Takki tyhjä

Terpalla käyty ja viime postauksen viha ja raivo laantuneet. Tai sitten vain jotenkin osasin taas työntää sen(kin) tunteen syrjään.
Koska tilalla on turtumus.

Olen väsynyt kaiken sen vihan ja raivon jälkeen. En jaksaisi ajatella enää yhtään enempää.
Taidan ottaa tänään Tenoxin jotta saisin nukahdettua ajoissa ennen huomista työpäivää. Saunassakin äsken kävin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt. Nyt on rentoutunut, väsynyt fiilis.

Turta.

Viime yö meni valvoessa ja potiessa vihaa. Ihan kaikkea kohtaan. Ajojärjestelijän pääasiallinen tunne on viha ja raivo ihan kaikkea kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä etteikö sillä olisi myös tunteita.
Lähdin töihin normaalisti kuudeksi. Töissä on hiljaisempi hetki meneillään joten otin vähän liukumavapaita pois ja lähdin jo kello 11 kotiin. Nukahdin 11:30. Sitten soikin kello 13:30 jotta kohta olisi lähtö terpalle. Eli n. 30 tuntiin olin nukkunut 2h. Mutta epäilen, että nämä "päikkärit" veivät siltä vihalta ja raivolta "kärjen".
Huomasin terpalle ajellessani puristavani rattia ja ajattelen vain: "Vittu!" Olin taas huomaamattani jotenkin päässyt takaisin siihen eiliseen Ajojärjestelijän "viha-moodiin". Töissä aamupäivällä mietin, että Selviytyjä ei halua mennä tänään terapiaan, koska se "yhyy, kukaan ei ymmärrä mua" - vaihde lähti päälle. Ajojärjestelijä ei halunnut mennä terapiaan, koska se "vittu tuokaan tajua mistään mitään" - vaihde lähti päälle. Muut osat ymmärsivät pitää päänsä kiinni.
Menin kuitenkin, koska Ajojärjestelijän ajatusmaailmaan nyt vain kuuluu se, että kaikkia osapuolia pitää vähintään kuunnella. Ja vaikea myöntää tämä seuraava asia mutta niin kai se on:
Olen sekoittanut terpan maailmaani. MikäMikä - maahani. Joten tämän järkeilyn perusteella mun piti mennä tänään terapiaan, koska pitää antaa terpalle vielä mahdollisuus ymmärtää tätä kaikkea.

En tiedä miksi mutta jostain syystä otin semmosen "stressipallon" terpan pöydältä ja aloin sitä pyörittelemään. Kun hoitosuhde alkoi vuosi sitten niin mulla oli AINA sukkapuikot mukana. Töissä tapahtuneen episodin myötä ne jäi kotiin, koska Ajojärjestelijä heräsi taas neurolepti - koomastaan. Terppa joskus kauan sitten ehdotti mulle sitä "stressipampulaa", kokeilin mutta jotenkin en oo kokenut sitä omakseni. Nyt otin sen vähän niinkuin huomaamattani. Aina välillä huomasin pyöritteleväni sitä vauhdikkaammin, välillä hitaammin.
Aluksi terpan juttelu meni ohi korvien, koska se oli sitä mihin oon niin tottunut. Ympäri pyöreetä liiba laabaa. Keskityin siihen vitun pampulaan jotta jaksan kuunnella sen loppuun. Ja, koska mä olin vihainen, kun ei se tuntunut hiffaavan mitään.

Sitten vähitellen aloin jostain syystä rauhoittumaan. Kokiko Selviytyjä, että se tuli nähdyksi? Kuulluksi? Mitä enemmän kuuntelin sitä liiba laabaa niin aloin muuttumaan vähitellen Ajojärjestelijästä taas Selviytyjäksi. Joka on tällä hetkellä se "heikoin lenkki" koko järjestelmässä. Se pelkää ettei sitä taaskaan ymmärretä. Se pelkää, että se taas hylätään oman onnensa nojaan.
Mistä näin kova hylätyksi tulemisen pelko tulee?
Mutta ei saa upota liiaksi Selviytyjän maailmaan. Se on 14 vuotias eikä näin ollen käy vielä töissä.
Mä käyn töissä. Vaikka se onkin tällä hetkellä vain "joku paikka" minne mun täytyy raahautua joka helvetin päivä.

Jossain kohtaa terppa sanoi, että se on nähnyt pari kertaa sen vihan pilkahduksen silmissäni. Ja nyt se "pelkäsi", että heitän sitä sillä vitun pampulalla. Ainoa ajatus mikä siinä kohtaa tuli mieleen sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa oli remmit. Leposide-eristys. Ei saa heitellä tavaroita pitkin seiniä, siitä joutuu remmeihin. Sanoin sen terpalle ääneen sen kummemmin miettimättä. Sitten täytyi korjata heti, että Ajojärjestelijä tietää ettei semmonen käyttäytyminen ole hyväksyttävää. En muista sanatarkasti enää jälkimmäistä mutta jotenkin tolleen.
Mutta aika jännä ilmiö huomata se, että vielä 20v jälkeenkin ajattelen tyyliin hoitosuhde = sairaala = eristys. Terppakin huomautti etten mä tässä hoitosuhteessa remmeihin päädy. Mutta jotenkin tämä pääni sisäinen kuvio... äh. Mä en yksinkertaisesti jaksa nyt miettiä. Mua väsyttää. 
Ajojärjestelijän ajatuksella hoitosuhde on sama kuin työsuhde. Yritä tässä nyt sitten järkeillä näiden kahden tyypin ajatusmaailman välissä.

Mutta kaikenkaikkiaan.... viha laantui. Selviytyjä koki tulleensä huomatuksi. Kai sen teki se, että välillä sen vitun pampulan pyörittelyn lomassa alkoi kyyneleet valua, kun alkoi tuntumaan sen liiba laaba jutustelun keskellä, että joku oikeasti edes yrittää ymmärtää vaikkei vielä täysillä hiffaisikaan.. Ajojärjestelijähän ei itke. Selviytyjä taas ei juuri muuhun kykene kuin itkemään ja surkuttelemaan omaa oloaan ja omaa pahaa oloaan.

Me juteltiin jotain myös kuolleesta puolisostani. Kerroin, että alitajuisesti unieni kautta olen käsitellyt asian mutta en juurikaan sanallisesti kenenkään kanssa. Kerroin unistani ja miten ne ovat mielestäni vaikuttaneet surutyöskentelyyn. Mutta se varsinainen surutyö on siellä jossain. Tällä hetkellä tuntuu niinkuin monen muunkin elämäni tapahtuman kohdalla; se oli vain jotain mitä mulle tapahtui.

Mutta jotenkin olin hirveän rauhaton kuitenkin koko tapaamisen ajan. Sen huomasin itse sitä vitun pampulaa pyöritellessäni. Välillä siitä ote kirposi ja huomasin kaivelevani sitä tuolin alta samalla, kun terppa jatkoi sitä liiba laabaa.

Mulla on turta olo. En nyt oikein kykene tämän parempaan.

Palautin myös kyselylomakkeen jonka terppa antoi viimeksi. Se oli joku alkukartoituskysely dissoon liittyen. Kysymykset oli aika perus settiä liiba laabaa. Nyt terppa on ensi viikon poissa joten pyysin jonkun toisen testin. Sellaisen joka nimenomaan liittyy diagnostiikkaan lääkäriä varten. Muissa kyselyissä ei ole pointtia. Tarvin jotain puuhaa ja miettimistä siksi aikaa, kun terppa on poissa. Varsinaisia traumakyselylomakkeita se ei halunnut mulle antaa. Ne kuulemma tehdään yhdessä paikan päällä. Olin vähän pettynyt. Mutta sitten terppa selitti, että, kun niistä kysymyksistä saatta helposti tulla triggereitä, takaumia, muistoja jotka saattaa nostaa sen sietämättömän ahdistuksen niin sen takia ne kyselylomakkeet täytetään yhdessä. Ja, kun nyt yksin tuumailin asiaa niin ehkä parempi niin. Se äitini kertoma TIETO lapsuudestani ja sen mulle aiheuttama ahdistus/paniikki kohtaus oli jotain kauheaa. Jotenkin silloin yhdistin sen näin: äitini kertoma tieto = Tiitu 4v = terpan kertoma tieto siitä, että lapsiosa on yleensä se joka kantaa niitä traumamuistoja. Menin paniikkiin tästä, koska en ymmärtänyt. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. Enkä jaksa sitä nyt pohtia.

Tuon kyselylomakkeen sijaan sain varsinaisen dissokyselylomakkeen täytettäväksi. Se on vähän monimutkaisempi kuin tuo alkukartoituskysely. Joutuu hetken aikaa miettimään kysymystä  ennenkuin vastaa. 

Lääkärille ollaan edelleen varaamassa aikaa. Se on kuulemma työn alla mutta jotain viivettä nyt ilmenee kuulemma jossain.