kasvoista mutta en heidän nimiään.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
lauantai 6. lokakuuta 2018
Mieli teki omat esteensä
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Yksinäisyyden tuskaa
Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
tiistai 24. heinäkuuta 2018
Kuoleman tavoittelua
Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Muutto
Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Kulta, mä tahdon tulla kotiin
En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
maanantai 22. tammikuuta 2018
Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti
Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
sunnuntai 21. tammikuuta 2018
Antakaa mun olla mutta soittakaa mulle !
Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tästä ei tule mitään
Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
maanantai 15. tammikuuta 2018
Trauman jälkeisen surun alkumetrit...
Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.
Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.
Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.
Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.
Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....
Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.
"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ...
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste.
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!!
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!
Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.
... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "
Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa... Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....
lauantai 6. tammikuuta 2018
Heikkoutta?
Oliko mieheni heikko?
Mun monitoimimies ei ollut heikko !
R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.
Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?
E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...
Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.
Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.
Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.
Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.
Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....
En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.
Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.
Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.
Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.
Mun monitoimimies ei ollut heikko !
R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.
Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?
E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...
Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.
Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.
Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.
Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.
Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....
En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.
Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.
Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.
Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.
tiistai 2. tammikuuta 2018
Milloin tapahtui mitäkin?
Tästä eteenpäin muistiinpanoni ovat tosi sekavia. Niistä on vaikeaa muodostaa blogitekstiä. Olin hirveän vihainen kaikille. Miksei heistä kukaan hakenut mua pois sairaalasta? Samalla surullinen ja pettynyt ja kaiken kukkuraksi psykoosissa. Mutta psykoosissa ollessani kirjoitin silti tapahtumia ylös. Multa löytyy päivämäärätkin milloin sairaalassa tapahtui mitäkin.
Jari...
...mua väsyttää.
...miksi sä jätit mut yksin?
30.10.17 O ja klemmareiden metsästys
31.10.17 Ensimmäinen romahdus töissä, ilta R:n ja M:n luona.
1.11.17 Äitini soitti ambulanssin. Yö sairaalassa.
4-5.11.17 E ja äiti soitti ambulanssin. Yö sairaalassa. Luulin olevani työnjohtajani Arno.
7.11.17 Oli aika psyk.polilla. Ilmoittauduin tiskillä, istuin noin 2h aulassa neuloen villasukkaa ja tekstiviestejä naputellen. Lähdin kotiin, kun kukaan ei tuntunut kaipaavan mua.
8.11.17 Äiti soitti ambulanssin. Siitä seurasi neljän päivän tarkkailu enkä päässyt puolisoni hautajaisiin 11.11.17 sairaalan takia.
Olin siinä sairaalassa 8 päivä kunnes
16.-20.11.17 Mut siirrettiin toiseen sairaalaan.
20.11.17 He sanoivat etteivät pärjää mun kanssa ja heittivät takaisin lähtöpisteeseen.
21.11.17 Siirto lopulliseen osastoon ja eri sairaalaan.
Tämän jälkeen muistikirjassani on teksti: "Jumala. Sä et ehtinyt auttaa miestäni. Auttaisitko sä mua selivämään tästä?"
Jari...
...mua väsyttää.
...miksi sä jätit mut yksin?
30.10.17 O ja klemmareiden metsästys
31.10.17 Ensimmäinen romahdus töissä, ilta R:n ja M:n luona.
1.11.17 Äitini soitti ambulanssin. Yö sairaalassa.
4-5.11.17 E ja äiti soitti ambulanssin. Yö sairaalassa. Luulin olevani työnjohtajani Arno.
7.11.17 Oli aika psyk.polilla. Ilmoittauduin tiskillä, istuin noin 2h aulassa neuloen villasukkaa ja tekstiviestejä naputellen. Lähdin kotiin, kun kukaan ei tuntunut kaipaavan mua.
8.11.17 Äiti soitti ambulanssin. Siitä seurasi neljän päivän tarkkailu enkä päässyt puolisoni hautajaisiin 11.11.17 sairaalan takia.
Olin siinä sairaalassa 8 päivä kunnes
16.-20.11.17 Mut siirrettiin toiseen sairaalaan.
20.11.17 He sanoivat etteivät pärjää mun kanssa ja heittivät takaisin lähtöpisteeseen.
21.11.17 Siirto lopulliseen osastoon ja eri sairaalaan.
Tämän jälkeen muistikirjassani on teksti: "Jumala. Sä et ehtinyt auttaa miestäni. Auttaisitko sä mua selivämään tästä?"
tiistai 26. joulukuuta 2017
Kahden viikon elottomuus
Elämästäni puuttuu kaksi viikkoa.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Siltä ajalta, kun olen ollut sairaalassa. En muista siitä kahdesta viikosta yhtä ainoaa asiaa. Muut tapahtumat muistan hämärästi. Dissosiatiivinen muistinmenetys. Tarvitsen terapiaa mutta avohoitoon sain ajan vasta maaliskuulle, jei?
Löysin muuttokuormasta vihon. Siinä on tekstiä siltä ajalta mikä itselläni on kateissa. Olen niin kovasti yrittänyt olla työnjohtaja. Niin surullista. Olen odottanut ja odottanut 10 minuutin viiveellä ihmisiä käymään luonani. Työnjohtajaani Arnoa. Puolisoni siskoa ja hänen aviomiestään. Olen odottanut heitä kuin hukkuva sitä oljenkortta. Eikä heistä kukaan tullut missään vaiheessa. Miten olen itkenyt, miten olen "pakkovaeltanut" puolisoni hautajaispäivänä. Hakannut nyrkillä seinää ja itkenyt miestäni. En päässyt edes puolisoni hautajaisiin sairaalan ja pakkohoidon vuoksi. Olen katkera. Vihainen. Ja surullinen. Kaikille. Paitsi Sissille.
Olemme nyt Piilopaikassa Sissin kanssa ja yritämme tehdä tästä kodin. Tavaraa on paljon pieneen mökkiin ja koko mökki on kaaokseltaan yhtä surullinen kuin minä. Sissi on kotiutunut omaan koppaansa. Mitä se olisikaan olla ilman Sissiä. Mulla on sentään hän jolle puhua.
Onhan mulla langan päässä kaikki läheiseni. En ole yksin. Vielä, kun muistaisin sen. Kun osaisin soittaa ja puhua. Mutta se on vaikeaa ja ristiriitaista. Koska osaltaan nautin tästä rauhallisuudesta, yksin olosta mutta välillä, kuten nyt, yksinäisyys lyö vasten kasvoja.
Neulon villasukkaa ja yritän elää. Yritän niin kovasti.
Hengitä, Marya. Hengitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)