Mistä sitten alkaisin?

Nyt on kaikki osani esitelty. Joita on tähän mennessä siis 4. Tykkään kyllä mieluummin puhua heistä "kavereina" mutta se saa helposti psykoottisen kuvan sellaisen ihmisen silmissä joka ei tiedä dissosiaatiosta mitään. Joten heille täytyy puhua persoonallisuuden eri osista. Kuten esim. psykiatreille. Muuten he heittävät pakolla lukkojen taakse. Miksen ymmärtänyt tätä jo aikaisemmin?

Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.

Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.

Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D   Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.

Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .