Pioneeri

Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.

Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.

Sairasta, eikö?

Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.

Vielä sairaampaa, eiks niin?

Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.

Älyttömän sairasta.

No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.

Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"

Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.

Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.

Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.

 Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.

Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?

Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.