Kulta, mä tahdon tulla kotiin

En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.

Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.