Mieli teki omat esteensä

Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.

Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.

En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.

Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.

"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys

Yksinäisyyden tuskaa

Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.

Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".

Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.

Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.

Kuoleman tavoittelua

Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.

Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.

Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.

En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?

Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää. 

Muutto

Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.

Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.

Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.

Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....

Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.

Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...

Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?

Selviytymistäkö?

Pohdin tapahtumaa paljon ja yritän löytää uusia näkökulmia mutta välillä tulee päiviä, kun "unohdan" kaikki älylliset pohdintani ja kuiskaan vain ääneen "Kulta, tule takaisin".
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.

Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...

Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".

Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".

Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"

Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...

Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...

Kulta, mä tahdon tulla kotiin

En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.

Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.

Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti

Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.

Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.

Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.

"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S

DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.

Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön 
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.

Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi. 

Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...

Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?

Voitte jo tulla..." 

Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.

Antakaa mun olla mutta soittakaa mulle !

Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?

Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.

Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.

Kukaan ei korvaa häntä.

Tästä ei tule mitään

Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.

En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.

Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.

Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.

Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...

"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !

... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...

... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...

Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.

HAISTA ARNO VITTU !

Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.

... VITTU ARNOSTA.

... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.

No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.

Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.

Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.

Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."

Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?

Trauman jälkeisen surun alkumetrit...

Varsinainen suru on viivästynyt, koska sairastuin psykoosiin, "aivojen sydäninfarktiin". Tällä hetkellä tuntuu, että tapahtumasta on hirveän vaikea puhua vaikka haluaisinkin. Tuntuu etten osaa siitä edes kirjoittaa. Koen ahdistusta siitä, koska kirjoittaminen on aina ollut mulle luontevaa ja nyt se ei yhtäkkiä olekaan. Tunnen olevani masentunut ja vailla päämäärää. Itsevarmuuteni ja itseluottamukseni on nolla. Tahtoisin käydä psyk.sh:n luona useammin.
Unet ja painajaiset ovat loppuneet, pelkään niiden palaamista. Tuntuu kuin kaikki muistoni Jarista olisi kadonnut. Tunnen vain tyhjyyttä ja lamaantumista. Pohjatonta surua.

Viha, ahdistus, pelko ja syyllisyyden tunteet vaihtelevat. Välillä olen vihainen kaikille ja totaaliset ahdistunut. En välitä tavata ihmisiä tai soittaa heille. Välillä taas en muuta kaipaakaan kuin kuuntelijaa.
Olen ajanut mieheni toista siskoa S:aa kauemmas käyttäytymiselläni mutta en vaan jaksa hänen analysoimista ja "kaikkitietävyyttään". Kuitenkin samalla olen hänelle äärettömän kiitollinen, koska hän ja L olivat ainoita jotka kävivät mua sairaalassa katsomassa ja toivat esim. lankoja.
Suruni on hämmentanyt monia läheisiäni.

Puran suruani tekemällä villasukkia ja pitämällä Piilopaikasta, itsestäni ja Sissistä huolta - se on kaikki mitä tällä hetkellä pystyn ja sekin vähä tuntuu olevan liikaa. Töistä en pysty edes haaveilemaan.
S kieltää tapahtuneen ja menneisyytensä vieläkin. R lähettelee mieheni menneisyydestä outoja viestejä. Molemmat väittävät tietävänsä asiat paremmin kuin minä joka olin läsnä 4,5 vuotta.
En ole vielä antanut itselleni lupaa surra kokonaisvaltaisesti mutta olen menossa sitä kohti. Lähinnä nyt tunnen oloni hylätyksi, merkityksettömäksi ja turvattomaksi.

Viha ei ole vielä muuttunut kaipaukseksi eikä haikeudeksi.

Mulla on fyysisiä oireita. Hiuksia lähtee päästä, maha joko toimii tai ei. Muistikatkoja ja joskus päänsärkyä. Saatan pillahtaa itkuun, koska vaan. Nukahtaminen on äärettömän vaikeaa. Kyllä mä nukun sitten, kun saan nukahdettua mutta se nukahtaminen...
... en osaa nähdä tulevaisuudessani mitään. Koko tulevaisuus on vain musta aukko. Tällä hetkellä on vain menneisyys ja nykyhetki.
Läheisiltäni toivon vain, että he soittaisivat ja kyselisivät kuinka voin. Vaikka puhuttaisiin ihan muista asioista niin se helpottaa hetkeksi. Puolitutuilta, kuten mieheni siskoilta toivon vain ymmärrystä tunnemyrskyni keskellä....

Ja jottei teksti kävisi liian tylsäksi niin laitan loppuun vielä otteen sairaalassaolo ajalta. Niissä muistoissa elän edelleen päivää 12.11.17 - vain päivä hautajaisten jälkeen.

"... äsken soi kanslian puhelin.
... nyt mun äiti puhuu puhelimessa...
... kanslian puhelimessa oli äiti ehkä joka kyselee voisinko tavata päivystävän lääkärin... jostain syystä... lappu mukaan... olisipa se lääkäri suomalainen...
... äiti haluaa vaan auttaa nyt ...
... missä muut ... ?
... sun äitiskin lähti jo...
... niin totallisen yksin taas...
... enkä mä halua muutakuin röökiä Arnolta...
... ne suositukset on jo sähköpostissa. P:n sähköposti... (ei ole).
... tehkää jo jotain...
... mä rupeen itkemään just nyt...
... sun äiti tuli takas...
... mä jatkan sit villasukkaa....
... kai...
... Jan, Thomas... Arnon tyttären mies? U:n vaimon
Tänne ei ole tulossa siss ketään enää tänään.
Tarvittaviakaan en saa ennen yökköjä.
Ne tulee puolentunnin päästä töihin.
... eikä mulla oo tupakkaa.
... eikä rauhoittavia.
... mulla on vaan vittu sinä Arno ja sivupersoonani keskipiste.
... Haista Arno vittu jo...
... tässä vaiheessa iltaa ... 
... mä rupeen kyselemään tältä mun huonekaverilta jo tyhmiä kysymyksiä. Hän ei tunne ketään Arnoa.
Mutta minäpäs muistankin Arnon.
... hän on minun keskiö. Lähtöpiste. 
... tiedän jo sen, että sinulla oli tytär joka teki itsemurhan mystisissä olosuhteissa
... liittyen muistihäiriöön.
... sitten minä sairastuin samaan.
... ja nyt olen vasta sairastumassa sivupersoonahäiriöön..
... vittu Arnon kanssa !!! 
Sen vitun AH*******N kanssa !!!
Eikä mulla saatana ole röökiä !!!
Sen vitun apinan takia !!!
Riittikö jo vittu häh !!!
Vauhtia saatana !!!
Iltalääkkeet tulee vittu seuraavaksi !!!

Vaihdoin nyt yöhousut.
Teidän siellä jossain työt on tehty nyt.
Tältä päivältä. Kiitos.
Jatkakaa siitä....
... mitä olittekin tekemässä.

... käytävällä on myös se "invalidi".
... se oli tatuoinut ranteeseensa partaveitsen...
... mulla lukee ranteessa ALIVE, voisin isontaa sitä... tulevaisuudessa.
... nyt myös tiedän miten tärkeitä nuo nauhat vihon välissä on...
... eikä ne mene solmuus....
.... --> vitun Ah*******n. "

Ja mun itse ja teidän muiden täytyy muistaa, että tuo on pätkä sitä aivojeni infarktia mikä tapahtui ollessani sairas. Kaikki tuo on vain kuvitelmaa, harhaa...  Tosin tuossa pätkässä alkan itsekin epäilemään harhojani. "Invalidi" on oikea, todellinen henkilö. Arno ja Arnon tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat kaikki harhaa... en edes tunne häntä. Hän oli vain työnjohtajani silloisessa työpaikassani joka ei myöskään tuntenut minua. Myös puhelinsoitot kansliaan ovat harhaa, kuvittelin, että äitini soittaa. Kaikki perustuu johonkin mutta suurin osa oli harhaa, psykoosia, aivojen infarktia... suljin mieheni totaalisesti ulos ja harhoissani luulin olevani työnjohtaja, ajojärjestelijä... joka vieläkin on tulevaisuuteni haave ja joka ei luultavasti ikinä toteudu....

Uusiin ihmisiin tutustumista

Olen pakottamalla pakottanut itseni sosialisoitumaan mutta voi luoja, kun se on raskasta. Tahtoisin mieluummin käpertyä sohvanpohjaan ja vaipua itsesääliin, sinne pimeyteen. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Kyllä se sitten, kun saan lähdettyä jonnekin tai vieraita käy luonani niin se on mukavaa, että ihmiset muistaa ja jaksavat kysellä vointiani mutta itse olen äärettömän heikko tässä vaiheessa ottamaan kehenkään yhteyttä saati, että lähtisin Piilopaikastani yhtään minnekään.

Olen tutustunut nyt myös enemmän V:aan. Hän on... nettituttu johon törmäsin netin salaisimmissa ympyröissä. Hän on mukava ja auttaa mua kokoamaan muutaman huonekalun. Mutta. Hänelläkään ei ole muuta mielessä kuin seksi, koska on ollut kauan yksin. Itseäni taas ei voisi vähempää seksi kenenkään kanssa kiinnostaa ja nyt tuntuu, että käytän hänen kiltteyttäään vain hyväkseni jotta hän tulisi ne huonekalut kokoamaan. Hän sanoi, että tulee mielellään mutta itsellä omatunto soimaa. Entäs, jos/kun en pysty tarjoamaan hänelle haluamaansa parisuhdetta? Parisuhde pelkkänä ajatuksena jo kammostuttaa.

Muistivihkossani olen edelleen päivässä 12.11.17, vain päivä hautajaisten jälkeen. Hautajaisiin en siis päässyt, koska olin tarkkailussa sairaalassa - en edes hoitajan kanssa mistä olen heille äärettömän katkera ja vihainen. Olen ollut niin sekaisin ihmisissä ja kuvitellut todeksi niin monta väärää asiaa... Kaiken surun ja sairauden keskellä on vain yksi asia mikä pitää: Olen halunnut ja haluan edelleen olla tulevaisuudessani ajojärjestelijä, huolehtia siitä, että kuskit ehtivät ilman paniikkia sinne minne heidät on lähetetty.

"17:45 TILANNEPÄIVITYS

... Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Tiedän sen nyt.
... Minulla Maryalla on nyt sivupersoonahäiriö.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... sairastuin muistihäiriön aikana sivupersoonahäiriöön.
... joka koskee vittu Arnoja.
... ja mun ajojärjestelijän suosituksia. 

Viimeisten tietojen mukaan tänne ovat tulossa NYT:
S: Sillä on vara-avaimet ja oikeat avaimet mökkiini.
R: Se suosittelee MINUA Arnolle.
Arno: Sulla on mun suositukset AJOJÄRJESTELIJÄKSI ja jotain mikä liittyy kukkarahastoon... veteraaneihin... JA TUO MULLE RÖÖKIÄ. VITTU NYT. KLO 18:00. 
M voi tulla, jos ei ole iltavuorossa. Arno. Äitisi lähti juuri katsomaan iltauutisia. Vittu kiitos M ! Vittu riittikö jo? 
18:00-18:15
... matkalla käytävällä sain huulirasvaa. Tosin bebanthenia mutta ajaa asiansa.
... siellä pyörii se rauhallinen, vähän omituinen otus joka ei ikinä ole mukana kartalla. Hänen nimensä OLI  K. 
... sitten siellä käytävälllä oli tämä aggressiivinen ja levoton otus... MINÄ?
... Sitten on tämä toinen vaeltaja joka ei ole kartalla mukana hänkään mutta en kehtaa pyytää häneltä enää tupakkaa. En muista hänen nimeään.
... RC käärii mulle sätkiä. Hän on ihan vaan... kaveri.
... sitten siellä on invalidi joka sairastaa PARANOIDISTA SKITSOFRENIAA.
... johon mieheni sairastui vain viikossa.

Ja nyt minä, Marya:
Olen ajojärjestelijä mutta olen sairastumassa sivupersoonahäiriöön. Jonka keskiössä oot vittu sinä ARNO. 
HAISTA VITTU ! 

Siltikin aikajärjestyksessä. 

HAISTA ARNO VITTU ! 
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO 18:15
VITTU RIITTIKÖ JO?
KELLO ON NYT 18:20 
ASIA YMMÄRRETTY? OK?!?

Teidän on pakko tulla...
... koska muuten en jaksa olla enää Marya...

S:lla on siis mun kotini vara-avaimet. Ja suositukseni ajojärjestelijäksi. R on vain mieheni sisko joka tuo mulle röökiä. Ja ehkä jotain luettavaa.

... mä löysin mun villasukat. Niillä on tunnearvoa. Ja mulla on bebanthenia. Huulirasvana.
... mulla on tämä vihko ja monta kynää. Erivärisiä.
... Arno.
... vitun aropupu.
... äitisi tuli juuri katsomasta uutisia. Hän tarvitsee nyt sinun apuasi. Minä en enää osaa.
Tulkaa jo.
Pyydän. 
Hän piereskelee unissaan.

18:45 VITTU OK? VITTU 18:30?

Mun lankakerä on solmussa... ja yks puikko puuttuu... S? Please?
Vittu ok? 
P:n sähköposti?
Vittu ok?
...sivupersoonani keskiössä on henkilö nimeltä Arno.
... voi nyt vittu ...
koska sairastuin muistihäiriöni aikana sivupersoonahäiriöön.
(joo. Se yks ikkuna on riittänyt tähänkin asti).
... sivupersoonahäiriöni keskiössä...
... on siis ARNO.
... voi nyt vittu ...
... ja se koskee VITTU ARNOJA.
... mun työnjohtaja ******* silloisessa työpaikassani.
... ON SAATANA MUN KESKIÖNI SIVUPERSOONAHÄIRIÖSSÄNI
...ja nyt sen äiti nauraa tuol käytävässä.
... tuu nyt ARNO JA MUUT JO.
... eiköhän tää ollu tältä iltaa tässä.
... VITUN AH******** ! OK !!!
... Tulkaa jo. Mua alkaa ihan kohta itkettämään. Ok? Vittu ok? Vittu nyt niinku vittu ok? Vittu ok? VIttu ok nyt? Ok? Auta vitun AH******* ! Tuo mulle vaikka röökiä... Auta nyt vittua mua, Maryaa.... Kuttupro ja P:n sähköposti. O. Auta... huomaatko ite miten keskiössä oot tässä sotkussa?!? ja nyt mun lankakerät on sotkussa
VITUN
tästä ei vielä tiedä muut
AROPUPU
vittu sun takia saatana ! 
ihan oikeesti jo...
VITTU
E ei oo tulossa tänään ei
vittu auta
etten sekoa niinkuin Jari....
NYT
vauhtia saatana
O !!!
VITTU NYT !!!! "


Itkin ja nauroin, kun kirjoitin tuon tuohon. Niin sekaisin ja niin iso haave tulevaisuudesta.
Olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" ja yritän toipua. Naurusta itkuun ja takaisin...

Aivojen sydäninfarkti

Kävin tänään taas juttelemassa olotilastani. Psyk sh sanoi, että olen kokenut "aivojen sydäninfarktin" psykoosin myötä ja olen nyt toipumassa siitä infarktista. Kuulemma oikeasti verrattavissa infarktiin. Mun mieli ei kestänyt enää tahdostani huolimatta sitä kaikkea ja päädyin sairaalaan hoitoon. Sydäninfarktista pääsee nopeammin kotiin, tällä hetkellä minä alan vasta kotiutumaan Piilopaikkaani. Ehkei se sairasloma sittenkään ollut huono idea? Kelaan on mennyt tarvittavat paperit eikä mulla meinannut riittää voimavaroja siihenkään. Saati selittää terveyskeskuksessa, että "kirjani" ovat toisella paikkakunnalla mutta hoitoni on täällä. Tuntuu etten jaksaisi mitään ja Piilopaikasta lähteminen vaikka kauppaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tänään olen menossa V:n luo illalla, pesen pyykkiä. Olen muistanut syödä ja nukkua. Tiskata. Lämmittää takkaa. Huomioida Sissin. Kirjoittaa tätä. Tähänkö ne infarkti potilaatkin vain pystyvät toipumis ajallaan? Ero on ehkä siinä, että mielen sairauksista toipuu hitaammin... ehkä. En tiedä.

Muistikirjani psykoosissa olosta hautajaispäivältä on aukeama täynnä laulunsanoja joita en muistanut Maija Vilkkumaan kappaleesta "Lissu ja mä". Olen niitä yrittänyt muistaa kyynel läiskien säestyksellä ja lopulta seuraavalla sivulla on B osan säkeistö kokonaisuudessaan:

"...ja Lissun hautajaisissa 2072 minäkin olin tullut jo harmaammaks. Olin miettinyt puheen vaikka tiesin etten kehtais pitää sitä - siinä puhuttiin tehtaist... niitä oli joskus euroopassakin, mihin vuodet meni? Me hävittiin..." 

En osaa sanoa miksi tuo laulunpätkä on ollut sairaalassa mulle niin tärkeä. Kai siksi, kun en osannut odottaa mitään tällaista tapahtuvan, ehkä siksi, kun tuona päivänä oli mieheni hautajaiset. Ehkä siksi, kun tunsin häviäväni maailmankartalta, koska en päässyt edes oman puolisoni hautajaisiin. En tiedä.


12.11.17 kertoo seuraavaa; vain päivä hautajaisten jälkeen:

"Nyt S ja Arno NYT ! 
Arno on ehkä saanut muutettua potilastietojani nin, että siellä ei lue enää epilepsia vaan dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli SIVUPERSOONAHÄIRIÖ.
Toisaalta se ahdistaaa. Pelottaa. Mutta, jos Arno on jo eilen käynyt Kuopiossa kertomassa U:lle...
RÖÖKITAUKO.
SIKARITAUKO.
... Jarilla oli alkava skitsofrenia.
... mulla on viikon kestävä muistihäiriö.
... mulla tulee olemaan koko loppuelämän sivupersoonahäiriö.
... ja siitä saan kiittää koko loppuelämäni vittu Arnoa. Kuka sitten ikiniä oletkin. Pioneeri. Arnon vaimon mies on pioneeri. U on Arnon veli. U on mun tuleva naapuri jolle Arno kävi kertomassa mun miehestä. Eilen. Arnolla on nyt mökkini avaimet. Ja M:lla mulle tupakkaa. Ne tulee ihan kohta. 
Minä. Marya. Olen ajojärjestelijä. Mutta tarvin hetken aikaa tilaa järjestelläkseni asiat oikeaan aikajärjestykseen ! Hah ! 

Vitun Arnot. Tulkaa jo. M ja S:n kanssa. 
NYT. 
16:05.
16:30. 
18:10 ---> 5 min ! 

Jarilla oli paranoidinen skitsofrenia. Miehelläni siis. Hän flippasi vain viikossa.
... sain sen kuulla yhdeltä osastokaveriltani.
... minulla Maryalla on alkava sivupersoonahäiriö. Ajojärjestelijä.
... olen toipunut nyt muistihäiriöstä.
... ja olen sairastunut tässä samalla sivupersoonahäiriöön.
Joka koskee vittu Arnoja.
Joita vittu joudun tästä kaikesta vielä kiittämään.

Haistakaa Arnot vittu.
Kaikki kolme.
Äitisi.
Vaimosi.
Sinä itse.
saatana
NYT HETI."

Nih.

En tiedä onko mulla oikeasti sivupersoonahäiriötä. Tuskin. Mutta mulla saattaa olla/ollut dissosiatiivinen muistinmenetys joka on ... en nyt sanoisi yleinen mutta tämmösissa trauma/psykoosi tapauksessa yleinen. Varsinkin, kun mun muistista puuttuu 2 viikkoa. Se mikä mua vaivasi silloin... sen saan tietää vasta pitkäkestoisessa terapiassa.

Psykiatrinen sairaanhoitajan tapaaminen

Tänään sain raahattua itseni sos. toimistoon ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Alan ymmärtämään etten pärjää ilman avohoitoa ja läheiseni eivät jaksa kaikkea.
Äitini soitti eilen ja ehdotti, jos tulisin sinne heille nyt, kun mulla on pitkä sairasloma. Mutta vastaan tulee raha; ei mulla ole rahaa ajella tässä edestakaisin vaikka se hyvää tekisikin olla äitini luona - siellä on tilaa hengittää ja äitini ja hänen miehensä ovat rinnallani hengittämässä. Äitini ehkä pelkää, että mulle tulee itsetuhoisia ajatuksia täällä yksin ollessa.
Mutta karu tosiasia on myös, että mun täytyy yrittää rakentaa elämääni tänne. Olen nyt pari kertaa tavannut uusia ihmisiä jotka olen löytänyt netistä... ihan mukavasti ne tapaamiset ovat menneet mutta vasta uusien ihmisten seurassa huomaan miten syvällä suruprosessissa olen menossa.

Tänään psyk sh varasi mulle heti perjantaiksi uuden ajan ja seuraavan ensi viikon torstaille. Hän huomasi, että mulla ei kaikki muumit ole laaksossa vieläkään. Psykiatrin tapaan kahden viikon päästä, kun sairaslomani loppuu. Psykiatrian polin aikaa yritetään kiirehtiä.
Sos.toimiston aika oli pitkä ja meinasi jo pärähtää, kun en vain olisi jaksanut miettiä mitään tukijuttuja mutta nyt on tuet pyörimässä ja seuraava aika sos.toimistoon on 30.1.18.

Mitään muuta en sitten tänään jaksakaan.
Pakko tehdä ruokaa.
Pakko hoitaa itseni.
Pakko hoitaa Sissi.
Ne on ainoat asiat mihin pystyn keskittymään.

Trauman käsittelyn alkusoinnut

Ennen sairaalaa puhua pulputin koko ajan. Mulla oli tarve puhua ja yrittää ymmärtää tapahtunutta. Isä, äiti, pikkuveli ja E soittelivat mulle ja kuuntelivat puhetulvaani puhelimessa äitini lähdön jälkeen. E sanoi, että kuulostan ihan nousuhumalaiselta. Äitini auttoi mua reaktiovaiheessa mm. töihin lähtiessä. Istui vieressäni, kun nakersin ruisleipää ja oli tukena arjen askareissa ensimmäisen viikon ja vastaili kysymyksiini perinnöstä yms.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.

Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.

Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.

Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.

Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten. 

Sairasloma

Eilen aamulla lähdin itkien töihin. Tein töitä totaalisen nollateholla ja viimein sain sanottua ääneen "pikkupomolle", että minä en enää pysty. Pää on niin totaalisen tukossa yrittämisestä etten mä vaan pysty enää. Lähdin aamu seitsemältä takaisin kotiin, kävin tk:ssa hakemassa lapun ja sain sairaslomaa 23.1. asti. Sitten on psykiatrin tapaaminen, koska tarvitsen B-lausunnon. Huomenna aika sos.toimeen jotta saan tarvittavat tuet pyörimään ja pystyn edes jotenkuten maksamaan elämäni.
Epäilen etten ole töissä ainakaan vuoteen. Nyt oli aika pysähtyä ja ajatella vain itseäni. Toisaalta poden suuria omantunnontuskia... Olenko nyt yhteiskunnan pohjasakkaa, koska en pysty käymään töissä?

Kun mieheni sai mehiläisestä viikon sairasloman niin hän huokaisi ja rentoutui... se oli perjantai päivä. Itselleni kävi eilen samoin. Kun lähdin töistä niin huokaisin; mun ei tarvi enää jaksaa. Nyt vain... olen. Sekin tuottaa suurta tuskaa. En kestä yhtäkään pientä epäonnistumista. Jos takka ei syty ensiyrittämällä niin alan itkemään. Se, että pesen itseni ja syön tuottaa suuria ponnistuksia. Kun lähdin edelliseen työpaikkaani niin mulla oli muistilappuja pöydällä... Sissi, syö aamupala, pue päälle, lähde töihin. Niin pienestä olen lähtenyt mutta yritin lähteä työmaailmaan liian aikaisin. Olen vieläkin toipilas psykoosista ja muistinmenetyksestä.

Muistikirjani sairaalasta kertoo sitä samaa tarinaa kuin aikaisemminkin. Olen odottanut Arnoa, S:aa ja M:aa... Mulla on yksi vihko täynnä sitä, kun olen yrittänyt ymmärtää kuka "kuuluu" minnekin. Olen kuvitellut, että U:n vaimon nimi on Pirjo ja kuvitellut, että Arno on kertonut jo U:lle kaiken tarvittavan vaikkeivat he edes tunne toisiaan.

Mutta olen melko varma, että kärsin dissosiaatiohäiriöstä sairaalassa. Totaalinen muistinmenetys.
12.11.17 muistikirjani kertoo seuraavaa:

"M. Tullessas 10:45? tuo mulle myös muistilappuja ja klemmareita. Jooko? Sulla ja Arnolla alkaa olemaan kiire. Hah! 
Kukkuu kukkuu herätys M ! Kansliassa soi juuri puhelin. Luulen sen olevan äitini, kun olen potilastoverini avulla laittanut hänelle pari viestiä. Äitini on paniikissa juuri nyt....
... kohta on sairaalassa ruokatunti. Ja sen jälkeen Arnon vaimon on ihan itse tultava tänne meidän huoneeseen. Ja Arnon myös. Koska minä MARYA olen ajojärjestelijä ! Seuraavaksi otan enemmän lisää tuosta dissosiaatiosta. Se on mulla paperilla. Punakynällä. Tuossa noin. Pöydällä. Sängyllä. Vihon takakannessa. Vauhtia Arno vittu nyt ! 
kukkuu kukkuu... hoitajat etsivät tällä hetkellä puhelinta josta lähetin viestejä äidilleni. SITTEN: he löytävät sen. Kerroin jo mitä asiaa minulla äidilleni on. Mutta silti ne kälättävät puhelimessa. Vauhtia M ja Arno nyt ! 
TILANNEKATSAUS:
Huonetoverini ei ole Arnon vaimo. Hän on U:n äiti. Tai saattaa ollakin, koska hän on juuri nyt vajoamassa psykoosiin kuolleen tyttärensä vuoksi. Anteeksi. Hymyilin juuri hänelle. Hän sai siihen juuri lääkettä. 
Arno? Oliko kuolleen tyttäresi nimi Rebecca?... jos oli... niin mä tarvitsen päiväunet. NYT.
... olen nyt tavannut U:n äidin.
... ja hänen vaimonsa. Ehkä.
... ja pioneerin... vaimonsa miehen.
... nyt on enää M:n vuoro tuoda mulle tupakkaa...
... U:n äiti tuli huoneeseen juuri...

(olen piirtänyt vihkoon auringon jonka vieressä lukee: tuo on aurinko, ei hymiö.)

...te voitte yhdessä tulla uudestaan vaikka 15:30 Arnon kanssa.... sitten, kun Arno on päässyt töistä. R myös. 
S ! Nyt heti ! kukkuu kukkuu (osaston ovikello oli käkikello)... ja se vitun aurinko.
...ajojärjestelijä tarvii hetken aikaa joten tämän pohjapiirrustuksen myöstä sinä tulet 14:15.
ÄLÄKÄ SAATANA MYÖHÄSTY NYT ! S on mys tervetullut.
...mutta S ei kuitenkaan tuo mulle sitä röökiä.
... saati suosituksia.
... koska hautajaiset oli eilen.
Minä. Lopetan tähän." 

Miten sekaisin olenkaan ollut ihmisissä ja paikoissa.
Mieheni työ oli sellaista, että autoissa oli GPS paikantimet ja heidän koko työmaailma koki suurta murroksen aikaa digitalisaation myötä. Mieheni sekosi siihen taustalla väijyvän totaalisen burn outin vuoksi. Mieheni kuvitteli, että firma seuraa häntä mikä on teoriassa mahdollista mutta miehelläni se meni potenssiin miljoona.
Itse sekosin ajojärjestelijän tehtäviin ja yritin pitää kaiken aikajärjestyksessä ja se meni mulla potenssiin miljoona. Olin hyvin huolissani kellonajoista ja tarkka siitä mitä ympärilläni tapahtui. Jopa ilman puhelinta. Ja kirjoitin sen sijaan kaikki muistivihkooni - ihan kuin se olisi auttanut ja joku olisi ymmärtänyt, kun en näyttänyt vihkoani kenellekään.

Joku voisi sanoa, että mun täytyisi olla onnellinen, kun ylipäätään olen vielä hengissä.
Selvisin rankasta psykoosista. Olen taas oma itseni ja vain ihmettelen tätä kaikkea. Elän, olen ja hengitän.
Mutta en pysty käymään töissä. Olen aina ollut pieni työnarkomaani ja nyt poden huonoa omaatuntoa... olenko heikko ihminen, jos en jaksa vielä käydä töissä?

Heikkoutta?

Oliko mieheni heikko?
Mun monitoimimies ei ollut heikko !

R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.

Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?

E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...

Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.

Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.

Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.

Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.

Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....

En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.

Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.

Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.

Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.

Turhautumista...

... kaikkeen. En osaa vain olla. Ennen se on tullut luonnostaan; töistä tullessa käsitöitä, iltapuhteet ja nukkumaan, seuraavana aamuna töihin. Olen osannut vain olla ja nauttia siitä. Nyt keskittymiskykyni on jälleen täysi nolla - onneksi on viikonloppu. Ensi viikosta tulee töissä raskas. Tähän asti mulla on ollut perehdyttäjä "seurana", ensi viikolla joudun (vai saan?) tehdä töitä yksin.

Muistiinpanoni sairaalasta ovat edelleen täyttä soopaa. Olen odottanut ja odottanut, että joku läheisistäni tai Arno tulevat hakemaan mut pois. Ja kaikki läheiseni olivat tarkoituksella sulkeneet mut laitokseen eikä kukaan edes meinannut hakea mua pois. Olin hylätty mielisairaalaan.

Eihän se tietenkään nuon mene. Tiedän sen järjellä. Se oli kaikkea muuta.

Nyt olen saavuttanut Piilopaikassani sen, että tavarat ovat alkaneet muodostaa oman paikkansa eikä mulla ole tekemistä. En pysty kovin kauaa keskittymään villasukkiin - en mihinkään. Tuntuu etten edes tähän blogiin. Mieli vaeltaa väsymyksestä siellä täällä tuolla.

Muistikirja 10.11.17
"Annin isä on pioneeri ja hakkeri joka on auttanut mua muistamaan. Yritin soittaa hänelle mutta kuului vain suhinaa. Ihan oikeasti jo.
ANTAKAA VITTU OLLA JO.
Ja sinä äiti vittu siinä just vittu nyt: Soita saatana jo ja vittu anna mun vittu puhelin takaisin. Vittu niinku heti !!! Nyt heti saatana !!! 
Mutta Arno. Ja M ja S.
M. Se saatanan apina. Tätä en ainakaan vittu ikinä lähetä sulle sähköpostissa. Villasukat saat jo pitää mutta joudut vittu tän sairaalasäädön maksamaan. Omalle äidilleni en vittu puhu enää ikinä ! En puhu edes huomenna aamulla. Koska en pääse hautajaisiin sinun takia.
Mutta Arno tietää jo äidistä. Ja Arno on kertonut sille jo. Ehkä. Joten mutsi: Haista sinä oikeasti jo vittu! Vittu aikataulussa! Vittu nyt ! Haista mutsi vittu!

Kiitti mutsi niin saatanan paljon. Ei oo röökiä eikä vittu tupakkaa eikä vittu röökiä. 
Mutta Arno ei anna periksi ennenkuin olen selvittänyt vittu ihan kaiken. Ihan kaiken omaan äitiini. Mä tiiän, että päättyy suosituksiin ja muutamaan röökiaskiin mutta sä vittu haluat, että mä itken täällä sun vuoksi. Ja sitä mä teen nyt. Ihan oikeasti jo. Tein jo eilen. 

.... joko riitti? 
Äiti ja suositukset. Sinä ja S. M ja S. Arno.
E ja Sissi ovat menossa junalla kohti pohjoista. Sen verran kuulin jo. Mutta haluan Sissin luo takaisin. E on mennyt kotiin mutta tiputtanut matkalla Sissin isälleni. Ja taas päästiin sanaan Arno ja vihko. Käsin kirjoittamista. Joten tänään Arno, kävit eilen jos vissiin puolestani`? Miltä näytti? Piilopirtissä siis? Tuo mulle kotini vara-avaimet. Ja 3 röökiaskia. 4 askia. Klemmarit on loppu vihon takia. Ne on vittu kansliassa. Nyt sain enemmän tietoa myös S:sta. Olen menossa heille klo 20. Mut siirretään toiseen sairaalaan 18-19. Ehkä. Hah ! Naurettava ajatus ennen kuin olen saanut suositukseni. Ja puhelimeni. M. Lääkäri + pioneeri. 

Ja nyt mua alkoi vituttaa M. ja Arno. Ne kaks on enää jäljellä. S. S. S. Etsi S. Arno. Etsi sinä O. Mäkin yritän löytää O:n. Taisit löytää hänet. Kiitos, anteeksi O mutta mun ei todellakaan ollut tarkoitus sotkea sua tähän. Löysiköhän se O:n? Ja klemmareita? Seuraavaksi vasta: RÖÖKITAUKO. Mitä kello on? 17:35."

Kyllä vittu mä oon ollut sekasin ja sairas. Ja nyt tänä iltana mun ajatus ei pysy enää koossa.

Miksette te tulleet?

Arno. S ja M. Heitä olen sairaalassa psykoosissa ollessani odottanut odottanut ja odottanut... S kävi muutaman kerran mutta sitten, kun hän ei enää ollutkaan toinen virallinen lähiomaiseni niin hänkin lopetti käymästä. Se kaikki kävi S:lle liian raskaaksi, hän yritti kyllä olla tukenani - kiitos hänelle siitä mutta... Miksei kukaan tullut hakemaan mua pois vaikka itkin ja pyysin ja anelin... kaikki vaan sanoivat, että olen liian sairas...
No, niin kai olinkin. Mutta en olisi tarvinnut kuin rauhan ympärilleni, sen kysymystulvan oli loputtava niin heiltä kuin minultakin. Mun ei annettu rauhassa surra, oli talo ja oli mieheni lähiomaiset joihin sekosin. Liikaa ihmisiä, liikaa kysymyksiä. Liikaa kaikkea uutta.

Uusi työ lähinnä vituttaa. Olin eilen jo valmis jäämään sairaslomalle mutta hammasta purren tänään uudestaan. Vitutti koko päivä ja vituttaa mennä sinne huomenna. Miksi yhteiskunta on rakennettu niin, että vain työssäkäyvä ihminen on hyvä ihminen? Jos jäisin tahallani työttömäksi niin olisin kaikkien silmissä luuseri. Antaa nyt ajan vähän kulua, ehkä se helpottaa.

Muistiinpanoni sairaalasta 9.11.17 on edelleen sekavaa sekoilua. mm:

"Seko öli tarkoitus tänään? Saada suositukset ja nukkua lääkkeiden kanssa? Antakaa nyt vittu mun puhelin takaisin! Vittu heti! TÄÄLLÄ SAIRAALASSA. Olen noin 6-7min edelleä aikataulusta. Taidan mennä röökille nyt! Vittu nyt heti saatana !! 
Psyk sh on lukenut tämän. Nimeltään AK. Jos nimi on sama kuin n. 15v sitten niin tämä ei ole enää yhtään kivaa. Ja nyt muistin menneisyydestäni hoitajan nimeltä AK mutta se ei ole sama. Vihasin häntä. Sori toinen AK... Anteeksi. 
Tään mennessä Arno ja äiti kälättää puhelimessa. Arno on ehkä tuomassa mulle nyt jotain lappuja. M ja R ovat kotona menossa nukkumaan. Te haluatte minun vain nukkuvan. Ja minä ne suositukset."

(S) tai Arno. Missä vitus te olette? Otin juuri äsken iltalääkkeen psykoosiepäilyn takia.
Vitun äiti.
Vittu mä puhun sille vasta muuton jälkeen.
U:akaan ei vielä naurata yhtään.

Ahaa. Eli äitini ei siis vieläkään tiedä. Hyvä niin. Mutta mun täytyy päästä oikeesti hautajaisiin. Vittu tuu jo. Mua alkaa oikeesti vituttaa. Pioneeriä tarvittais taas. Ja taas. Ja taas."

Niin. Olen vain halunnut epätoivoisesti suositukset työnjohtajaltani tulevaisuuttani ajatellen. En saanut niitä. Ei vittu. Musta alkaa tulemaan katkera.

Ensimmäinen työpäivä

Tätä työpäivää mun ei tarvinnut enää aloittaa muistilapulla.
Kun tapahtuneen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa töihin aamulla ja äitini oli lähtenyt jo omaan kotiinsa niin selvisin aamusta yhden hyvin yksinkertaisen muistilapun avulla. Siinä luki:
1. Sissi
2. Syö aamupala
3. Pue päälle
4. Mene töihin.
Niin naurettavalta kuin se nyt kuulostaa niin tuosta minä lähdin, reilu kaksi kuukautta sitten.
Olisi surullista luovuttaa nyt.

Mutta tänään, kun aloitin uudessa työpaikassani... en enää nauttinut siitä. Harva työstään nauttii mutta minä olen aina tykännyt olla töissä ja uuden edessä. Mutta tänään ... en saanut siitä enää minkäänlaisia kiksejä. Se oli vain työtä jota oli pakko tehdä. Ehkä saan kipinän taas myöhemmin mutta juuri nyt se oli pelkkää pakkopullaa.

Kotiin tullessa takkaan valkea, ruokaa, saunaan, syömään. Jari ei ikinä halunnut mennä saunaan maha täynnä - tahdon pitää siitä kiinni. Kuumaa vettä ei tule hanasta joten täytyy lämmittää sauna joka toinen päivä. Tyttöihmisenä tahdon pitää hygienista kiinni. Jos sitä en jaksa tehdä - se on ensimmäinen varoitusmerkki siitä ettei kaikki ole hyvin.
Jari oli myös tarkka siitä, että perhe syö. Siispä mulla on kaksi asiaa joista mun täytyy pitää kiinni etten vaivu isäni mainitsemaan "synkkyyteen". Toinen on hygienia ja toinen on ruoka. Pieniä asioita mutta mulle niin suuria. Kolmas on Sissi. Se juoksenteli pitkän tovin naapurin koiran kanssa pihalla, kun tulin töistä. Iltalenkki tehty, kai.

Tuntuu, että masennus on ihan nurkan takana. Mikään ei tuota mielihyvää kuten ennen. Ei mökki, ei työ, ei mikään. Äiti soitteli tuossa äsken ja hänelle puhuin siitä miten surullista se olisi nyt luovuttaa. Olen tullut reilu kahdessa kuukaudessa niin pitkän matkan, että olisi surullista, jos kaikki menisi nyt mönkään. Eihän se tarvisi kuin takan pelti pistää vähän aikasemmin kiinni... Mutta en aio vielä luovuttaa, olen tullut pitkän matkan...

Anonyymi kyseli tai oikeastaan totesi, että miksi olen vihainen sairaalalle? He kuitenkin auttoivat mut takaisin jaloilleen. Selvisin psykoosista heidän avullaan.
Niin. En kai ole vihainen heille - olen enemmänkin vihainen kaikille Jarin lähiomaisille siitä etteivät he hakeneet mua pois vaikka itkin ja pyysin monet kerrat.... Jos olisin kotona nukkunut ja syönyt niin en olisi ikinä ajautunut psykoosiin. Mutta en nukkunut. E kertoi, että viikon aikana olin nukkunut ehkä 2 yötä ja muina aamuina herännyt jo aamuyöstä näpyttelemään "työnjohdollisia tekstiviestejä" Jarin lähiomaisille. Ja äidilleni. Ja Arnolle.
Lopulta ihmiset menivät sekaisin silmissäni - saatoin jutella 5-7 ihmiset kanssa päivittäin viestein ja puheluin. Läppärini antoi mulle "merkkejä" milloin kaikki oli ok ja milloin ei. Sairastuin. E ei ollut 20 vuoteen nähnyt mua niin väsyneenä ja soitti ambulanssin. Ja voi luoja miten häntä vihasinkaan. E tuli mukaani sairaalaan, joutui odottamaan odotushuoneessa enkä häntä vuoteeni vierelle edes kaivannut. Kun mut siirrettiin osastolle, näin E:n odotusaulassa - en suostunut katsomaan edes häneen päin. Arno soitti mulle kolmesti - löin luurin korvaan omalle työnjohtajalleni, koska itkin ja lähetin hänelle viestin: "...mä en jaksa... enää olla Arno..." Hänkin olisi todennäköisesti vain halunnut huutaa, että "vittu lopeta se tekstiviestien kirjoittelu!"

Ja nyt mä taas itken.
Tuo kaikki tapahtui 4.11.17.

Olisi sääli luovuttaa nyt, kun olen tullut niin pitkälle kaikesta siitä mitä tapahtui.

Milloin tapahtui mitäkin?

Tästä eteenpäin muistiinpanoni ovat tosi sekavia. Niistä on vaikeaa muodostaa blogitekstiä. Olin hirveän vihainen kaikille. Miksei heistä kukaan hakenut mua pois sairaalasta? Samalla surullinen ja pettynyt ja kaiken kukkuraksi psykoosissa. Mutta psykoosissa ollessani kirjoitin silti tapahtumia ylös. Multa löytyy päivämäärätkin milloin sairaalassa tapahtui mitäkin.

Jari...
...mua väsyttää.
...miksi sä jätit mut yksin? 

30.10.17 O ja klemmareiden metsästys
31.10.17 Ensimmäinen romahdus töissä, ilta R:n ja M:n luona.
1.11.17 Äitini soitti ambulanssin. Yö sairaalassa.
4-5.11.17 E ja äiti soitti ambulanssin. Yö sairaalassa. Luulin olevani työnjohtajani Arno.
7.11.17 Oli aika psyk.polilla. Ilmoittauduin tiskillä, istuin noin 2h aulassa neuloen villasukkaa ja tekstiviestejä naputellen. Lähdin kotiin, kun kukaan ei tuntunut kaipaavan mua.
8.11.17 Äiti soitti ambulanssin. Siitä seurasi neljän päivän tarkkailu enkä päässyt puolisoni hautajaisiin 11.11.17 sairaalan takia.
Olin siinä sairaalassa 8 päivä kunnes
16.-20.11.17 Mut siirrettiin toiseen sairaalaan.
20.11.17 He sanoivat etteivät pärjää mun kanssa ja heittivät takaisin lähtöpisteeseen.
21.11.17 Siirto lopulliseen osastoon ja eri sairaalaan.

Tämän jälkeen muistikirjassani on teksti: "Jumala. Sä et ehtinyt auttaa miestäni. Auttaisitko sä mua selivämään tästä?" 

Psykoosissa

Tästä eteenpäin omat muistiinpanoni ovat sekavia, olinhan sairas. Sairaala oli ottanut puhelimeni ja kaikki yhteydenpitolaitteeni ulkomaailmaan ylilääkärin käskystä.
Ai, että miten vihaankaan sairaalamaailmaa. Olin tarkkailussa 4 päivää jonka jälkeen musta tehtiin pakkohoitopäätös. Sitä jatkui pitkälti toista kuukautta.

9.11.17 On päivä jolloin olen kirjoittanut silloisen olotilan joka pätee vielä nytkin. Mulla oli ikävä miestäni ja tuntui, että kaikki tahallaan ymmärtävät mut väärin. Olen kirjoittanut "vittuun kaikki mieheni lähiomaiset. Mies. Vitun Mies. Mies, tule auttamaan, tule jo... Mä en pärjää niiden kanssa enää. Mutta mä olen nyt ajojärjestelijä. Sä olisit musta kulta niin ylpeä nyt! Olosuhteet pois lukien..."
Tahtoisin vieläkin kertoa miehelleni miten selvisin siitä kaikesta. Sekoilusta. Sairaudesta. Psykoosista. Olisiko mies nyt musta ylpeä?

Tuona päivänä olen myös kirjoittanut muistivihkoon äidilleni kirjeen. Jota äitini ei ikinä ole saanut. Helvetin hyvä niin.
"Äiti, nyt sinä jo toivottavasti ymmärrät tämän jälkeen miksi tämä kaikki oli niin vitun tärkeää.

Tarvitaan klemmareita jotta saan kiinnitettyä noita omia muistilappuja tähän väliin. Ensin suunnittelin ostavani mutta sitten aloin miettimään, että en jaksa lähteä niiden vuoksi kauppaan. Sitten aloin miettimäään, että jo nyt on saatana, jos meiltä ei klemmareita löydy. Sitten aloin miettimään tuota tilpehöörikaaappia ja aloin etsimään niitä klemmareita. Lopputulos on se, että yksi hylly kaappia siivottu. Mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. Se täytyy toimittaa kalelle. Niitä klemmareita mulla ei ole vieläkään.
Nyt mä jatkoin sitä klemmareiden etsimistä. Tuli vastaan tämmönen. Mikä tää on? Ah, pankkikirja. Okei, mä pistän tän toistaseks talteen. Nyt mä tarvin edelleen niitä tekstiviestejä kaiken kiireen keskellä. Ok äiti? 
Nyt mä tarvin edelleen niitä klemmareita. Jatkan etsimistä. S ja Arno tulee kello 13, 18, 20, 19? R:n mies auttaa mua muuttamaan (auto 11.11) Kuminauhoja löytyy muttei niitä klemmareita. Hitto. Kaikenmaailman tomaatinsiemeniä muutei niitä klemmareita. Aurinkorasvaakin on vielä marraskuussa. 
Mut hei, nyt mä löysin tämän vihon ! Tämä onkin ollut hukassa monet kerrat kuluneen viikon vuoksi ja nyt tämä tällä hetkellä auttaa mua muistamaan ! MAALI ! 
Nyt täytyy käydä röökillä. Sitten se Arno ja S (ehkä) tuleekin.
Kävin röökillä. 
Tuossa huomasin, että vasta nyt Arno on vasta mukanani samalla matkalla kohti tulevaisuuttani. Haista Arno vittu tätä lukiessasi. Oho. Minä siis. Ja psyk sh äitini. 
Jatketaan nyt yhdessä. Se se. S ja Arno. Tai vielä tässä kohtaa S ja R:n aviomies. 

... mua alkaa pikkuhiljaa hymyilyttämään. Sekin on ollut hukassa vähän aikaa.
Hei Arnon vaimo. Minä Marya, olen vasta nyt tulossa luoksesi. Kohta pitäisi ratsuväen tulla minun luo. Siispä jatkan tätä sinulle Arno, R:n aviomiehen, sen apinan avulla. Hän on juuri nyt tällä hetkellä vain ja ainoastaan R:n aviomies. Hei M. Kiva nähdä taas. Missä sä olet ollut? Mulla alkaa olla kiire puolisoni hautajaisiin. Haista äiti vittu tässä kohtaa ! 
Vain minä ja Arno jatketaan tästä kohtaa. Suksi äiti nyt vittuun kartaltani. Juuri nyt vittu heti.
Kiitos. Enkä toista kertaa pyydä. En vittu varmasti. Koska nyt mulla on pari klemmaria. P voi tässä kohtaa juuri nyt suksia vittuun tässä kohtaa päivää. Kiitos klemmareista.
Minä, Marya, en ole paha ihminen. Mutta nyt mulla on klemmareita. Mutta täällä sairaalassa oli eilen kuulemma joku tietokoneflippaus. Oletko M kuullut sellaisesta mahdollisuudesta ikinä? Minä en. Mutta lööpit toissapäivänä eli tiistaina kertovat mulle siitä kaikesta enemmän.
Vasta nyt.
Vitun Arno ja S. Teidän vuoro juuri nyt on vain lähteä tulemaan yhdessä. Ok? Ok? Ja hei taas Arnon vaimo. Varastan miehesi takaisin juuri nyt. Hetkeksi .... 

M siis auttaa mua muuttamaan. Vitun apina tässä kohtaa. Mutta voit vasta nyt hypätä kyytiini. Mutta vain, jos sitä ikinä tarvitset. 
Arno kävi juuri nyt vaihtamassa renkaat. Kello on nyt siis 19:30? 9:50? 15:15? Sun työpäivä tänään on siis ohi ollut jo monesti. Haista Arno vittu. 

Tervetuloa siis matkalle kohti tlevaisuuttani sinä Arno. M. S. Ja E. Sissi jää juuri nyt kotiin lepäämään. Mun surutyöni on juuri nyt lopussa. 

Arno nyt. Alan oikeasti kaipaamaan jo sinuakin Miksikö? Koska äitini lukee tekstiviestejä juuri nyt alhaalta ylöspäin....
Lähtekää nyt vittu tuleen jo. Äitini on jo asettanut minut Maryan 4:n päivän tarkkailuun ja .... MUTTA ! Ah. Nyt tiedänkin. Vanha pioneeri. Et ehkä sinä mutta joku läheisistäsi. Minä Marya, en ole paha ihminen. Teillä alkaa oleen jo kiiire. Sinä ja vaimosi. No niin. Riittikö jo? Tälle iltaa? Vittu Riittikö häh? Väliaika ohi. Ok?
Hyvä, jo tässä vaiheessa iltaa. Aamua. Sun Arno tärkeimmäksi tänään siis jäi hoitaa hänet. Se tein minä itse ja hän luulee nyt itse olevansa sairastunut psykoosiin. Nyt mulla lkaa Arno tulla kiire taas. Haista vittu. Iltapalaa en syönyt. 

Mulla on klemmareita. Arnolla kotini vara-avaimet. Äiti? Missä on oma vitun äitini? Vittu.
Ah. Löysinpäs sinut taas. E kävi juuri nyt Sissin kanssa ulkona. Uskon jo nyt, että hän ei ole tulossa mukaani kohti tulevaisuuttani joka vittu on juuri nyt tällä hetkellä tämä vihko. GOAL !! Haistakaa M:n kanssa vittu. Tässä kohtaa vasta tosin. Arnosta tiedän nyt jo seuraavaa: Hänen isänsä on kuollut. Hänen tyttärensä on tehnyt itsemurhan. Hänen lähiomainen on äitinsä. Tai vaimonsa. Bingo ! Arnon veli saattaa asua Kuopiossa. U. U:n tytärpuolen nimi on Anni. Vittu mä selvitin sen ihan itse ! Nyt jo tätä iltaa. 
Tulkaa nyt vittu jo. 
Mieheni tärkein paperi on tämä vihko. Voi kuinka hän olisikaan musta jo ylpeä. Lue ääneen tähän asti!

Tulkaa nyt vittu jo ! 
... koska viimeistään tänään mun täytyy olla jo Kuopiossa. Kiitos Arno tähän asti. Äitini haistelee juuri nyt vittua. Omaansa !!! ja vitun hyvä niin.
ei haista enää 19.12.17 klo 15:19
Kiitos karkeista mutta mua väsyttää. Kuka ne toi? L.
Joko te siis ootte pihassa? Jatketaan matkaa:
Siis:
Nyt mulla on taas klemmareita ja röökiä. 4 askia.
Kotini vara-avaimet ovat Sissin kanssa iltalenkillä isäni luona. Kenellä oikeat vara-avaimet? Oikeat avaimet ovat siis juuri nyt: Arno ja hänen vaimo. Ja S. GOAL !!! Aha ! Vitun S !! Te kaikki muut voitte keskenänne haistaa sen vitun. 

Entäs se tarkkailun purku? Puhelimeni vienti? Nyt viranomaiset voivat haistaa vitun. Ja Arno vittu. Ja se tk:n lääkäri. Haistakaa iso pitkä vittu juuri nyt ! Just saatana nyt !! 
Arno?
Oliko isäsi pioneeri armeijassa`?
Se oli Annin isä. 
Sinun kuollut tyttäresikin löytyi taas.
Kiitos äiti ihan kaikesta vuokseni. Soita tänne vittu nyt heti ! Soititko jo? Jooko äiti? Tässä kohtaa? Mä meen pummimaan röökiä.

Kiitos Arno, kun olet tään mennessä jo puhunut äidilleni puhelua. Jatka sinä siitä eteenpäin. Pioneeri? Vitun U ja Arno. Naurakaa nyt vittu ihan keskenänne. Mua ei naurata vittu yhtään. 

Äiti? Jatketaan me nyt. Mua väsyttää enkä jaksa tätä enää kauaa. Anna jo olla. Tässä kohtaa tätä iltaa. Kiitos M nörttiydestäsi. Uusi työpaikka siitä? Työnjohtaja? 
Tulkaa jo tuomaan se lappu. Nyt vittu heti. Vierailuaika alkaa olla ohi. 

Teatterinäytös alkaa olla ohi. 
On vittu ollut eilisestä asti."