Disso-kohtaus, osa 2 ja Pioneerin tarinan loppu.

Eilisen kirjoituksen pohjalta Pioneeriä ei enää päässäni ole. Koska selvitin KUKA on menneisyyteni pioneeri. Omahoitajani. Menneisyydessäni.
Armeijassa pioneeri tarkoittaa "tienraivaajaa, uranuurtajaa, edellä kävijää." Eilisen ymmärryksen johdosta tahdon vaihtaa omahoitajastani käyttämääni nimeä tässä blogissa. Ettei terppa ja omahoitajani mene tässä (ehkä) tulevassa tarinassani sekaisin. Käytän siis jatkossa omahoitajastani nimeä Edellä Kävijä.

Ja nyt olen niin iloinen eilisestä ymmärryksestä psykoosiani ja koko vitun Pioneeriä kohtaan, että tahtoisin vaihtaa tämän koko blogin nimeksi Edellä Kävijä. Mutta Ajojärjestelijä sanoo, että nykyinen nimi on kerrassaan loistava. Joten annan sen olla näin. Ja omahoitajallani on tarinassani tätä myötä ihan erilainen rooli.

Mutta palatakseni siihen disso-kohtaukseen ...

Kaiken tämän KAHDEN TYÖPÄIVÄN AIKANA koettu ymmärrys ITSEÄNI KOHTAAN aiheutti dissokohtauksen. Se 2 vrk aikana koettu tunneskaala oli jotain järisyttävää. Koin syyllisyyden tunteet itseäni kohtaan (Pahantekijä), huomasin jälleen miten tärkeitä perheenjäseneni mulle ovat (...öööö... Tiitu? Ei. Se ei ole Tiitu), koin ääretöntä vihaa terppaa kohtaan (Ajojärjestelijä) ja koin syvääkin syvemmät liikutuksen tunteet Edellä Kävijää kohtaan (Selviytyjä).

Outoa nähdä tämä kaikki kirjoitettuna.

Liikutuksen tunne oli niin voimakas, että jouduin lähtemään työpisteeltäni vessaan itkemään ja nauramaan ettei työkaverit hämmentyisi. Se ymmärrys siitä KUKA on ollut elämässäni pioneeri oli jotain niin tajuttoman maata mullistavaa. Itkin ja nauroin vessassa itsekseni varmaan vartin ennenkuin sain kasattua itseni sen verran, että pystyin jatkamaan töitä.

Mutta sitten, kun jatkoin töitä ja aloin funtsimaan sitä MIKSI olin terpalle niin vihainen kirjoitettuani sen vittu-sähköpostin niin ymmärsin myös seuraavan; Koska terppa ei ymmärrä mua.
Tämähän johtuu siitä, että yli puolen vuoden ajan terapiasta olen syönyt neuroleptejä. Tunteet eivät ole päässeet läpi (ja nyt Ajojärjestelijän viha alkaa taas nousta...). Mutta lopetin ne vuoden vaihteessa kuin seinään ja kaikki tunteet ovat alkaneet päästä taas läpi ja ymmärrykseni itseäni kohtaan on mennyt niin lujaa ettei terppa ole enää pysynyt mukana.

(Ja vieläkin me ollaan vihaisia sille, kun se ei ymmärrä meitä. Se ei ymmärrä, että Marya ei ole yksin. Sillä on "kavereita". Oon minä, sitten on Ajojärjestelijä ja sitten on... no, Pioneeriä ei enää ole. Mutta sitten on vielä Tiitu ja Kodinrikkoja. Ja uusin tulokas on Jarruttaja josta en ole vielä ehtinyt kertomaan. Maryalla ei ole koskaan tylsää. T: Selviytyjä)

Kaiken tämän tunneskaalan kokemisen jälkeen huomasin olevani täysin yksin. Koska eihän terppa VOI TIETÄÄ. Se ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea me ... minä oon kokenut. Miten suuria ja pieniä ne kaikki kokemani asiat ovat olleet. Vain Edellä Kävijä tietää. Mutta Edellä Kävijä ei enää ole osa elämääni. Hän on menneisyyttä.

(olipas rumasti sanottu. T: Selviytyjä)

Mun täytyy keskittyä NYKYPÄIVÄÄN. Edellä Kävijä kuuluu menneisyyteen. Hän on aikoinaan hoitanut vain niitä oireita "siitä jostakin" ja mitä ilmeisemmin todella ansiokkaasti. Nykyään on terppa joka yrittää auttaa mua. Meitä. Mutta mua pelottaa, kun on alkanut tuntumaan, että terppa alkaa päästä mua (meitä!) liian lähelle. Yleensä tässä kohtaa olen juossut karkuun tai vaihtanut paikkakuntaa. Mutta alan pikkuhiljaa näin vuoden käyntien jälkeen uskomaan, että se tyyppi oikeasti haluaa auttaa mua ja vieläpä ehkä OSAA auttaa. Hän oli se joka huomasi, että persoonallisuuteni on EHKÄ jakautunut osiin. Koska niillä osilla on jo nimetkin. Ensin oli vain kolme. Selviytyjä, Ajojärjestelijä ja se vitun Pioneeri. Kaikki muut "kaverit" ovat tulleet mukaan terapian aikana ja nyt terppa on tipahtanut "kartaltani" ja sekös vituttaa.
Suutuin, koska hän ei enää tuntunut ymmärtävän mua. Kun hiffasin sen, että terppa EI VOI TIETÄÄ muistojani/tunnetilojani niin johan jysähti. Alkoi tuntumaan siltä, että ei vittu, mä oon ihan totaalisen yksin "kavereideni" kanssa. Tuli semmonen täysi toivottomuus-olo.
Eihän kukaan muu ihminen VOI TIETÄÄ mitä päässäni tapahtuu. Ei se ole terpan vika, että päässäni surraa. Koska hän EI VOI TIETÄÄ.
Koska Selviytyjä on oppinut pysymään hiljaa. Ettei joudu taas remmeihin.
Mähän oon aina sanonut, että se on ärsyttävä tyyppi.

Se totaalinen yksinäisyyden tunne suhteessa "kavereihini" (kuka tätä tuntee...?) oli jotain niin jäätäävää, että vajosin. 

Lähdin työpisteeltäni safkikselle. Olin jotenkin hirveän loppu ja väsynyt. Ehkä tästä kaikesta ajattelemisesta ja oivaltamisesta kahden vuorokauden sisään? Pääsin taukohuoneeseen, lämmitin safkan ja istahdin syömään. Yhtäkkiä siinä syödessäni huomasin, että maailma ympärilläni alkoi "kutistumaan". En osaa sitä oikein muuten sanoin kuvailla. Aina tähän mennessä olen "osannut palata" sieltä MikäMikä - maastani (joka on edelleen ihan pirun mielenkiintoinen !) takaisin nykyhetkeen havainnoimmalla ympäristöäni. Esim. Sissi. Televisio. Seinäkello. Työkaveri. Mutta siinä syödessäni työpaikan taukohuoneessa en enää pystynyt siihen. Yritin kovasti vilkuilla ympärilleni ja keskittyä havainnollistamaan esineitä mutta maailma jatkoi "kutistumistaan". Pelkäsin flippaavani ihan tosissani. Tuntui oikeasti siltä, kuin, että NYT mä sekoan. Tunne siitä etten pääsekään "tänne takaisin" oli jotain todella pelottavaa. Jotenkin siinä kauhun sekaisessa pelon tunteessa yhdistettynä "maailman kutistumiseen" olen lähettänyt terpalle viestin:

"Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi ulkopuolella. Oon töissä ja syön ruokaa. Tuntuu kuin joku muu söisi sitä. Teen töitä mutta jossain "kaukana". Käyn tupakalla mutta työkavereiden jutut menee täysin ohi. Kuin mua ei olisikaan. Tiedän olevani olemassa ja töissä mutta en kuitenkaan ole. Toimin tällä hetkellä vain näennäisesti.

Pelkään tosissani flippaavani kohta. Koska ymmärsin ettet sä oikeasti voi tietää meistä (MUSTA !) yhtään mitään.

Pelottaa. En halua sairaalaan."

En ymmärrä miten olen noin järkevän tekstin saanut terpalle kirjoitettua siinä kohtauksessa ja tunnetilassa. Ja epäilen ettei terppakaan vielä ymmärrä sitä miten SUURI HÄTÄ mulla oli.

Ja koko kohtauksen ajan ulkopuolisen silmin (eli kahden työkaverin silmin jotka olivat myös syömässä samaan aikaan) olin vain heidän työkaverinsa joka söi ja selasi puhelintaan. Kyyneleet valui silmistä sen pelon ja kauhun seasta mutta osasin pyyhkiä niitä "salaa" pois.

Tilanne jatkui niin, että nousin, siivosin astiat takaisin eväslaukkuun ja lähdin tupakalle.
Niin. Ajojärjestelijä osaa toimia.

Tupakkakopissa olin aluksi yksin. Annoin kyynelten tulla ja päästin sen jonkun vallitsevan tunteen irti. Sitten alkoi kuuluumaan askelia ja nopeasti taas pyyhin kyyneleitä ja yritin olla kuin ei mitään olisi sattunutkaan.
Työkaveri 2 ja yksi toinen tulivat tupakalle. Annetaan tälle Työkaveri 2:lle nimeksi vaikka Mika. Kertoi siinä sitten miten olivat käyneet ihan ruokalassa asti syömässä. Yritin päästä mukaan juttuun kyselemällä, että "No, mitä ruokaa siellä oli?" kaikki tämä tuntui lähinnä niiltä "tyhmiltä kysymyksiltä" koko kohtauksen jälkimainingeissa.
No sitten Mika jotenkin yhtäkkiä kysyi: "Ooksä itkenyt?!"
Ensin mä jäädyin.
Ja tähän väliin täytyy kertoa, että mulla ja Mikalla on keskenämme hyvin kaksimielinen ja sarkastisen musta huumori vaikkei ikinä olla nussitukaan. Eikä nussita. Se pilaisi hyvin alkaneen kaveruuden tai ystävyyden.

Sitten Ajojärjestelijä tuli salaman nopeasti paikalle ja sanoi, että kyllä sitä saa pillittää, jos siltä tuntuu. Mutta ei parin kyyneleen takia sairaslomalle jäädä. Kerroin myös, että kyyneleistä huolimatta mun täytyy tehdä vielä pari laatikkoa tiettyjä koneen osia.
Mika sitten sanoi ääneen, että älä nyt töistä stressaa ainakaan yhtään. Mika siis tietää tarinan sen töissä tapahtuneen episodin tiimoilta mutta ei tiedä sitä MITÄ KAIKKEA se tapahtumaketju on saanut päässäni aikaan.
Mua alkoi ärsyttää ja vastasin, että emmä ny töistä stressaakaan yhtään. Ihan muita juttuja jotka ei liity töihin mitenkään. Ja kerroin, että mun ja sen pitäisi istua alas parille lonkerolle jotta voisin kertoa hänelle itsestäni enemmän. Töissä se ei onnistuisi, koska "tarinasta" tulisi niin pitkä.

Lähdin siitä sitten takaisin työpisteelleni. Hetken päästä Mika tuli siihen pyörimään ja kysyi: "Mikä on?" Naureskelin kyyneleideni seasta: "... No ei se kuulu sulle ! Muista mut kaksmielisenä pervona ja lopeta huomion kiinnittäminen muuhun. Ei mulla oo mitään hätää". Mika sitten naureskeli: "No semmonenhan sä oot !" Ja lähti takaisin omalle työpisteelleen.

Ah, miten ykinkertaista onkaan miesten kanssa tehdä töitä, hah !

Ja maailma ympärilläni alkoi olemaan taas "oikean kokoinen".

Ja eihän mulla oikeasti mitään hätää ollutkaan. Siis ulkopuolisen silmin katsottuna.
Ajojärjestelijä osasi TAAS toimia.
Joko nyt terppa alkaa käsittämään miten minä ja Ajojärjestelijä ollaan kuin yksi ja sama persoona TÄNÄPÄIVÄNÄ mutta kuitenkin erillään? Muut "kaverit" ovat jotenkin ... sivussa? He ovat niitä muistoja, tunnetiloja.

Äitini kanssa juttelin eilen pitkän tovin puhelimessa. Ajattelin ääneen sitä miten jotenkin heijastan Edellä Kävijän terppaan. Äitini kertoi sen olevan ns. positiivinen transferenssi. Tiedä sitten siitäkään mitä se oikeasti tarkoittaa.

Tällä hetkellä tunnetilani on suuri helpotuksen tunne. Sain vihdoin ja viimein kirjoitettua tämän kaiken ylös JÄRKEVÄÄN MUOTOON tänne blogiin. En itse vielä täysillä hiffaa mikä johti mihinkin ja mitä oikeasti on tapahtunut parin-kolmen viime päivän aikana mutta ehkä terppa osaa mulle selittää. Ja se on ensi viikon poissa. Höh.
Mutta nyt tunnen vain suurta helpotusta. Tämän hetkinen asiani on käsitelty loppuun.

Ja nyt Ajojärjestelijä hymyilee, että ME OLLAAN NORMAALEITA.
Ja Selviytyjä sanoo, että pitää olla hiljaa ettei jouduta remmeihin.

Huoh.