Mun piti hoitaa talo. Pitää se kunnossa, siistinä ja asuttuna. En oikein muuta osannut ajatella. Kotiavaimeni hukkuivat tavaramäärään ja siisteyteen enkä vieläkään osaa sanoa missä ne ovat - mutta ei ole kukaan peräänkään kysellyt.
Appiukolle kerroin läppäreistä - mikä läppäri on kenenkin. Että saan omani pois. Pakoputkikin taas toimi ja kävin pääsemään kauppaan. Nykyään appiukko ja minä ... en tiedä. Appivanhemmat eivät oikein sisäistä sitä kuka minä olin. Olin hänen puolisonsa 4,5 vuotta. Mutta en ikinä tutustunut kunnolla appivanhempiini. Appiukko mm. ajatteli, että järjestän bileet E:n kanssa siellä. Miten joku ihminen voikin olla niin väärässä? Näytin appiukolle puolisoni tekemän irtisanomisilmoituksen. Hän ei vieläkään ymmärrä mistä kaikesta oli kyse. Isoista muutoksista joihin puolisoni sekosi.
MA 23.10.17 Työpäivä meni ok. Jossain vaiheessa unohdin itseni töihin ja näin ollen pystyin unohtamaan sen mitä piti käsitellä. Surua. Tunteita. Juoksin töissä pakoon näitä ajatuksia. Ilkeitä asioita. Jossain välissä päivää huomasin unohtaneeni mieheni. Sitä seurasi kauhun omainen tunnetila. Miten mieli suojeleekaan ihmistä...
"Pojan turvapaikka" kävi illalla taas kylässä - olihan se kiva tunne, kun hekin välittävät minusta ja etsivät vastauksia niihin samoihin kysymyksiin kuin minäkin. Mutta en voi tutustua heihin paremmin - he ovat liian lähellä exää ja sen ämmän selittämistä siitä kuinka minä olen paha ihminen kaikille.
E:lle soitin illalla ja puhuttiin hänen tulemisestaan paikkakunnalleni. E tuli auttamaan mua muistamaan. Niin kamalalta kuin se viikko vielä tuntuukin. E oli yksi niistä jotka "pakottivat" mut hoitoon. E tuli psykoosiini "mukaan", koska ei muuta osannut. Jos E olisi alkanut selittää miten kaikki työnjohtojutut ovat kohdallani harhaa, olisin vain suuttunut. E itse sanoi eilen, kun soiteltiin, että hän ei osannut siinä tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella "pölinääni" ja olla mukana psykoosissani. Se toimi. Ainakin muiden lähiomaisteni silmissä. Itse en vieläkään osaa kiittää, koska sairaala on vienyt elämästäni niin paljon...
Illalla muistin jopa käydä suihkussa.
TI 24.10.17 Tässä vaiheessa muistamisesta tuli mulle pakkomielle. Mun täytyi muistaa asioita. Paljon asioita. Aloin huolehtimaan muiden menoista unohtaen itseni ja Sissin. Muistilappu kertoo, että olin muistanut kaiken edellisenä iltana. Työpäivä meni ok - hektinen työ ja se oli pelkästään hyvä juttu. Tahdoinhan unohtaa kaiken ja auttaa muita selviämään. Unohdin itseni taas töihin kunnes kotimatkalla tuli romadus, olisin halunnut kertoa puolisolleni työpäivästäni niinkuin meillä oli tapana. Sanoin autossa itkien ääneen: "Kulta, olen tulossa kotiin". Päätin, että siinä vaiheessa, kun en enää itke kotimatkalla sanoessani sen ääneen niin selviän mistä vaan. Sitä odotellessa.
Kukaan ei tullut tänä päivänä kylään mutta äitini, isäni, pikkuveljeni ja E soittivat illalla ja höpötin heidän kanssaan ihan kaikesta. E sanoi, että kuulostan "nousuhumalaiselta".
Tänä iltana myös soitti tulevan työpaikkani pomo ja kertoi, että olen saanut vakituisen työn. Töiden aloitus siirtyi - alunperin oli puhetta, että aloitan 15.12 mutta sairaala ei päästänyt mua töihin. Soitin silloin työnantajalleni ja aloitan 2.1. työt. Tosin nyt, kun aloin soittelemaan sinne ja varmistamaan asiaa niin kukaan ei vastaa. Lähetin sähköpostia eikä kukaan vastaa. Alan vainoharhailemaan, että sairaalan takia mut on potkittu pois. Mutta odotellaan...
Tällöin menin muistilappujen kera nukkumaan. Muistin kuiskata ääneen "taala ma oon" niinkuin puolisollani oli tapana lapsenmielisesti sanoa, kun olimme menossa nukkumaan. Nukuin tällöin vasta ensimmäisen kerran parisängyssämme. Äitini nukkui siinä ensimmäisen viikon ja sen jälkeen meni pari kolme päivää ennenkuin pystyin itse siinä nukkumaan. Mutta päätin, että tämän päivän oli pakko olla se, kun menen nukkumaan siihen. Muuten en "uskalla" nukkua siinä enää ikinä. Otin myös Sissin viereeni vaikka Sissin omapaikka onkin lattialla. Ihmeissään sekin oli moisesta muutoksesta - mieheni, kun ei tykännyt, jos koira nukkui sängyssä mutta mulle ei ollut niinkään väliä.
Vieläkin nukahtaminen ja nukkuminen on vaikeaa. Toivon, että se korjaantuu, kun aloitan taas työt.
KE 25.10.17 Aamu meni ok muistilappujen kera ja ehdin töihin ajoissa. Keskittymiskykyni oli täysi nolla ja pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Syömiseen. Pukemiseen. Autoon ja töihin. Töissä. Kotiin. Mieheni työnjohtaja kävi työpaikan aikana työpaikallani hakemassa mieheni irtisanomisilmoituksen jota mieheni ei ikinä sitten pystynytkään viemään. Heillä oli vasta tulossa kriisipalaveri työpaikalla ja se irtisanomisilmoitus antoi pohjan sille tapaamiselle.
Kotimatka meni muuten ok mutta loppumatkasta iski ajatus: "Joko kulta on tullut kotiin töistä? Onko auto pihassa?" Äitini soitti siihen väliin, ihan hyvä niin. S ja hänen poikansa kävivät illalla - sain delegoitua mieheni laskut eteenpäin - se oli yksi stressi mun kohdalla vähemmän. Uni tuli lähes heti isän, äitin ja E:n kanssa soittelurumban jälkeen. Muistin kaikkia kiittää siitä, että he soittelevat mulle ja kyselevät vointiani. Nyt soittelu on harventunut ja yritän palata tähän hetkeen, mökkiin, blogiin, Sissiin ja vainoharhailen tulevasta työpaikastani.
Sain mieheni työnjohtajalta varmistuksen tietokoneen käyttäjätunnukseen. Kerroin hänelle, että viime perjantai oli ensimmäinen päivä silloisessa työpaikassa ja ensimmäisiä autoja jotka pihaan tulivat olivat mieheni firman autot. Otti koville ... eikä oma työnjohtajani ymmärtänyt sitä. Ja nyt vasta muistin, että annoin tämän blogin osoitteen hänelle jo kauan sitten. Oho.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?