Heikkoutta?

Oliko mieheni heikko?
Mun monitoimimies ei ollut heikko !

R:n kanssa juttelin äsken ja hän sanoi, että vain heikko ei hae apua silloin, kun sitä tarvitsee.... minä tarvin apua... tähän yksinäisyyteen ja itsetuhoajatuksiin... mutta heikot luovuttaa eivätkä hae apua silloin, kun ei jaksa... R oli tätä mieltä... Oliko mieheni heikko, kun ei hakenut apua? Ei. Hän ei ollut heikko. Hän kävi työterveydessä ja sai viikon sairasloman. Mutta se ei riittänyt. Siitä lääkärikäynnistä vuorokausi ja hän meni junan alle.
Olenko minä nyt heikko, kun en suostu lähtemään hakemaan apua? Ja olen lisäksi ottanut muutaman paukun joten en voi lähteäkään minnekään akuuttipolille josta mulle kerrottiin.

Rakastamani mies teki itsemurhan. Hän meni junan alle... minun mieheni...
Psykoterapia on vielä kaukana ja mun on yksinäisyydessäni tehtävä muutakin kuin neuloa sukkia. Kirjoittaminen on mulle aina ollut luontevaa, siksi tämä blogi. Ehkä tästä on joskus hyötyä vaikka ei tämä siltä nyt tunnu. Ehkä joskus voin ylpeänä sanoa, että minä selvisin ! Nyt tahtoisin vain lyödä "pellin kiinni" vähän aikaisemmin ja repiä häkävaroittimen pois seinästä. Mutta, jos todella tahtoisin tehdä sen niin en kertoisi siitä kellekään. En edes tähän blogiin. Tekisin niinkuin mieheni... ilman minkäänlaista viestiä kenellekään... mua ruvetaan kaipaamaan vasta töissä.... tähän asti olen selvinnyt ilman itsetuhoajatuksia joten miksi nyt?

E:lle ja äidille puhuminen on auttanut. Mutta en voi odottaa heidän soittoaan joka päivä vaikka se tuntuu kivalta, kun he huolehtivat ja soittavat. R lähettää whatsapissa viestiä vähintään joka toinen päivä. En ole yksin vaikka se siltä tuntuukin. Mutta en osaa soittaa... en osaa pyytää apua... en voi jäädä töistä sairaslomalle töistä... koska se olisi heikkoutta... mun täytyy jaksaa... pakko...

Olen nyt vasta huomannut etten ole missään välissä ehtinyt suremaan. Psykoosissa ollessa ja ennen sitä mulle oli tärkeää vain se missä kaikki menee ja onko kaikilla kaikki ok. Aloin huolehtimaan muista enemmän kuin itsestäni. Unohdin jopa Sissin. Kirjoittamani whatsapp viestit ja tiesktiviestit auttoivat osaltaan mua shokkivaiheen yli. Kirjoittaminen on auttanut paljon. Ja puhelut E:n ja äidin kanssa. Hyvänä lisänä tulee Sissi josta joudun pitämään huolen.

Työ auttaa olennaisena osana pitämään "jalat maassa" vaikka tällä hetkellä tuntuu, että en jaksa ja duuni on täyttä paskaa. Hammasta purren lähden joka aamu töihin - toivon todella, että se helpottaa jonain päivänä.
Käsitöiden tekeminen on auttanut, ilman puikkoja ja lankakerrää en tiedä missä olisin.

Liikunta ei ole auttanut, Sissin voi hyvällä omalla tunnolla päästää Piilopaikassa pihalle juoksemaan vapaana enkä ikinä muutenkaan ole ollut liikunallinen tyyppi.

Mutta en pysty nattimaan hiljaisuudesta niinkuin ennen. Musiikkia on pakko olla taustalla. Tapahtuneen jälkeen pidin silloisessa kodissani... meidän kodissa... telkkaria päällä, että olisi edes jotain... nyt on musiikki. Sen täytyy soida taustalla.

Nukkuminen ei auta. Välillä tuntuu, että olen väsyneempi aamukka kuin mennessäni nukkumaan. Mietiskelen liikaa, pitäisi saada purettua tämä kaikki ulos....

En tiedä tarkalleen kauanko shokkivaihe kohdallani kesti. Tulimme äidin kanssa silloiseen kotiini 2pv tapahtuneen jälkeen. Äidin luona olin lamaantunut. Itkeskelin mutta muuten rauhallinen. Kodissamme vedin tapaamisen muiden perheen jäsenten kanssa tunteettomasti läpi - kerroin kaikille mitä oli viikon aikana tapahtunut. Sen viimeisen surullisen viikon. Äidin luona vain tuijotin tyhjää, elin ja olin. Kodissani lähdin "vauhtiin". Talo piti hoitaa, työt alkoivat silloisessa yrityksessä, työnsin kaiken "pahan" taka-alalle. Onko se ns. "kieltämistä"? En välttämättä pystynyt vielä käsittämään tapahtumaa. Saatoin olla näennäisesti tunteeton. "Vauhti" lähti liikkeelle.
Oliko sairaalassa ollessa vielä shokkivaihe? Siellä itkin, panikoin ja raivosin suoraa huutoa kyynelten läpi. Ne myös vaihtelivat voimakkaasti; täysi lamaantuminen ja sokea raivo. Se myös hämmensi läheisiäni, kun mielialani vaihteli niin radikaalisti.

Eli ensin lamaannuin, en kai voinut uskoa tapahtumaa todeksi. Suljin omat tunteeni ulkopuolelle - minä olin se joka joutui ja halusi kertoa lähiomaisille tapahtuneen kulun.
Sairaalassa tuli huutaminen, itku ja paniikki mutta siihen väliin mahtui paljon.

Mieleni jaksoi suojella mua 2 viikkoa. Ensimmäisen viikon, kun äitini oli luonani ja toisen viikon, kun olin töissä. 2 viikon jälkeen romahdin. Alkoi "työnjohtaja-leikki" ja mieleni vajosi psykoosiin.

Reaktiovaiheen olin sairaalassa ja sitä kesti n. 2kk. Muistan kaiken vain hämärästi. Olin psykoosissa johtuien Jarin ja itseni lähiomaisista. Sotkeuduin lähiomaisiini ja työhöni. Töissä pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Mieleni alkoi huomata, että miestäni ei enää ole.