Trauman käsittelyn alkusoinnut

Ennen sairaalaa puhua pulputin koko ajan. Mulla oli tarve puhua ja yrittää ymmärtää tapahtunutta. Isä, äiti, pikkuveli ja E soittelivat mulle ja kuuntelivat puhetulvaani puhelimessa äitini lähdön jälkeen. E sanoi, että kuulostan ihan nousuhumalaiselta. Äitini auttoi mua reaktiovaiheessa mm. töihin lähtiessä. Istui vieressäni, kun nakersin ruisleipää ja oli tukena arjen askareissa ensimmäisen viikon ja vastaili kysymyksiini perinnöstä yms.
Näin paljon unia miehestäni muutamina öinä ensin silloisessa kodissani ja myöhemmin sairaalassa. Töissä ollessa tuli usein "kauhu", kun yhtäkkiä kesken töiden tuli tapahtuma mieleen.
Reaktiovaiheessa työn tekeminen meni yli. Tuli "työnjohtaja-leikki". Pystyin keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Tuntui ja vieläkin tuntuu etten selviä tästä ikinä. Kauhukuvia ei enää ole muutakuin hyvin harvoin mutta tapahtuma saattaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.
Pelko oli mukana töissä ennen tätä sairaslomaa; "Osaanko minä?" ja itseluotttamukseni on nollassa. En enää pystynyt keskittymään edes työhöni. Ahdistus yksinolemisesta on arkipäivää; "Selviänkö minä?" Välillä syytän itseäni; "Miksen mä soittanut ambulanssia?" Kunnes taas järjellä ymmärrän ettei tapahtuma ollut mun syytä enkä mitenkään olisi pystynyt sitä estämään.
Unettomuus vaivaa edelleen, mun on hyvin vaikea nukahtaa. Nukun kyllä, kun saan nukahdettua mutta se pyöriminen sängyssä on raastavaa... Ketipinor 25mg toimii kuitenkin jotenkuten. Cybrexan ajattelin vähin äänin lopettaa, se tekee musta vaan zombin. Ruokahalua ei ole ollenkaan mutta pakottamalla pakotan itseni syömään - muuten ei jaksa sitäkään vähää.

Mulla on vieläkin halua puhua silloin tällöin esim. äitini kanssa tapahtuneesta. Yritän näin ymmärtää omaa käytöstäni ja varmistelen sillä mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Tahdon tulla kuulluksi mutta puhelut vähenevät läheisiltäni enkä sitä voi odottaakaan, että he soittaisivat jatkuvasti - arvostan heitä suuresti enkä tahdo, että soittaminen minulle on pakkopullaa... Ja sekin kuuluu asiaan, että puhelut vähenevät. E, äiti ja isä ovat heitä jotka kuitenkin omasta tahdostaan soittelevat enkä voi heitä kylliksi kiittää.

Alan pikkuhiljaa käsittämään tapahtuman enkä enää kiellä sitä. Alan ymmärtämään ettei miestäni enää ole ja millaiset muutoksen edessä olen. Paljon uuden oppimista työ (josta nyt olen pitkällä saikulla) mukaan lukien. Kuuntelen paljon mitä esim. R:lla on kerrotavaa miehestäni. R on mieheni sisko.
Olen ärtynyt töissä työkavereilleni, koska heidän ongelmansa tuntuivat niin pieniltä. Ja, koska joudun keskittymään niin paljon siihen mitä olen tekemässä. Sosiaaliset suhteeni ovat nollassa enkä välttämättä edes halua tutustua uusiin ihmisiin.
Mietin paljon tulevaisuuttani, töitä ja ihmisiä ympärilläni. Tai oikeastaan niitä lähimpiä ihmisiä elämässäni. Ajatukset liikkuvat Piilopaikassa, Sississä ja töissä, ei niinkään enää miehessäni. Mutta suruprosessi on vielä hyvin alussa.... Puolisoni palautuu mieleen vähän väliä mutta enää en koe kauhua, ainoastaan pelkoa siitä miten selviän tästä. Alan ymmärtämään sen karun tosiasian, että elämän täytyy jatkua.
Mulla on edelleen muisti- ja keskittymisvaikeuksia niin töissä kuin kotonakin. On suuri ponnistus, että saan pidettyä itsestäni ja Sissistä huolen. Käytyä pesulla ja tehdä ruokaa. Näinä päivinä on suuri askel, jos kykenen mieleltäni edes näin ykinkertaiset asiat hoitamaan.
Sisustan Piilopaikkaa, järjestelen. Mutta en vielä näe tulevasuuttani, ensi kevättä, kesää... Olen suruprosessissa siis reaktiovaiheen ja uudelleen suuntautumisen vaiheen keskellä.

Sairaalassa olo nosti kaikki muistot teinivuosista esiin, kun olin silloin (vajaa 20v sitten) myös sairaalassa. Pelkäsin sairaalassa eristystä todella voimakkaasti. Juttelinkin siitä omahoitajani kanssa. Pelkäsin, itkin ja panikoin todella lujaa sairaalassa vain menneisyyteni vuoksi.
Olen "puinut" sitä aikaa eri ihmisten kanssa monesti enkä koe, että siitä tarvisi puhua enää. Selvisin teininä sairaalasta, nyt olen selviämässä taas sairaalasta mutta ennenkaikkea psykoosista ja mieheni kuolemasta. Menneisyydessäni E oli mukana - hän oli ainoa 14-15 vuotias joka kävi mua katsomassa ja pari kk sitten hän oli saattamassa mua taas sairaalaan. Mutta tällä kertaa olin oikeasti sairas. Isä ja äiti ovat myös osa tätä tarinaa.
Teininä sairaala ei vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja mahdollisuuksistani normaaliin elämään. Se oli vain nuoruuden huomionkipeyttä josta kasvoin pois.

Nyt mun täytyy selvitä psykoosin aiheuttamasta masennuksesta enkä tiedä miten.