Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?