Pelottava tieto ja kilometri postaus

Tänään jatkoin yöllistä pohdintaani.
E:lle kerroin eilen (vai toissapäivänä?) viestillä, että mulla aletaan epäilemään tämmöstä ja tämmöstä diagnoosia. Olin iltavuorossa silloin joten E sanoi soittavansa mulle tänään ja soittikin.
Yritin sitten kertoa järkiperäisesti mitä (ehkä) tuleva diagnoosini tarkoittaa. Puhelun loputtua jäin miettimään asiaa ja lähetin E:lle viestin, että olinko silloin psykoosissa ollessani hänen mielestään kuin eri persoona? E oli siis silloin paikalla ja E oli se joka saatteli mut sairaalaan äitini soitettua ambulanssin. E vastasi, että kyllä mä hänen mielestään olin oma itseni. Psykoosissa mutta kuitenkin Minä, Marya.
Okei.
E laittoi viestin perään ,että silloin, kun jäin hoitoon niin silloin oli jotain puhetta, että mulla epäiltiin sivupersoonaa. Kysyin tähän, että puhuttiinko hänelle vai puhuinko minä? E vastasi, että mä puhuin siitä, että mulla eipäillään olevan sivupersoona jonka nimi on Arno (?) josta en tiennyt vielä sen enempää. Ja E oli hämmentynyt asiasta, koska ei ollut mitään sivupersoonaa mielestään huomannut.
Kun tätä mun blogia lukee alusta asti niin olen huomannut, että olen vahvasti epäillyt, että: "Sivupersoonani Arno on disoosiaatiohäiriöni keskipiste. Lähtökohta."

Ja nykyään tiedän, että Pioneerin nimi on Arno.
Voi herranjumala ...

Mutta se, että onko se kaikki mun omaa höpinää vai onko se oikeesti dissoa on vielä arvoitus.
E jatkoi ihmettelyä siitä, että eikö se Pioneeri saanut alkunsa siitä mainoksesta? Siitä, kun ovella kävi se joku rakennusfirman tyyppi antaen käyntikorttinsa missä oli prepaid numero ym ym. Epäilin silloin vahvasti, että "tässä nyt täytyy olla jotain"  ja googletin kyseisen firman. Tämän firman sivuilta löytyi blogiteksti jossa Arno oli oli entinen pioneeri joka toimi raksalla työnjohtajana. Ja jonkun remontoitavan talon alta löytyi sodan aikainen pommi. Tämä Arno päätti, että työn on jatkuttava pommista huolimatta.

Jotenkin pääni käänsi asian niin, että pommi oli edesmennyt mieheni (jonka tiedostan vasta nyt) ja töiden (eli normaalin elämän) on jatkuttava siitä huolimatta.
Ja tästä kaikesta tapahtui se, että Pioneeri tuli osaksi mua. Erilliseksi osaksi. Erilliseksi persoonaksi.
E vastasi, että jännä miten asiat kytköstyy toisiinsa ja saa muotonsa. Näinpä.

Sitten mua alkoi vaivaamaan se (viime yön pohdintojen takia), kun E sanoi, että hänen mielestään olin kuitenkin siinä psykoosissa Minä vaikkakin psykoosissa. Päätin kysyä samaa äidiltäni joka oli koko tapahtumassa se johon tukeuduin. Nykyään vaan en ole jostain syystä halunnut kertoa äidilleni kaikkea mitä päässäni liikkuu lähinnä sen takia, kun pelkään, että se taas soittaa ambulanssin sen takia, että epäilee (tai tietää), että olen psykoosissa. Äitini on psyk. sh ammatiltaan joten sillä on myös ammatillinen näkemys siitä milloin ihminen on psykoosissa ja milloin ei.

Aloitin puhelun tyyliin hei, mitä kuuluu? Sitten kerroin, että mulla on kysymys siitä psykoosista minkä aiheutti mieheni itsemurha. Kysyin, että olinko hänen mielestään silloin kuin eri persoona? Äitini vastasi, että olin. Olin äärettömän vihainen, töykeä, töksäyttelevä joka ei ollut MUA. Tästä sitten aloin epävarmasti kertomaan, että kun mulla nyt polilla aletaan vissiin ehkä tutkia tämmöstä (klik) ja tämmöstä (klik) diagnoosia. Yritin kertoa miten ANP (toimiva minä) toimii ja miten EP (persoonallisuuden jakautuneet) osat kantaa niitä traumamuistoja joista itse en ole tietoinen. Tai en muista. Kerroin äidille, että ongelma on tällä hetkellä lähinnä se, kun en muista.

Siitä keskustelu lähti sitten pelottavaan suuntaan. Äitini kertoi mulle pelottavan jutun mikä häntä on JOSKUS vaivannut ja mietityttänyt.
Kun olin 4-5 ikäinen niin olin hoidossa talossa nykyisellä paikkakunnallani. Äitini kuvausten perusteella muistan nyt talon missä se vielä tänä päivänäkin sijaitsee. Hoitajana toimi vanhempi mummo. Itse muistan vain hoitajan, aikuisen. En sitä oliko se mummo vai mikä.
No äiti kertoi, että tällä mummolla oli aikamiespoika nimeltä Pahantekijä. Joka siis asui kotona. Itse en tämmöstä aikamiespoikaa muista olleenkaan. Äiti kertoi, että välillä, kun mua oltiin tultu hakemaan niin mummo oli kertonut, että joo, se on Pahantekijän kanssa tuolla mökillä (sama mökki missä isä asui siinä vaiheessa, kun ero tuli ja alkoi rakentamaan uutta taloa).
Ja nyt tulee se pelottava tieto:
Tämä Pahantekijä on myöhemmin tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja ollut siitä vankilassa monia vuosia. En tajunnut kysyä, että onko se tyyppi nykyään vapaalla. Ja mm. yksi nuoruuden kaveri/poikaystävä/entinen kaveri/mikä lie on ollut mukana jotenkin siinä vyyhdissä. En kysellyt tarkemmin.
Puhelu loppui, kun kerroin jatkavani siivousta ja Sissin kanssa täytyy lähteä ulos.
Enkä halua äitiä vaivata sen enempää ajatuksillani. Hän on kestänyt mun vuoksi ihan tarpeeksi.

 Mutta mun oma reaktio ihmetyttää suuresti. Koska tuohan oli vain TIETO. Aluksi alkoi ahdistaa ihan suunnattomasti. Aloin panikoimaan. Tuntui kuin en pystyisi hengittämään. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin palauttaa itseäni takaisin "tähän hetkeen". Aloin itkemään. Yritin kiinnittää huomiota Sisssiin. Se on tuossa. Televisio. Lukulamppu timanttityötä varten. Seinäkello. Työ. Siellä on kaikki hyvin. Vittu HENGITÄ !  Nyppiä kukista kuolleet pois, kastella ne. Tiskata, imuroida, pestä lattiat ja vittu jotain, että pääsen takaisin tähän hetkeen. Jouduin ottamaan yhden pamin jotta ahdistus helpottaisi.

Lähetin wa-ryhmälle (9 henkilöä) viestin missä keksivät mulle jotain muuta ajateltavaa. Otin yhden Opamoxin ennen lenkkiä Sissin kanssa.
Kävin Sissin kanssa lenkillä. Lenkillä huomasin olevani ihan jossain muualla. Sitten keskityin Sissiin miten koiran maailma on niin yksinkertainen hajuineen kaikkineen ja miten koira osaa nautta VAIN TÄSTÄ HETKESTÄ. Yritin päästä samaan moodiin. Hengittelin syvään. Kunnes taas yhtäkkiä huomasin olevani "pois paikalta". Ja taas kiinnitin huomion Sissiin, puihin, tuoksuihin...

Kotiin tultua ahdistuin lisää. Aloin kirjoittamaan tätä postausta. Tuntui, kuin olisin sekoamassa. Oli pakko ottaa toinen Opamox, se ahdistus ja paniikki oli jotain järkyttävää. Mutta MIKSI ? Tuo äidin kertoma juttu oli vain TIETO. Se ei kertonut musta mitään. Se oli vain jotain mitä äiti on joskus miettinyt, kun on ollut teininä ollessani niin vahvasti hoitokuvioissani mukana. Mutta miksi äiti kertoi tuollaisen jutun vasta nyt? Ehkä se on vaan ollut jotain sellaista mitä äiti ei ole pitänyt tärkeänä. Koska ... niin. En mä tiedä. Koska tämä Pahantekijä on tuomittu vasta vuosia vuosia myöhemmin.
Mutta mä menin jotenkin ihan sekaisin tuosta tiedosta. Mun oli pakko ottaa yksi Olazapiini jotta nukun. Muuten olisin flipannut. Tuntui kuin missään ei olisi enää ollut mitään järkeä. Wa-ryhmään olin kirjoittanut yhden pätkän näin: "Vittu mä oon ihan hullu. Sekoboltsi. Kahjo. Vittu hullu jonka ei kuulu elää." Muistan vasta nyt kirjoittaneeni tuon lauseen, kun selaan noita wa-viestejä läpi tätä postausta varten. Kuka tuon lauseen on kirjoittanut? Ajojärjestelijä se ei voi olla. Eikä Selviytyjä. Tiitu ei osaa puhua. Pahantekijä? Se sen täytyy olla.
Mulla on siis uusi osa jonka nimi on Pahantekijä.

En ollut varma olinko ottanut jo Olazapiinin joten otin varmuuden vuoksi toisenkin. Ja aloin kirjoittamaan. Sitten alkoi kirjamet hyppiä liikaa silmissä ja menin nukkumaan.
Yöllä (tunti? kaksi nukahtamisesta?) heräsin levottomiin jalkoihin. Se sama tunne levisi myös käsiin. Tämä on mulle sinänsä normaalia neurolepteistä. Mutta se levisi myös rintakehään. Ramppasin kämppääni edestakaisin, hypin haaraperushyppyjä, pyörittelin käsiäni jotta kohtaus loppuisi. Mutta tuo leviäminen rintakehään oli mulle uutta. Hieroin rintakehääni, ramppasin tupakalla, yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta levottomat jalat vain vei. Yritin nukkua sohvalla. Ja taas huomasin ramppaavani ympäri kämppää. Jostain syystä halusin mennä suihkuun jotta se kohtaus helpottuisi. Siispä kävin suihkussa. Mutta se ei auttanut. Kohtaus vain jatkui. Kävin toisenkin kerran suihkussa. Otin yhden Propralin ja Opamoxin. Hakkasin jo tässä vaiheessa rintakehääni kuin Tarzan ja muistan ajatelleeni vain: LOPETTAKAA, LOPETTAKAA !!!
Jossain välissä sitten nukahdin.

Kaikesta tästä päättelen, että Tiitu tuli kylään. Ajatus siitä, että olen 4-5 vuotiaana ollut hoidossa tällaisessa paikassa on kauhistuttava. Itsehän tiedän vain sen, että Tiitu on 4 vuotias. Kun hiffasin tämän "yhteyden" niin alkoi tuo ahdistus ja paniikkikohtaus.
Tässä yhtenä toisena yönä Tiitu kävi myös vierailemassa. Siinä aloin funtsimaan Tiitua ylipäätään "kaverina" ja miten se voi liittyä tähän kaikkeen, sehän on vasta 4 vuotias. Terppa viime käynnillä selitti, että lapsiosa on yleensä se osa joka kantaa mukanaan kaikkia muistoja. Jossain aiemmassa postauksessa kerroinkin siitä, kun tuntuisi, että sillä on joku hätä ja se on jotenkin surullinen. Sitten aloin miettimään sitä, että terpalle täytyy kertoa, että sillä on hätä ja se on surullinen. Mutta jostain syystä en halunnut tätä tehdä. Pelkkä ajatus ahdisti. Pari kyyneltä valui sen hädän ja surullisuuden takia. Halusin työntää Tiitun mahdollisimman kauan itsestäni. Ahdistukseni oli jo sitä luokkaa, että selkä meni siinä maatessani "karrelle". Kunnes Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja tuumas, että no niin, ryhdistäydytäänpäs nyt taas. Ja nukahdin.

Tänään olin auttamassa pikkuveljeäni muutossa. Ja huomenna pitäisi mennä töihin. Mitä se on?