Tänään sain raahattua itseni sos. toimistoon ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Alan ymmärtämään etten pärjää ilman avohoitoa ja läheiseni eivät jaksa kaikkea.
Äitini soitti eilen ja ehdotti, jos tulisin sinne heille nyt, kun mulla on pitkä sairasloma. Mutta vastaan tulee raha; ei mulla ole rahaa ajella tässä edestakaisin vaikka se hyvää tekisikin olla äitini luona - siellä on tilaa hengittää ja äitini ja hänen miehensä ovat rinnallani hengittämässä. Äitini ehkä pelkää, että mulle tulee itsetuhoisia ajatuksia täällä yksin ollessa.
Mutta karu tosiasia on myös, että mun täytyy yrittää rakentaa elämääni tänne. Olen nyt pari kertaa tavannut uusia ihmisiä jotka olen löytänyt netistä... ihan mukavasti ne tapaamiset ovat menneet mutta vasta uusien ihmisten seurassa huomaan miten syvällä suruprosessissa olen menossa.
Tänään psyk sh varasi mulle heti perjantaiksi uuden ajan ja seuraavan ensi viikon torstaille. Hän huomasi, että mulla ei kaikki muumit ole laaksossa vieläkään. Psykiatrin tapaan kahden viikon päästä, kun sairaslomani loppuu. Psykiatrian polin aikaa yritetään kiirehtiä.
Sos.toimiston aika oli pitkä ja meinasi jo pärähtää, kun en vain olisi jaksanut miettiä mitään tukijuttuja mutta nyt on tuet pyörimässä ja seuraava aika sos.toimistoon on 30.1.18.
Mitään muuta en sitten tänään jaksakaan.
Pakko tehdä ruokaa.
Pakko hoitaa itseni.
Pakko hoitaa Sissi.
Ne on ainoat asiat mihin pystyn keskittymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?