Yksinäisyyden tuskaa

Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.

Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".

Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.

Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.