Nyt jäin kiinni 1,5v takaiseen psykoosiin, kun aloin miettimään mikä johti mihinkin.
Se Ajojärjestelijän rooli jäi päälle (traumamuisto potkuista jota en käsitellyt mitenkään mutta haave tästä ammatista jäi elämään). Miehen kuoleman jälkeen se haave meni överiksi ja flippasin, koska työ on aina ollut mulle tärkeää. Silloin en osannut/halunnut käsitellä niin suurta asiaa kuin läheisen itsemurha (enkä oikeastaan vieläkään ole käsitellyt) vaan mieluummin keskityin asioiden hoitamiseen (tätä ajojärjestelijä tekee käytännön työssä) ja siihen, että kaikilla lähiomaisilla on kaikki hyvin (jotta kaikilla "työntekijöilläni" olisi kaikki hyvin). Vauhti kasvoi, en nukkunut, en syönyt, vauhti kasvoi kasvamistaan jonka seurauksena löysin itseni suljetulta. Aloin elämään unelmaani/haavettani todeksi surutyön välttämiseksi.
Ja nyt mietin miksi kävi niinkuin kävi.
Syy on oikeastaan loppujen lopuksi aika yksinkertainen. Mä en osannut selittää sairaalassa miksi olen Ajojärjestelijä ja miksi "työnkuvani" on niin tärkeää. Koska. Ja tässä se nyt tulee:
En ollut tietoinen koko Ajojärjestelijästä saati Selviytyjästä, Tiitusta saati sitten Pioneeristä.
Nyt jäin pohtimaan, että tapahtuiko siinä varsinainen ... miksi sitä sanotaan? Ruumiista irtautuminen? Ei. Ei se sitä ollut. Mutta mä olin joku muu kuin minä itse. Persoonan osan täydellinen vaihtuminen niin, että minä itse jäin ulkopuolelle? Sitäkö se oli?
... koska Ajojärjestelijän tehtävä on suojella Selviytyjää. Joka on kokenut ja nähnyt liikaa ikäänsä nähden. Ajojärjestelijä hoksasi heti, että Selviytyjä ei tule kestämään miehen kuolemaa. Tätä kuviota en osannut selittää vielä 1,5v sitten sairaalassa ollessani. Ajojärjestelijä pitää huolen ettei KUKAAN ENÄÄ KOSKAAN tallo tai väheksy sitä. Ajojärjestelijä on myös halukas vaatimaan Selviytyjälle oikeutta.
Voi mies mitä kaikkea kuolemallasi pistit liikkeelle ... T: Selviytyjä
perjantai 17. toukokuuta 2019
Kompleksinen trauma josta seurauksena rakenteellinen dissosiaatiohäiriö
Onpas kerrassaan hieno lause.
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.
Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.
Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.
Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää.
Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:
1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".
2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."
Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !
Tänään oli terapia ja tuota aletaan nyt mulla epäilemään. En tiedä vielä itkeäkö vai nauraako. Olen väsynyt ja ajatus hukassa, koska olen googlettanut saamaani tietoa niin paljon, lukenut eri tieteellisiä artikkeleita, että pääni on mennyt sekaisin kaikesta informaatiosta vaikka terppa tänään mulle kaiken (tai alun siitä mikä mulla saattaisi olla) selittikin niin, että ymmärtäisin (koska ei kaikkea kerralla jotten menisi enempää sekaisin). Mutta oon aina ollut sellainen, että mun täytyy saada pureskella asioita yksinäni - en enää purematta niele kaikkea mitä sanotaan tai ehdotetaan.
Kompleksisesta traumasta voi lukea lisää täältä.
Rakenteellisesta dissosiaatiohäiriöstä täältä.
Nämä bongasin itse, en terpan ehdotuksesta enkä toisten blogeista. Googlailin aikani ja tuo Disso Ry on ehkä sellainen sivusto minkä "maallikkokin" saattaa tajuta.
Eli mulla luultavimmin tällä hetkellä on tuo rakenteellinen dissosiaatiohäiriö eli tuttavallisemminen disso. Vielä tuttavallisemminen sivupersoonahäiriö. Vielä vanhempi nimitys tälle on jakautunut persoonallisuus(häiriö). Se johtuu kompleksisesta traumasta. Täytyy ottaa huomioon, että trauman muotoja on hyvin paljon erilaisia. Googlettamalla löytyy tietoa, jos haluaa pelkästä traumasta lukea.
Tuo kompleksinen trauma on käsitteenä pitkään jatkunutta (mulla n. 20v) jossa ihminen on koko elämänsä ajan työntänyt tunteensa syrjään selviytyäkseen. Itseäni ajattelen taustalla voi olla esim. koulukiusaus ja joitain lapsuuden mörköjä joissa olen kokenut tulleeni laiminlyödyksi. En tiedä, koska en muista. Siitä elämäni aikajanalla on seuraavaksi tullut nuorisopsykiatrian osasto jossa olin 10kk joista 2kk aikuisten akuutti vastaanotto-osastolla. Josta ajasta mulla nousee karvat pystyyn. Sitten on tullut Turku josta en muista paljon mitään. Sairaalassa tuli aikaa vietettyä sielläkin. Sitten olinkin taas sairaalassa kotipaikkakunnallani. Sitten tuli väkivaltainen ex. Enkä muista hänestäkään juurikaan mitään. Sitten asuin kaukana pohjoisessa lapissa josta ajasta muistan jotain mutten kovinkaan paljon. Sielläkin tuli piipahdettua sairaalassa. Sitten asuinkin Etelä-Suomessa pitkän tovin ja tutustuin edesmenneeseen puolisooni. Siinä kävi kuten kävi. En tässä postauksessa enempää ala kertomaan mitä muistan ja mitä en, ne tulevat ajan kanssa kunhan saan ajatuksiani järjesteltyä ymmärrettävään muotoon.
Rakenteellinen dissosiaatiohäiriö on sitä, kun pitkään jatkuneen trauman seurauksena mieli hajoaa osiin. Pääni sisälle muodostuu eri persoonia joilla on kaikilla oma elämäntarinansa kerrottavana. He kantavat traumamuistoja puolestani joita en itse muista. Joku "kavereistani" saattaa yhtäkkiä alkaa pelkäämään silmittömästi (eli ts. minä pelkään silmittömästi) enkä ymmärrä sille kohtaukselle syytä. Nyt olen jo niin pitkällä "kavereideni" kanssa, että pystyn hahmottamaan kuka pelkää. Mutta vielä en osaa hahmottaa sitä, että (vittu) MIKSI se pelkää.
Tämä on ehkä kaikki mitä osaan järkevästi selittää tällä hetkellä. Kaikki muut ajatukset ovat hajallaan.
Terapiasta lähdön jälkeen sain pari oivallusta jotka piti lähettää terpalle tekstiviestinä:
1. "Kyl se oon muuten ihan minä itse joka yrittää järkeistää asioita. Ajojärjestelijä on vain osa mua."
Terppa vastasi tähän, että: "Hyvä, aavistelin myös näin".
2. "Hah ! Oivallus ! Se, että mä yritän järkeistää näitä asioita mutta oma itseni tuntuu niin kovin kaukaiselta tällä hetkellä johtuu siitä, että töissä tapahtuneen episodin tiimoilta hajosin osiin. Mutta miksi? Se oli hyvin vähäpätöinen juttu sinänsä. Miksi vasta nyt? Vaikka osat ovat olleet jossain alitajunnassa läpi elämän? Johtuuko se lääkkeistä joita on syötetty?"
Terpan vastaus: "Rauha asioiden käsittelyssä. Osa jutuista selviää sulle ajan kanssa ja vasta sitten, kun olet kokonaisuutena valmis niitä vastaanottamaan ja sisäistämään."
Huoh. Tämä kaikki on vasta alkutekijöissään. Mutta lyhyesti mun tapauksessa käsittelemättömät traumat ovat johtaneet persoonallisuuteni hajoamiseen osiin. Ja tämä siksi, että hoitotahot ovat kohdallani viimeiset (vitun) 20 vuotta toimineet (vittu) väärin. Vittu !
torstai 16. toukokuuta 2019
Ensimmäinen keskustelu Selviytyjän ja Pioneerin kanssa
Kun Ajojärjestelijä oli aikansa mekastanut (n. 3-4 viikkoa) niin se alkoi olla väsynyt. Eikä Pioneerikään ollut tullut apuun. Pioneeri tulee vain silloin, kun mulla (Ajojärjestelijällä) ja Selviytyjällä (minä) on hätä suurimmillaan. Silloin, kun Ajojärjestelijä on totaalisen neuvoton eikä pysty enää järkeistämään asioita. Näköjään Pioneeri sitten päätti, että hätä ei ole vielä tämännäköinen, koska ei minkäänalaisia merkkejä enää hänestä ollut ilmassa. Ajojärjestelijä pystyisi tähän kyllä.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
Siispä laitoin tekstiviestin terpalle 6.5.19:
"Ensimmäistä kertaa äsken tuli selkeä "me" ajattelu. Tähän asti se on ollut minä vielä jotenkuten mutta nyt aloin miettimään "meitä". Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Sä(kin) sanoit, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedetty ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että kaikilla olis hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen?"
Seuraavalla tapaamiskerralla terppa antoi mulle pari monistetta missä oli ohjeita pettymyksen tunteen sietämiseen ja opetteluun siitä pois. Terppa on siis myös DKT - terapeutti eli tietää tunnesäätelystä ja sen oppimisesta kaiken. Käytiin sitä pettymyksen tunnetta läpi. Ei kun hetkinen ! Ei me varsinaista pettymystä käyty läpi vaan hyväksynnän opettelua. Esim. sitä mitä on radikaali hyväksyntä ja miten sitä lähteä käytännössä toteuttamaan. Terppa sanoi, että yleensä tämä hyväksyntäjuttu tulee DKT:ssä vasta ihan viimeisimpinä juttuina, koska se on enemmänkin "pään sisäinen juttu" mutta, koska mä en oo käynyt varsinaista DKT:tä (enkä todennäköisesti tule käymäänkään) niin terppa sitten päätti aloittaa siitä kohdallani. Eli ihan päinvastaisessa järjestyksessä niinkuin minä yleensäkin olen; päälaellaan, hah !
Sen parin monisteen pohjalta (eli radikaali hyväksyntä) sain sitten kirjoitettua paperipäiväkirjaani ensimmäisen keskusteluni Selviytyjän kanssa. Tässäpä tämä:
(Taustatietoa: Selviytyjä on musta-valkoinen tyyppi. Asiat on joko hyviä tai pahoja. Sillä on liiankin vahva oikeudenmukaisuudentaju eikä se voi sietää epäkohtia. SItä sattuu, kun joku tekee sille tai jollekin hänen läheiselleen väärin ja jolle asialle hän ei pysty tekemään mitään.)
A: Sä siis vihaat Tukkajumalaa, kun se vei sulta haluamasi työpisteen? Mutta Tukkajumala ei voinut sille mitään, että se pistettiin siihen joten miksi sä sitä vihaat ja sitä syyllistät? Tukkajumala on varmasti ihan ok tyyppi, jos annat sille mahdollisuuden. LUOTA MUHUN.
S: Mutta se on lumppu, HUORA ...
A: Mut ei se siltikään voinut asialle mitään. Se vaan tuli uutena töihin ja pistettiin tekemään sitä.
S: Ketä mä sitten voin syyttää?
A: Tiiminvetäjää, Irmeliä, Työnjohtoa.
S: Irmeli on kaksinaamainen, kun se ei kehunut mua tiiminvetäjälle. Ja silti on meille muka kaveri. Ei ikinä sanonut meille mitään päin naamaa.
A: No. Niin no. Se on ehkä kaksinaamainen mutta ota huomioon, että Irmeli ja tiiminvetäjä ovat tekemisissä toistensa kanssa myös työn ulkopuolella. Misä me tiietään paljonko ne meistä juoruaa? Ja toistaalta voi olla, että Irmeli pitää meistä niin paljon ettei halunnut loukata meitä sanomalla päin naamaa, että ottaa mieluummin Tukkajumalan sen työpisteen jatkajaksi. Koska kyllähän me jo voidaan ääneen myöntää se tosiasia ette me olla niin tarkkoja laadun suhteen mitä Tukkajumala on.
S: Mut ollaanhan me tarkkoja...
A: Ei olla tarpeeksi. Irmeli näki tämän ennen meitä. Mutta Irmeli pisti tiiminvetäjän tekemään "likaisen työn", koska ei halunnut loukata meitä.
Tiiminvetäjää kotaan meillä ei vissiin ole kuitenkaan mitään hampaankolossa?
S: Eipä kai ...
A: Työnjohtaja. Anna pojan kasvaa vähän.
S: Mutta se ei antanut meille sitä työpistettä vaikka se tiesi siitä miten tärkeää se meille oli ...
A: Niin. Se kuuntelee tiiminvetäjää. Mäkään en tyykkää siitä, koska se ei osaa johtaa tuota taloa eikä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vaikka sen kuuluis, koska on meidän työnjohtaja... Anna sen säätää. Vielä joku päivä se kompastuu ja sitten me voidaan nauraa sille yhdessä, eiks niin?
S: Niin ...
A: Tämä nyt vain on näin. Me tehdään sitä mitä meidän halutaan tekevän ja toivotaan, että joskus päästäisiin siihen työpisteeseen mitä halutaan.
S: Mutta siinä menee ikuisuus...
A: Saattaa mennäkin. Mutta ei me voida muutakuin toivoa. Eikö?
S: Niin ...
A: Se yks tyttö joka oli silloin hetken aikaa siinä toisessa työpisteessä lähti silloin joskus. Irmeli halus siirtyä siihen työpisteeseen ja Tukkajumala otettiin Irmelin tilalle.
S: Mutta miksi me ei saatu jatkaa siinä? Me oltiin tehty sitä Irmelin kanssa jo melkein vuosi yhdessä ja me osattiin se homma !
A: Johan mä selitin ... me ei olla tarpeeksi tarkkoja. Niin se vaan on.
S: ... ... ... ... ... ... ... .... .... .... ... ... ... .... ... ... ...
A: Eikä nyt tarvi alkaa mököttämään.
S: VITTU MÄ VIHAAN KAIKKIA
A: Etkä vihaa. Ethän sä vihaa muakaan? Itke vaan, jos se helpottaa. Kukaan ei vihaa sua. En minä, ei Irmeli, ei tiiminvetäjä eikä työnjohto. Me ei olla tehty mitään mitä tarvis hävetä. Sulla on vaan paha mieli, kun et saanutkaan mitä halusit...
S: HAISTA VITTU !
A: No joo, ehkä muotoilin väärin, anteeksi siitä. Mutta kyllä me susta välitetään silti vaikka mitä tekisit <3
Toimitaan niinkuin tähänkin asti. Kuunnellaan musiikkia ja hymyillään, eiks niin?
S: Mutta mä en jaksa hymyillä.
A: No ei sun oo pakko. Mä tiiän, että sä tuut vähän jälkijunassa. Mä voin hymyillä sun puolesta sen aikaa...
Työt jatkuu vaikke me sitä työpistettä saatukaan. Niin se vaan menee.
*
A: Pioneeri? Onnistuinko mä?
P: Ainakin tuo näyttää vähän rauhoittuneen. Se tarvii hoivaa ja huolenpitoa. Erilaista mitä sille on tähän mennessä annettu. Sillä on pahat muistot nuorisopsykalta. Se pelkää, että ne toistuu.
A: Mä luulin, että se on toipunut niistä jo kauan sitten.
P: Ei se ole. Nyt tällä hetkellä se pelkää ettei sitä ymmärretä. Niinkuin sitä ei ymmärretty silloin kauan sitten. Se sidottiin sänkyyn kiinni silloin, kun sillä oli paha mieli. Ja tapettiin sen tunteet piikillä takapuoleen. Se ei ole vielä tarpeeksi kypsä ymmärtämään mikä johtui mistäkin. Yritä voittaa sen luottamus. Älä sido sitä. Älä pue sille pakkopaitaa. Yritä kuunnella sitä mutta ennenkaikkea; RAUHOITA SITÄ. Kerro sille, että me ollaan täällä häntä varten.
A: Mutta mulla ei oo aikaa olla kokoajan vierellä hyysäämässä.
P: Ei sun tarvi koko aikaa olla. Nyt riittää, että oot siinä silloin tällöin.
A: Hmm. Joo. Voin mä yrittää. Mä vaan oon niin huono selvitteleen tämmösiä. Ois niin paljon kaikkea muutakin. Tunnen olevani aika pieni isojen asioiden äärellä.
P: Sä oot selvittänyt paljon isompiakin juttuja, jos muistat ...
A: Joo. Kyllä mä muistan. Silloin vaan sä jouduit tulemaan apuun.
***
Lähetin tuon koko pätkän terpalle tekstiviestinä. Vastaukseksi tuli:
"Vasta nyt luin viestisi rauhassa ja ajatuksen kanssa. Näkisitpä mun reaktion nyt. Mulle tuli kyyneleet silmiin, oon "wau..." huomaan tuntevani ylpeyttä sinusta. Okei, puhut toiselle osalle, mutta kuitenkin itsellesi ja tuo on taidokasta puhetta. Tuo on ymmärrystä itseäsi kohtaan. Selviytyvää. Sinua joka on joutunut selviytymään, Wau."
Kovasti rauhoitti tuo terpan viesti. Olin koko työpäivän varma, että nyt se viimeistään soittaa lanssin pihaan :D
Selviytyjä minussa on ehkä vähän rauhoittunut pettymyksen tiimoilta. Mutta Ajojärjestelijä on edelleen vitun katkera ja vihaa kaikkia tasapuolisesti. Mutta sellainen se on. Se on musta ehkä se osa joka kantaa kaiken sen vihan ja katkeruuden. Mutta joka on samalla niin huolehtiva - joka haluaa, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla, itsestä viis.
Pioneeri vaan on. Tuo oli muuten eka keskustelu myös Pioneerin kanssa evö ! En tiedä vielä oliko se hyvä vai huono juttu.
keskiviikko 15. toukokuuta 2019
Aikajärjestyksessä, eh?
Aloin näitä mietteitäni kirjoittamaan 1,5kk sitten paperipäiväkirjaan. En ehkä halunnut tuoda näitä julki vielä silloin. Oikeasti en uskaltanut. Hyvä, jos terpalle uskalsin aloittaa puhumisen, koska se pelko siitä pakkohoitolähetteestä ... Terpan suhtauduttua myönteisesti juttuihini aloin miettimään asioita pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja pidemmälle. Ja tuntuu, että olen tällä hetkellä niin paljon edellä kaikkia (myös terppaa) muita, että itseänikin välillä hirvittää. Siksi tuo paperipäiväkirja pitää saada AIKAJÄRJESTYKSESSÄ myös tänne. Outoa miten tuolla sivupalkissa on linkki "aikajärjestyksessä... ehkä" blogiini. Kunnes tajusin, että niin. Silloin 1,5v sitten, kun Ajojärjestelijällä meni liian lujaa niin sille oli hirveän tärkeää, että kaikki sujuu aikataulussa. Aikajärjestyksessä. Kai sen takia olen tuon linkin noin kirjoittanut. Tällä hetkellä se "ehkä" on siinä ydinasiassa, heh. Tajunnanvirtaa tulee, ehkä aikajärjestyksessä, ehkä ei mutta yritän parhaani.
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
Nyt, kun lukijoilla on jonkinlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi kukakin "kaveri" on niin voin alkaa kirjoittaa tuota päiväkirjaa puhtaaksi tänne. Sinne tulee päivittäin uutta tekstiä, nyt lähinnä enää lyhyitä ajatuksen pätkiä joka itselleni tarkoittaa lähinnä sitä, että "tästä täytyy muistaa kirjoittaa".
Palataan viime maaliskuuhun, kun töissä tuli se valtava pettymys mistä Selviytyjä otti taas siipeensä. 9.4.19 kävin terpan kanssa läpi vihan ja pettymyksen tunnetta. Viha ajaa eteenpäin ja saa toimimaan. Pettymys sen sijaan vain ... on? Edellisenä kertana olin itku kurkussa melkein huutanut ja kysynyt terpalta, että MITÄ VITTUA MUN TÄYTYIS NYT TEHDÄ, että en tuntisi enää näin suurta VIHAA työpaikkaani kohtaan? Terppa ehdotti hyväksyntää.
No siitä kerrasta mullahan lähti ajatuskiito entistä enemmän laukkaamaan. Että mun pitäis vaan hyväksyä pettymys siitä, että mut TAAS vain tallottiin eikä osaamistani ja tietotaitoani arvostettu yhtään. Irmeli (eräs työkaverini) joksus alussa maitsi, että Tukkajumala on tarkka. Minäkö en sitten ole? En vissiin. Miksi mun pitäisi vaan hyväksyä pettymys?
Tässä vaiheessa Ajojärjestelijä oli siis tullut taas vahvasti mukaan kuvioon. Suojellakseen Selviytyjää joka vain tuijotteli sitä lääkekasaansa öisin.
Mun pitäisi vaan hyväksyä asia, koska olin tehnyt asian eteen kaiken voitavani (puhunut työnjohtajalle, tiiminvetäjälle ja Irmelille) enkä pystynyt tekemään enempää. Tukkajumala sai/vei ansaitsemani työpisteen.
No niin. Nyt alkaa Ajojärjestelijä päästä tosissaan vauhtiin. Mutta hän alkaa olla väsynyt, koska on 3-4 viikkoa painanut suutuspäissään ihan järjettömästi duunia.
"Mua ei enää kiinnosta. Kaikki voi painua vittuun. Olen pettynyt mutta sillekään tunteelle en voi TEHDÄ mitään. Vihainen en enää jaksa olla. Se tunne ei auta viemään asioita eteenpäin eikä se edesauta sitä, että saisin haluamani ja ansaitsemani työpisteen.
Mitä jää jäljelle?
Katkeruus. Inho. Vastenmielisyys. PETTYMYS.
Mutta mun ei tarvi hyväksyä sitä.
Joten ... Miten tästä eteenpäin?
(Seuraava on niin Ajojärjestelijää, että naurattaa.)
Ole normaali. Tee ne työt mitä sulle annetaan ja HYMYILE. Vaikka ne olisi "koiran hommia" niin tee ne ja vittu HYMYILE. Olet koeajalla vielä. Et voi haistatella ketään päin naamaa joten HYMYILE ja NAURA. Niinkuin ne normaalit ihmiset. Kun hymyilet niin kukaan ei huomaa miten kiehut sisältä. Olet jo kertonut kaikille miten pettynyt ja vihainen olet. Enempään et yksinkertaisesti pysty.
JOTEN VITTU HYMYILE
ÄLÄ NÄYTÄ MITEN VITUTTAA
TEE KILTISTI NE HOMMAT MITÄ SULLE TARJOTAAN/TEETETÄÄN JA TEE NE MUKISEMATTA VITTU HYMYILLEN
VAIN NÄIN VOIT SAADA PITÄÄ YLIPÄÄNSÄ TYÖPAIKKASI
PIDÄ PÄÄSI KIINNI TIIMINVETÄJÄN, IRMELIN JA TUKKAJUMALAN LÄSNÄOLLESSA. Myös ehkä sen tietyn työkaverin. Näiden ihmisten seurassa HYMYILE saatana !!!
SÄ VITTU SELVIYDYT TÄSTÄKIN !!!
Koska mua ei vittu kiinnosta enää. Ajojärjestelijä is back !!! Mutta töissä: ole hiljaa ja hymyile !!
Tähän väliin... Nukkuminen. Nyt on siis tiistai. Viime perjantaina en saanut nukuttua, nukuin "koiranunta" kuitenkin n. 06-11:30 eli 5,5h. Lauantaina otin Olanzapiinin 10mg ja nukuin eka n. 5h ja sit 4h eli n. 9h. Su-ma välisen yön valvoin. Ma-ti otin 30mg Opamoxia ja 15mg Dormicumia ja nukuin eka 1h, sitten 18:45-03 ja sit 03-04:50 eli n. 10h.
Yhteensä 5pv:n aikana 25,5h. Onks se paljon vain vähän?
Henkilöitä:
Irmeli = Jos Irmeli olisi kehunut mua tiiminvetäjälle niin tiiminvetäjä olisi kehunut mua työnjohtajalle ja näin olisin saanut haluamani työpisteen. Miksei Irmeli näin tehnyt? Koska se pitää Tukkajumalaa jostain syystä parempana. Ehkä se tarkkuus? Irmeli on kaksinaamainen. MUISTA TÄMÄ !
Työnjohtaja = Täysi lapsi vielä. Ei osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei hänestä tykkää.
Tiiminvetäjä = Se joka "vetelee naruista". Jos et oo mieliksi sille niin se saa hankittua sulle potkut.
Tukkajumala = vitun parturi-kampaaja.
Työkaveri 1 = Niin. Sitten on vielä tämä. Hänestä tietää Irmeli ja Työkaveri 2. Irmeli osaa pitää päänsä kiinni mutta Työkaveri 2:sta en olisi niin varma. Saattaa olla, että oli vikatikki kertoa Työkaveri 1:stä sille.
Alan olla väsynyt. Sen huomaa siitä, että alan etsimään taas merkkejä Pioneeristä. Kun ei kukaan "kuule" eikä "näe" miten huudan pettymystäni ja vihaa mailmaa/elämääni kohtaa niin, jos oikein kovasti kaivan niin tulisiko Pioneeri taas apuun? En vieläkään tiedä KUKA on Pioneeri."
Tässä vaiheessa laitoin terpalle ihka ensimmäisen tekstiviestin menemään koskien Pioneeriä ja josta on sitten koko ajatuskuvio lähtenyt liikkeelle. Ja tässä viestissä täytyy huomioida se, että tiedostin Pioneerin olevan vain... harhaa. Tai lähinnä se konkreettinen pioneeri oli harhaa.
Viesti kuuluu näin:
"... alan huutamaan kohta Pioneeriä taas apuun joka oli salaliittolaiseni psykoosissa ollessani. En ole tainnut hänestä ikinä edes kertoa. En tiedä kuka hän on mutta psykoosissa ollessani se teki piilossa lujasti töitä luodakseen mulle uuden identiteetin jolla pystyisin aloittamaan uuden elämän. Se pystyi hakkeroimaan viranomaisten ja terveydenhuollon tietokantoihin ja tuhoamaan potilashistoriani. Kun en tässä hädässä saa enää miestäni apuun eikä kukaan muukaan kuule miten huudan niin alanko huutamaan taas Pioneeria apuun? Tulisiko se?
Emmä tiedä. Enää mistään mitään.
Jään tuijottamaan lääkekasaa".
Seuraavan viestin loppu:
"... ei tarvi soittaa. En mä oo itsetuhonen enää. Ei musta oo edes siihen. Musta ei oo töissä siihen työpisteeseen (ainakaan kolmen huoran mukaan), sain potkut aikaisemmin rakastamastani työstä, musta ei oo opiskelemaan (koska sitä nyt vaan ei oo tehty mua varten), musta ei oo pitämään miestäni hengissä, musta ei kohta ole edes pitämään Sissistä huolta, musta ei oo mihinkään. Ihan täys nolla. Luuseri. Ah, tämä ihanan katkeransuloinen itsesääli <3"
Ja kas, Ajojärjestelijä oli herännyt ja alkoi selvittää miten pitää huolta Selviytyjästä.
Tässä vaiheessa terppa ehdotteli mulle lääkäriä jotta saisin nukuttua paremmin (eli nappeja/neuroleptejä) ja, että tarvittaessa voin soittaa akuuttiin. Vastasin siihen (tai Ajojärjestelijä vastasi), että: "Mä oon selvinnyt jo niin paljosta YKSIN, että selviin tästäkin. Ei lääkäreitä eikä akuutteja. Niillä ei oo mulle mitään tarjottavaa".
Mistä sitten alkaisin?
Nyt on kaikki osani esitelty. Joita on tähän mennessä siis 4. Tykkään kyllä mieluummin puhua heistä "kavereina" mutta se saa helposti psykoottisen kuvan sellaisen ihmisen silmissä joka ei tiedä dissosiaatiosta mitään. Joten heille täytyy puhua persoonallisuuden eri osista. Kuten esim. psykiatreille. Muuten he heittävät pakolla lukkojen taakse. Miksen ymmärtänyt tätä jo aikaisemmin?
Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.
Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.
Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.
Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .
Mutta minä jatkan "kavereista" puhumista. Se on helpompaa itselleni niin.
Enkä mä tiedä voiko tämä olla edes vielä dissosiaatiota. Diagnoosi puuttuu. Kunhan kirjoitan ja mietin.
Terapia oli viime viikon tiistaina. Ja nyt olisi ensi perjantaina. Tässä on ollut 1,5 viikkoa väliä ja mä tunnun pakahtuvani, kun en ole päässyt puhumaan ääneen näistä jutuista kenenkään kanssa. En mä vaan voi alkaa höpöttämään yhtäkkiä työkaverille, että nyt Selviytyjä minussa ajattelee näin mutta Ajojärjestelijä minussa onkin tätä mieltä. Hulluksihan siinä leimautuisi.
Tänään kävi töissä sinänsä hauska juttu. Teen siis työtä joka on itsenäistä liuhuhihnahommaa eli ts. mulla on paljon aikaa ajatella, koska työ itsessään on niin rutiininomaista.
Tänään sitten päässäni tuli hetki, kun alkoi tuntua, että tässä "uudessa MikäMikä Ihmemaassani" ei ollut jostain syystä mitään järkeä, ajatuksia ja ajatuksenkiertoa ja ajatuskiitoa alkoi olla liikaa. Työkaveri joka tekee töitä viereisellä työpisteellä niin kävin sille sanomassa: "Mennään tupakille. Mä tarvin tauon omasta päästäni."
Sitten tupakilla kaikki alkoi mennä taas huutonauruksi.
Työkaveri kysyi, että oonko mä muistanut ottaa lääkkeet? Ai että mun olis tehnyt mieli nauruni seasta sanoa, että ei, en oo ottanut : D Mutta oltais siinä menty liian lähelle totuutta. Sain sitten soperrettua jotain tyyliin, että oon nukkunut vähän huonosti...
Mutta Ajojärjestelijä on huippu tyyppi. Sillä on tilanne komiikkaa.
Kukaanhan duunipaikalla ei tiedä mun mennisyyttä tai historiaa kaikessa rumuudessaan. Ja hyvä niin. Mutta pointti nyt kuitenkin oli, että huomasin huomaamattani "maadoittuvani nykyhetkeen". Siitä puhutaan paljon ammatti-ihmisten kanssa. Että ollaan läsnä. Tässä hetkessä. Ei siellä jossain vaan tässä hetkessä. Tämän päivän tilanteessa huomasin (huomaamattani), että "MikäMikä - maassani" ei ole sillä hetkellä mitään järkeä joten lähdin (huomaamattani) etsimään sitä oljenkortta joka palauttaisi mut taas nyky hetkeen. Ja työkaveri oli siinä. Ei se sen kummempaa tarvinnut kuin ehdotuksen röökille lähtemisestä. Ajojärjestelijän lisäys oli tuo "tarvin tauon omasta päästäni". Eikä kyseinen työkaveri jaksa enää ihmetellä suustani päässeitä sammakoita. Ne ovat osa mua. Ajojärjestelijää.
Mut edelleen pointti on se, että ymmärrän milloin ajatukseni alkavat mennä oikeasti liiallisuuksiin ja osaan palata luonnollisesti nykyhetkeen. Tämän ymmärtäminen oli jotain Wau. Mun ei tarvi siis enää pelätä psykoosiin lipsahtamista. Muutakuin vähän.
Tuossa edellisen postauksen Tiitun muistossa rikki menneestä potasta tuli mieleen, että myös se on mahdollista, että minä olin vanhempi ja myös pikkuveljeni oli vanhempi. Se selittäisi ajatuksen siitä, että potalla istui pikkuveljeni - en minä. Mutta sitten ei käy järkeen ajatus/muisto siitä, että missä olimme. Missä me olimme? Ehkä tätä muistoa ei kannata pohtia sen enempää. .
tiistai 14. toukokuuta 2019
Tiitu
Tässä joku postaus sitten mietin lapsiminääni. Tai lähinnä mietin sitä, että Selviytyjä on teini. 13-14v. Täytyyhän olla siis joku nuorempikin. Sitten bongasin ajatuksen lapsiminä. Jokaisellahan sellainen on. Kai? Mutta, kun en muista. En jäänyt sitä ajatusta sen enempää miettimään, koska ajatus menee muutenkin lujaa. Lähinnä mietin, että sillekin pitää löytää nimi jotta sen kanssa olisi helpompi työskennellä.
Yöllä sitten heräsin täydestä unesta (heräily on mulle ihan normaalia ollut jo teinistä asti, käyn tupakalla ja meen uudestaan nukkumaan ja nukahdan heti) ja ensimmäinen ajatus alle sekunnissa oli: "Sen nimi on Tiitu".
Jatkoin unia sen kummemmin miettimättä enempää.
Seuraavana päivänä töissä tuli yhtäkkiä ajatus, että Tiitu on 4 vuotias. Sitten mä aloin miettimään, että mitä muistan siitä, kun olin neljä. Pikkuveli tuli meille. Ja tätäkään en tiedä muistanko - vai onko tämäkin vain jotain mitä mulle on kerrottu? Meillä on muutama vuosi ikäeroa. Me ollaan molemmat adopitolapsia (minkä olen tiennyt koko elämäni). Molemmat meistä on olleet alle vuoden ikäisiä adoptio vaiheessa. Nyt, kun mä aloin asiaa funtsimaan niin mun ensimmäinen oma muistikuva (siis nimenomaan tunnemuisto) pikkuveljestä on se, kun ollaan siellä toisella paikkakunnalla katsomassa/tutustumassa pikkuveljeen. Meidän koko tuleva perhe oli majoitettu huoneeseen/huoneistoon jonka värimaailma oli ruskea. Pikkuveli oli potalla (miten niin pieni, alle vuoden ikäinen osaa muka käydä jo potalla?!) mutta potta olikin rikki ja pissat levisi lattialle. Vai olinko se minä joka oli potalla? Emmä tiedä. Muisto on hyvin hatara. Jokatapauksessa muistan vain isäni turhautumisen ja sanoneen jotain tällaista kuin: "Tätä ei saa sitten tapahtua kotona" tai jotain muuta vastaavaa. Tunne tuosta oli häpeä. En oikein ymmärrä miksi/miten sen ikäinen voisi tuntea häpeää?
Toinen muisto siitä, kun olin neljä on se, että talo oli saatu valmiiksi. Mutta en tiedä siitäkään onko tuokaan oma muisto vai mulle kerrottu juttu.
Mutta niin. Tiitu siis liittyy "kavereihini". Tervetuloa mukaan vaan.
En mä Tiitusta mitään tiedä tai muista mutta pääasia, että sillä on nyt nimi.
Mutta miksi tuntuu, että sillä on jonkinlainen hätä? Se on surullinen.
Yöllä sitten heräsin täydestä unesta (heräily on mulle ihan normaalia ollut jo teinistä asti, käyn tupakalla ja meen uudestaan nukkumaan ja nukahdan heti) ja ensimmäinen ajatus alle sekunnissa oli: "Sen nimi on Tiitu".
Jatkoin unia sen kummemmin miettimättä enempää.
Seuraavana päivänä töissä tuli yhtäkkiä ajatus, että Tiitu on 4 vuotias. Sitten mä aloin miettimään, että mitä muistan siitä, kun olin neljä. Pikkuveli tuli meille. Ja tätäkään en tiedä muistanko - vai onko tämäkin vain jotain mitä mulle on kerrottu? Meillä on muutama vuosi ikäeroa. Me ollaan molemmat adopitolapsia (minkä olen tiennyt koko elämäni). Molemmat meistä on olleet alle vuoden ikäisiä adoptio vaiheessa. Nyt, kun mä aloin asiaa funtsimaan niin mun ensimmäinen oma muistikuva (siis nimenomaan tunnemuisto) pikkuveljestä on se, kun ollaan siellä toisella paikkakunnalla katsomassa/tutustumassa pikkuveljeen. Meidän koko tuleva perhe oli majoitettu huoneeseen/huoneistoon jonka värimaailma oli ruskea. Pikkuveli oli potalla (miten niin pieni, alle vuoden ikäinen osaa muka käydä jo potalla?!) mutta potta olikin rikki ja pissat levisi lattialle. Vai olinko se minä joka oli potalla? Emmä tiedä. Muisto on hyvin hatara. Jokatapauksessa muistan vain isäni turhautumisen ja sanoneen jotain tällaista kuin: "Tätä ei saa sitten tapahtua kotona" tai jotain muuta vastaavaa. Tunne tuosta oli häpeä. En oikein ymmärrä miksi/miten sen ikäinen voisi tuntea häpeää?
Toinen muisto siitä, kun olin neljä on se, että talo oli saatu valmiiksi. Mutta en tiedä siitäkään onko tuokaan oma muisto vai mulle kerrottu juttu.
Mutta niin. Tiitu siis liittyy "kavereihini". Tervetuloa mukaan vaan.
En mä Tiitusta mitään tiedä tai muista mutta pääasia, että sillä on nyt nimi.
Mutta miksi tuntuu, että sillä on jonkinlainen hätä? Se on surullinen.
maanantai 13. toukokuuta 2019
Pioneeri
Tämä on se "kavereista" vaikein. Haastavin. Salaperäisin. En oikein vieläkään ole saanut selvää kuka hän on ja mitä hän oikeasti tekee. Jotain nyt kuitenkin.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
Se on vanhempi mies.
Aluksi terpan kanssa jätettiin tämä tyyppi vähän niinkuin taka-alalle, koska ei oltu varmoja siitä, että onko tämä osa persoonaani vai oliko tämä vain sitä psykoosia? Harhaa? Ja ollaan jätetty oikeastaan näihin päiviin saakka. Ei olla mietitty sitä liiaksi etten alkaisi vajoamaan taas jonnekin mikämikä - maahan.
Ja kyllä mä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mitä se silloin 1,5v sitten teki oli harhaa.
Mitä se sitten teki? Se mm. hakkeroi viranomaisten koneet ja tuhosi potilashistoriani auttamalla Selviytyjää ettei KUKAAN enää voisi käyttää potilashistoriaani mua vastaan. Se jossain salaperäisessä piilopaikassa teki mulle uutta identiteettiä passeineen kaikkineen jotta voisin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken jossain. Niinkuin jossain todistajansuojelu ohjelmassa.
Sairasta, eikö?
Luku kolme oli sellainen joka toistui jatkuvasti jossain. Ja aina, kun näin luvun kolme niin ajattelin sen olevan "merkki" mulle siitä, että Pioneeri on "kuulolla" ja tekee TÖITÄ auttaakseen mua. Esim. kolme autoa parkkipaikalla oli tämmöinen "merkki". Kolme sitä ja tätä ja tuota.
Vielä sairaampaa, eiks niin?
Sairaalassa ollessa tuo luku kääntyi niin, että mun piti antaa Pioneerille "merkkejä" siitä, että MINÄ olen kuulolla ja hän voi jatkaa töitään rauhassa. Kolme tupakka-askia yöpöydällä. Kolme mehumukia yöpöydällä jne.
Älyttömän sairasta.
No joo. Zybrexa teki tehtävänsä ja kaikki "kaverit" häipyi. Pioneeri katosi, Ajojärjestelijä kuoli ja Selviytyjä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kun oli rauhallista eikä tarvinnut miettiä itsensä tappamista. Jäljelle jäi vain villasukkia neulova zombi.
Nyt sitten, kun tämä mun ajatuskiito lähti taas laukkamaan tossa muutama kuukausi sitten sen töissä tapahtuneen valtavan pettymyksen vuoksi niin en saanut enää nukuttua. Ja, koska niihin neurolepteihin en enää ikinä koske niin "kaveritkin" alkoivat hiipimään takaisin. Ensin tuli Selviytyjä joka oli valmis tappamaan itsensä sen valtavan pettymyksen tiimoilta. Sitten tuli Ajojärjestelijä joka tuumas, että Selviytyjää ei tapeta eikä sitä suljeta laitokseen - mä suojelen sitä ! Ajojärjestelijä oli vihainen. Se teki töitä hullun apinan raivolla jolloin 8h työpäivä tuntui kotiin päästyä 16h työpäivältä. Sitä ei kiinnostanut mitä Selviytyjälle kuuluu. Selviytyjä oli tässä vaiheessa jäänyt sairaslomalle ja itki vaan.
Tätä jatkui muutama viikko. Yks työkaverikin tuli kysymään: "Vituttaako?", hah !
No sitten mä aloin väsähtämään siihen vauhtiin ja vihaan. Terpalle itkin, että, kun mä en enää jaksaisi olla vihainen. Terpan mielestä se oli hyvä merkki. Päiväkirjan sivut alkoivat täyttyä pyynnöistä siitä, että Pioneeri tulisi ja auttaisi. Kun mä... en... enää... meinaa... jaksaa...
Samalla kuitenkin tiedostin sen, että Pioneeri oli/on vain harhaa.
Joten aloin taas etsimään joka paikasta lukua kolme. Jotta tietäisin Pioneerin olevan siellä jossain. Siinä psykoosissa Pioneeri ei ollut aistiharha, ei näkö- eikä kuulo. Se oli enemmänkin semmonen "vahva läsnäolo".
No kyllähän mä löysin lukua kolme joka paikasta. Kolme lyhty pylvästä tuossa ja tuossa jne. Mutta ne ei enää tuntuneet samanlaisilta "merkeiltä" kuin silloin joskus. Kun olin Sissin kanssa lenkillä niin meni auto ohi joka roiskutti mun ja Sissin päälle vettä. Ensimmäisenä mietin, että oliko tuo nyt Pioneerin joku "lähetti" joka halus herättää mun huomion, että "täällä ollaan?"
Emmä tiedä. Tässä vaiheessa aloin huomaamaan itse ettei konkreettista Pioneeriä ole. Koska terppa suhtautui niin epäröivästi ajatuksiini. Ja minä pelkään sitä pakkohoitolähetettä enemmän kuin kuolemaa. Joten päätin, ettei konkreettista Pioneeriä ole vaan sekin on mun päässä.
Kun huomasin, että en kuitenkaan pääse tästä Pioneeristä eroon vaan se on ja pysyy siellä mun päässä niin aloin funtsimaan, että entäs, jos sekin on sittenkin vain joku mun oma käyttäytymismalli? Osa mun persoonaa? Jossain elämän eri tilanteissa?
Tässä joku yö sain sen ajatuksen järkevään muotoon terpalle: "Pioneeri on se joka kylmän rauhallisesti kertoo meidän elämästä. Kuin ulkopuolelta. Ja sen takia se tulee esiin niin harvoin. Joka kylmän viileesti rauhoittaa meitä. Se on se joka salaperäisesti hymyilee puolihymyä ja sanoo: "Kaikki järjestyy"."
Nyt, kun aloin funtsimaan tarkemmin niin aina uusia ihmisiä tavatessani ja paremmin tutustuessa oon osannut kylmän viileesti ja rationaalisesti kertoa elämästäni. Vailla tunteen häivääkään. Ne asiat mitä mulle on tapahtunut ja miten elämäni on mennyt. Lyhyesti ja ytimekkäästi. Ihan kuin "virkamiestyyliin". Se on Pioneeri. Minä.
Ajojärjestelijä on myös Minä.
Selviytyjäkin on Minä.
Tätä Minää ei saa unohtaa.
Minä. Marya. Tässä näin. Läppärillä. Kirjoitan elämästäni kolmen eri persoonan voimin jotka ovat VAIN opittuja käyttäytymismalleja. Ja yritän selvittää ja muistaa mitä elämässäni on tapahtunut ja yritän saada selkeyttä siihen miksi olen käyttäytynyt elämässäni niinkuin olen, tuhonnut ja poltellut siltoja takanani, saanut potkut työstä mitä rakastin, miksi mulla oli teininä niin äärettömän paha olla, miksi tuon ja tuon asian on pitänyt mennä noin ja noin.
Jos unohdan itseni ja alan miettimään liikaa näitä "kavereita" eli persoonallisuuteni osia (?) niin pelkään, että katoan itse itseltäni ja psykoosi on taas valmis.
Mutta ei anneta tämän mennä siihen pisteeseen, eihän?
Muistan, kun terpalle aloin juttelemaan psykoosistani. Tai lähinnä mietin ääneen psykoosiani ajatuksella ensimmäisen kerran. Terppa kuunteli ja piirteli paperille. Sitten se pysähtyi miettimään ja sanoi: "Miten helppo sun olisikaan vajota sinne takaisin". Totesin vain, että: "Nii-in. Kun se ei ollut ahdistava psykoosi missään muodossa. Oli vain Ajojärjestelijä ja Pioneeri ja Selviytyjä oli hyvin pienessä mytyssä jossain maailman reunalla."
Siksi nyt on erityisen tärkeää, että pidän itseni myös läsnä. Töissä, kotona, joka paikassa. Kirjoitan ajatukset ylös ja muistan, että nämä ajatukset ovat MINUA. Minua ei ole monta, on vain YKSI MINÄ.
sunnuntai 12. toukokuuta 2019
Ajojärjestelijä
Mulla on ihan hirveä aivosumu. En tiedä missä järjestyksessä blogiani kirjoittaisin, että näistä teksteistä saisi järjellisen kuvan. Haluaisin kirjoittaa siitä tästä ja tuosta, ajatukset hyppivät sekunnissa asiasta toiseen ja päässä on niin levoton olo, että huh ! Joku toinen kaksari sanoisi, että mulla on meneillään hypo mutta koen sen vääräksi tulkinnaksi. Pystyn kyllä olemaan paikoillani vähän liiankin hyvin (ei huvita mennä eikä tehdä mitään) mutta päässä vilisee. Haluaisin vain tuijottaa seinää ja antaa ajatusten virrata. Unohtelen asioita mitä pitäisi tehdä. Yhtäkkiä saatan havahtua siihen, että Sissi pitää viedä ulos. Sitten taas istun ja tuijotan. Plärään facea tai teen timanttityötä. Ja ajattelen. Välillä unohdan, että seuraavana päivänä täytyy mennä taas töihin niinkuin huomenna. Tuntuu, että töihin meneminen on tällä hetkellä vain joku juttu mikä mun täytyy hoitaa. Menen vain ja olen ajatuksissani koko päivän näiden "kavereideni" kanssa. Kohta alan pelkäämään, että yksinkertaisesti unohdan mennä töihin, koska tämä ajatuskiito vie kaiken huomion.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.
Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.
No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa.
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".
No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen.
Tänään oltiin äitienpäivälounaalla. Kai mä olin päällepäin normaali (mulla on jääkaapin ovessa post-it lappu ollut jo varmaan 2-3kk jossa lukee OLE NORMAALI) mutta ajatuksissani olin ihan jossain muualla. Tuntui kuin katselisin sivusta koko sitä ravintolahommaa. Tuo ole normaali - lappu johtuu siitä pelosta, että, jos menisin kaikille hölöttämään ääneen näistä mun "suurista oivalluksista" koskien Selviytyjää, Ajojärjestelijää ja Pioneeria niin mua pidettäisiin hulluna ja piipaa - auto olisi taas pihassa. Vaikka mä oikeasti yritän vain selvittää miksi mä olen elämässäni käyttäytynyt niinkuin olen missäkin tilanteessa ja yritän selvittää mitä mulle on tapahtunut elämän eri aikaväleillä ja niiden sisällä, koska mä en muista. Mua ärsyttää, että olen polttanut kaikki päiväkirjani joita kirjoitin jo ala-aste ikäisestä lähtien. Muistan kuinka äitini ja isäni eivät ymmärtäneet päiväkirjan pitämistä. Äitini ehkä joo (mutta hän luki salaa päiväkirjojani joka suututti mua hirveästi vaikka tiedän nyt myöhemmin, että äitini vain ehkä halusi tietää mitä päässäni liikkuu) mutta isä ei ymmärtänyt ollenkaan. Vanha jääräpääjuntti, kun on. Muistan kuinka joskus, kun sain ala-aste ikäisenä selville, että äitini oli lukenut kaiken niin suutuin niin paljon, että kannoin kaikki päiväkirjani takkaan joka sijaitsi olohuoneessa missä äiti ja isä katselivat televisiota. Isä taputti käsiään ja hihkui: "Hyvä hyvä !"
Että näin paljon annettiin arvoa sille, että kirjoittaminen oli mun tapa purkaa asioita.
Ja nyt harmittaa suuresti ettei päiväkirjojani ole jäljellä. Niistä selviäisi niin paljon. Asioita joita en muista enää. Ja joita haluaisin muistaa. Haluaisin muistaa miksi sillä pikkutytöllä oli jo niin pienenä niin paha olla. Selviytyjällä. Tai sitten on vielä joku neljäs "kaveri" jossain. Vielä nuorempi kuin Selviytyjä. Selviytyjähän on oikeastaan teini. Saattaa olla, että löydän tällaisen "kaverin" vielä joskus mutta tällä hetkellä en ole noin pienestä "kaverista" ainakaan tietoinen.
Mutta eilen päätin, että mun pitää ensin "esitellä" nää kaikki kolme kaveria, koska muuten lukijat ei pysy kärryillä kuka on kuka ja miten nämä eri käyttäytymismallit (eli persoonani osat?) käyttäytyvät. Selviytyjästä kerroin eilen jo jotain. Sen vähän mitä sain irti järkevään muotoon mutta uskon kuitenkin, että siitä sai jo alkuun kuvan. Se on se joka näkee vaihtoehtona oikeastaan vaan itsensä tappamisen. Syyllistää itseään joka asiasta. Pelkää. Voisi sanoa, että Selviytyjä on se "tunneminä" mistä terapiassa on keskusteltu joskus.
No sitten on Ajojärjestelijä.
Mua alkaa aina naurattamaan kyseisen tyypin kohdalla.
Ajojärjestelijä on kylmä lehmä jolla ei ole tunteita. Tai niin se väittää, koska on helpompi olla tuntematta mitään. Sillä on yleensä kova draivi päällä. Se tulee esiin yleensä siinä vaiheessa, kun Selviytyjä on totaalisesti luovuttanut ja on valmis katoamaan tästä maailmasta lopullisesti. Ajojärjestelijä siirtää Selviytyjän tunteet romukoppaan eikä anna niille valtaa. Mutta tämä ei tarkoita, että Ajojärjestelijä olisi tunteeton. Se oikeasti välittää Selviytyjästä. Sillä on vaan niin helvetin kiire saada kaikki asiat hoidettua ettei se aina ehdi kuuntelemaan eikä tukemaan Selviytyjää. Ajojärjestelijä on se joka saa asioita tapahtumaan. Niin töissä kuin kotonakin. Minkä lisäksi se haluaa pelastaa maailman. Ei sen vähempää. Se haluaa, että kaikilla olisi hyvä olla niin töissä kuin kotonakin. Mutta useimmiten muut ihmiset eivät ymmärrä Ajojärjestelijää, koska sillä on niin tajuton vauhti. Lähinnä ajatuksissaan. Sen ajatukset menee lujempaa mitä se varsinaisesti tekee sillä hetkellä. Ja moni hämmentyy tästä. Se saattaa puhua jo seuraavasta projektista vaikka nykyinen olisi vasta alkutekijöissään. Se on suunnitellut mielessään jo kaiken valmiiksi. Ajojärjestelijän tyyli puhua on hyvin suora. Se haistattelee päin naamaa, jos tuntee, että joku on sen ansainnut. Sillä on ronski huumori ja se osaa sanoa mielipiteensä ääneen. Tätä suoruutta ja "töksäyttelyäkään" ei moni vaan ymmärrä ja moni luulee tämän takia, että Ajojärjestelijä on kylmä, tunteeton. Harva osaa nähdä niiden lauseiden taakse.
Mutta mä tykkään Ajojärjestelijästä suunnattomasti. Paras tyyppi. Se on energinen, sosiaalinen omalla hauskalla, sarkastisella, ironisella tavallaan. Se saa asioita tehdyksi. Se osaa järkeillä ja pohtia ja analysoida asioita. Se osaa järjestää ja priorisoida asioita. Se osaa nähdä kokonaisuuden. Sen suuri intohimo on selvittää asioita ja järjestää asioita - muidenkin asioita kuin omiaan. Just hiljan se kävi SPR:n ystävävälittäjä koulutuksen ja se alkais vissiin syksyllä täällä kuolevassa kylässä. Kävin sen sen takia, että Ajojärjestelijällä alkoi olemaan tylsää. Ja se turhautuu, jos sillä on tylsää. Joten sille piti keksiä jotain järjesteltävää. Siispä keksin sille jotain vapaaehtoishommaa.
Vähän kuitenkin ihmetyttää, kun Ajojärjestelijä on välillä niin... sanallisesti aggressiivinen. Suuttuessaan se huutaa ja itkee ja sanoo asiat just niinkuin ne hänen mielestään on eikä suostu antamaan muille tilaa. Se häpeää sitä itkuaan, koska se on hänen mielestään vain heikkouden merkki mutta aina se ei pysty estämään sitä vaan sitten itkee ja raivoaa. Tähän puoleen on päässyt tutustumaan ex-työnjohtajani, läheiseni puolisoni kuoltua, erään sairaalan henkilökunta ja kerran nykyinen tiiminvetäjäni ja työnjohtajani. Se tekee sen vain silloin, kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan ja hänen ajatuksenjuoksuaan. Eikä häenen perustelujaan sille miksi joku asia pitäisi nyt tehdä näin ja näin. Se turhautuu, yrittää vääntää rautalangasta ja, jos silti häntä ei tunnuta ymmärtävän niin se turhautuminen on siinä pisteessä, että se sitten huutaa ja raivoaa kyyneleiden valuessa silmistä. Mutta se, että Ajojärjestelijän joku saa ajaettua tuohon pisteeseen vaaditaan paljon. Todella paljon.
Suuttuessaan tämä sanallinen aggressiivisuus saattaa verhoutua myös mustaan huumoriin joka paukuttaa työkavereille menemään ummet ja lammet ja ainakin tähän asti nykyiset työkaverit ovat nauraneet. Yksikin työkaveri totesi naurunsa seasta: "On se aina yhtä hauskaa, kun joku on oikeasti pahalla päällä".
No. Se Ajojärjestelijästä. Mutta ehkä nyt ymmärrätte miksi juuri hän tätä blogia kirjoittaa. Se haluaa epätoivoisesti selvittää asioita. Järkevään muotoon. Olisiko Ajojärjestleijä sitten se tunneminän vastakohta eli järkiminä?
Ajojärjestelijän huono piirre on se, että sillä on paha tapa ajaa itsensä loppuun kaikella selvittämisellä ja järjestelyllä.
Sitten, kun Selviytyjä ja Ajojärjestelijä ovat saaneet asiat sotkettua tarpeeksi pahasti ja Ajojärjestelijä on saanut burn outin niin estradille saapuu Pioneeri. Joka on tarina erikseen.
lauantai 11. toukokuuta 2019
Ahdistus
Mulla on ihan outo olo. Ahdistava. Ihan kuin eläisin jossain menneisyydessä mutta en tiedä missä niissä. En kuitenkaan sairaalassa. Mietin Turussa asumista. En muista siitäkään ajasta juuri mitään vaikka asuin siellä 4,5v. Ikää oli about 16-21. Muistan ihmiset nimeltä mutta en muista mitä me tehtiin. Hämäriä muistikuvia. Muistan opiskelleeni lähihoitajaksi 1,5v mutta en muista siitä itse ajasta mitään. Muistan vaan oppilaitoksen ja joitakin ihmisiä kasvoista mutta en heidän nimiään.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Epätodellinen olo. Kuin olisin tosi kaukana itsestäni tällä hetkellä.
Pelottaa.
Ahdistaa.
Selviytyjä
Mietin edelleen sitä, että olenko sittenkin "vain" vajoamassa psykoosiin "kavereideni" saattelemana. En siis juttele heille ääneen enkä mitään sellaista minkä voisi varmuudella sanoa olevan "hullua". Nämä kolme ovat vain... ajatuksia? Ajatuksia jotka juttelevat keskenään? Mutta joilla on nimet? Jotka ovat kuin eri persoonia, musta itsestä erillään? En keksi tälle mitään järkevää selitystä. Ja sekös ahdistaa.
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
Kun lopetin lääkkeet vuoden vaihteessa niin alkuvuosi meni hyvin. Sitten tuli töissä iso pettymys joka saattoi laukaista taas tämän ajatuskiidon/ajatuskuvion. Tuli triggeri näin hienosti ilmaistuna. Olen aina ollut pieni työnarkomaani mutta tuntuu etten ole ikinä saanut kiitosta tai kehuja tekemästäni työstä. No, se on kai työelämässä ihan normaalia. Pitäisi osata tulkita työelämää niin, että silloin, kun kukaan ei sano mitään niin kaikki on hyvin. Mutta auta armias, jos sattuu joku moka niin siitä saa kyllä kuulla ja syyllinen täytyy löytää HETI. Mutta jotenkin tuntuu etten ole ikinä työelämässä kohdannut pomojen tasolta sitä hyväksyntää, arvostusta, kehuja. Olen janonnut niitä paljon. Jotta tuntisin olevani hyödyllinen ja arvostettu työyhteisössäni, koska tuntuu etten ole saanut elämässäni arvostusta tai kunnioitusta juuri missään. Äiti ja isä kehuivat mua paljon pienenä/nuorena musiikkiharrastuksestani. Sen muistan. Ja kehottivat aina jatkmaan. Mutta soitin selloa ja vihasin sitä soitinta. Olisin halunnut soittaa pianoa. Mutta musiikkikoulun valintakokeissa sain niin isot pisteet, että he päättivät pistää mut selloon. 3 vuotta soitin selloa ja vain luoja yksin tietää miten vihasin sitä. Iso, kömpelö soitin. Kun 3 vuoden jälkeen äitini oikeasti tajusin miten inhosin sitä niin se lopetettiin. Enää en muista koko soittimesta muutakuin jousiotteen.
Mutta siis se tunne, että janoan arvostusta, kehuja, päähän taputtelua... se on Selviytyjä.
Tää on se tyyppi joka siellä sairaalassa on maannut sänkyyn sidottuna kiinni, huutanut suoraa itkuhuutoa jonka vuoksi on pakkolääkitty hiljaiseksi. Selviytyjä on 13-14 vuotias.
Se on aika ärsyttävä tyyppi. Itse en välillä sitä pysty sietämään. Se on niin... tenava. Mutta mä yritän aina muistaa miten paljon se on kokenut jo niin nuorena. Olen yrittänyt oppia ymmärtämään häntä mutta se on vaikeaa, koska en muista. Eikä mua aina edes kiinnosta selvittää mitä sille on tapahtunut, koska se on niin... tenava. Sen kanssa on välillä niin mahdotonta saada keskustelua aikaiseksi, kun se menee piiloon mököttämään. Tai sitten vaan itkee eikä siihen saa mitään kontaktia.
Tuon töissä sattuneen episodin jälkeen Selviytyjällä oli tosi itsetuhoiset fiilikset. Saattoi mennä monta yötä niin, että se vaan tuijotti koko lääkearsenaaliaan keittiön pöydällä. Ihan hiljaa. Se oli aika pelottavaa. Mutta sitten Ajojärjestelijä tuli taas paikalle ja alkoi selittämään, että niin, jos sä nyt otat nuo kaikki niin sun tuurilla et kuole kuitenkaan, maksasi vaan tuhoutuu tai sokeudut. Ja mikäli vanhat merkkinsä paikkansa pitää niin soitat ite itelles ambulanssin, sitten mennään nielemään hiilta, sitten mentäis taas pöpilään, joutuisit olemaan töistä pois ja sairaslomalapussa lukisi pöpi-diagnoosi jolloin työnjohto saisi tietää sun pälliongelmista. Ja pöpilässä ne taas dissais sut niinkuin aina ennenkin. Eikö tää kuvio oo jo niiiiiiin nähty? Siispä Selviytyjä pisti terapeutille ensimmäisen tekstiviestinsä: "Mulla on nyt Olanzapiinia 1400mg. Ketipinoria 7500mg. Dormicumia 112,5mg. Klotriptyliä 150mg. Propralia 6000mg. Tenoxia 580mg. Opamoxia 540mg. Oon juonut muutaman paukun, että saisin rohkeutta vetää noi kaikki. Mä en pysty hallitsemaan tätä pettymystä. Mua aliarvioidaan AINA. Niin töissä kuin normi elämässä. Tuo työn tuottama pettymys on se suurin enkä kestä sitä. Miksei kukaan näe mun ptentiaalia hoitaa vastuullisempia tehtäviä? Tällä hetkellä poraa ruuveja muovinpalaan kiinni ja mussa olis niin paljon potentiaalia vastuullisempiin tehtäviin. Tänään jouduin ottamaan töissä 90mg opamoxia jotta pysyn edes jotenkuten kassassa. Mutta mä en jaksa enää. Mä en vittu vaan jaksa enää. Miksei mulle voisi miehen kuoleman jälkeen sattua edes jotain hyvää? Mä en jaksa enää... mun voimavarat on käytetty loppuun..."
Selviytyjä jäi sairaslomalle tuon töissä sattuneen pettymyksen vuoksi. En ole kuullut hänestä hetkeen. Se meni taas piiloon. Rypemään itsesäälissään. Semmonen se on. Luovuttaja. Marttyyri. Se yritti kyllä töissä tehdä kaikkensa jotta sitä kuultaisiin, jotta se nähtäisiin. Mutta vastuullisempaa työpistettä sille ei annettu kaikesta yrityksestä huolimatta joten se ei vaan kestänyt sitä. Ja muuttui martyyriksi. "Antakaa tulla vaan kaikki paska kerralla, olen sen ansainnut". Se jäi suunnittelemaan itsemurhaa ja rypemään sinne sairaslomalleen. Antaa sen olla siellä. Parempi niin, ei häiritse sitten muuta elämää. Mutta hetkinen! Ei 13v voi olla sairaslomalla. Tai no. Kyllä se voi. Se ei saanut peruskoulusta päättötodistusta sairaalan takia.
Höh. Emmä halua miettiä Selviytyjää nyt. Sillä on paha tapa tulla pilaamaan kaikki hauskuus. Sen pitäis päästä siitä tavasta eroon.
Mitä enemmän mä mietin näitä juttuja niin sitä enemmän mun alkaa olla vaikea ymmärtää, että nää kaikki kolme heppua ovat yksi ja sama MINÄ. MARYA. Tässä ja nyt läppärin äärellä. Tuntuu kuin nää kolme tyyppiä olisi oikeasti eri persoonia mun sisällä. Terapeutiltani joskus vastaus yhteen tekstiviestiin: "Pohdit paljon näitä juttuja, kuulostaa siltä, että tällä hetkellä kuitenkin hyvällä vireellä. Ole tietoinen ettet kuitenkaan liikaa pohtisi".
About viikko sitten mä aloin selkeästi ajattelemaan "me" muodossa enkä "minä" muodossa. Se oli pelottavaa huomata. Lähinnä pelottavaa siksi, koska pelkään edelleen sitä psykoosi-leimaa ja pakkohoitolähetettä pöpilään. Mutta siis, Selviytyjälle pitäisi jotenkin opettaa miten selviytyä ja jatkaa elämää pettymyksestä huolimatta niin ettei se jää painolastiksi. Mutta mä en tiedä miten opettaa sitä sille. Jotkut (myös terapeutti) sanoo, että pettymys täytyy vaan hyväksyä. Mutta entäs, jos me ei haluta hyväksyä sitä? Me ollaan siedettu ja hyväksytty niin paljon paskaa ja vääryyttä meitä kohtaan ettei meidän enää tarvi hyväksyä sitä yhtään enempää. Viha ajaa eteenpäin mutta ei me jakseta enää vihata. Me halutaan, että ois hyvä olla. Myös Selviytyjällä. Mutta sen eikä meidän tarvi hyväksyä yhtään enempää paskaa ja vääryyttä. Joten miten mä voin opettaa sille tulemaan pettymyksen kanssa toimeen? Ilman, että se on koko ajan tappamassa itseään?
Kirjoitan siitä oman postauksen miten sitten selitin Selviytyjälle pettymyksen tunnetta töissä tapahtuneen episodin jälkitiimoilta. Se jopa suostui kuuntelemaan. Se vähän rauhoittui. Mutta sitten se iski mulle kysymyksen: "Kuka on Pioneeri?". Mun ensimmäinen reaktio oli kauhu. Koska mä oon aina kuvitellut, että nämä kaikki kolme on tietoisia toisistaan. Senkin osittain jo selvitin ja kerroin Selviytyjälle. Mutta siitäkin myöhemmin.
Nää mun "kaverit" on tosiaan tukahdutettu/tapettu lääkkeillä viimeset 20v. Tai näin mä oon päätellyt. Oonhan mä toki niitä ns. vapaaehtoisesti popsinut "vapalla ollessani" mutta sekin vaan sen takia, kun oon uskonut lekureita siinä, että "nämä auttaa". No, ei oo auttanut mutta "kaverit" ovat pysyneet hiljaa. Vuosia söin pelkästään keti 25mg nukkumiseen. Lopulta keti ei enää tuonut unta ja "kaverit" aktivoituivat jolloin lekurin mielestä olin psykoosissa. No joo, myönnän, Ajojärjestelijällä meni liian lujaa eikä se suostunut kuuntelemaan muista. Sillä oli kiire selvittää asioita. Kaikki kolme taas lääkittiin hiljaiseksi - tällä kertaa Olanzapiinillä. Mikä toimi lääkärien silmiin suotuisasti.
Nyt sitten "kaverit" ovat täällä taas. Enkä mä nyt tiedä, että haittaako se? Kun mä kerran opettelen tulemaan niiden kanssa toimeen?
Oon vaan tooooosi katkera siitä, että ne on lääkärien toimesta tukahdutettu niin moniksi vuosiksi...
Miksei kukaan oo mulle aikaisemmin sanonut, että niiden kanssa voi oppia elämään ilman, että ne tuottaa kärsimystä? VITTU HÄH?!?
(eli miksei kukaan ole ikinä opettanut mulle tunnesäätelyä vaan mut on pumpattu täyteen lääkkeitä? Miksei kukaan ole ikinä ottanut selvää siitä mitä mulle on tapahtunut? En edes minä itse?)
perjantai 10. toukokuuta 2019
Ajojärjestelijä is back !
Nyt olisi tarkoitus aktivoida tämä blogi, koska nyt on lyhyessä ajassa tapahtunut mun pään sisällä liikaa ja terapeuttikin alkaa olla sitä mieltä, että kyseessä saattaisi olla dissosiatiivinen häiriö eikä psykoosi ja omalle psykiatrilleni ollaan varaamassa aikaa mistä olen pitkän ajan kieltäytynyt, koska no, ne psykiatrit.... mun mielestä heillä on liikaa valtaa pieneen ihmiseen.
Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"
Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.
Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.
Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.
Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.
Tätä blogia pääasiassa kirjoittaa Ajojärjestelijä.
Eli minä, Marya. Mutta kuitenkin Ajojärjestelijä on jo päässäni eri persoona.
Sitten on kaksi muutakin persoonaa.
Selviytyjä ja Pioneeri. Pioneeri eli tämä ah, niin ihana Arno josta olenkin näköjään tänne jonkun verran kirjoitellut. Vai pitäisikö mun puhua "persoonallisuuden osista?"
Kun ensimmäisen kerran n. pari kuukautta sitten aloin terapeutilleni hyvin hyvin varovasti kertomaan mitä päässäni liikkuu niin ensimmäinen ajatus molemmilla tietenkin oli: onko tämä alkavan psykoosin ensioireilua? Mutta mitä pitempään tässä mennään niin varsinaista psykoosia ei ole. Pystyn jäsentämään ajatukseni näiden "kaverieni" kanssa. Olen yrittänyt tosissani oppia tuntemaan heitä. Ja kerron terapeutille vasta sitten, kun saan ne järkevässä muodossa ulos. Käyn töissä joka päivä eikä ajatukseni haittaa työntekoa. Rutiininomainen paska työ mutta pystympä ainakin ajattelemaan samalla. Jos olisin psykoosissa niin kyllä jo tässä vaiheessa joku työkaveri tai joku läheinen olisi tullut sanomaan, että "sä puhut vähän hassuja" tai, että "onks kaikki ok?"
Terapeuttini on myös sanonut, että, jos juttuni alkaa olla oikeasti korkealentoista niin hän ei myöskään epäröi ambulanssia soittaa. Luotan häneen tässä asiassa. Kommenttini tuohon oli: "Joo mutta anna mulle sitten puolen tunnin etumatka". Olenhan Ajojärjestelijä. Asiat tärkeysjärjestykseen. Tuollaisessa tilanteessa tarvin puolen tunnin etumatkan jotta saan vietyä Sissin hoitoon, haettua kaupasta kartongin tupakkaa, kotiin palatessa pakata kamoja mukaan ja sitten se ambulanssi saa ollakin jo pihassa. Mutta tarvin sen puoli tuntia. No. Toivottavasti tuota ei ikinä tapahdu.
Suurin traumani tällä hetkellä on sairaala. Nyt olen kohta 36 vuotias ja tuntuu, että suurimmat traumat ovat ajalta, kun olin 14 vuotias nuorisopsykiatrian osastolla. Omat varsinaiset muistoni lähtevät tuolta ajalta. Mitä sitä ennen tapahtui? En tiedä. En käytännössä muista lapsuudestani mitään. Mikä ei ole normaalia, kai? Tai olen aina kaikille psykiatreille ja hoitajille kiukustunut siitä, kun he tenttaavat lapsuudestani. Ja ahdistunut. Kun en yksinkertaisesti muista. Muistan pätkiä mitä mulle on kerrottu ja muistan joitain huvipuistoreissuja mutta en muista tunnetta esim. iloa. En muista miten sinne on menty, oliko pikkuveli mukana vai joku kaveri. Tämmösiä samankaltaisia "muistiaukkoja" on lapsuudessani paljon.
Lopetin kaikki lääkkeet vuoden vaihteessa. En enää halunnut olla zombi Zybrexan vuoksi. Enkä enää ikinä aio neurolepteihin koskea. Mut on 14 vuotiaasta lähtien pumpattu täyteen neuroleptejä - vain sen takia jotta tyttö pysyisi hiljaa. Nyt, kun olen niin paljon ajatellut asioita niin oon tullut myös siihen tulokseen, että nämä "kaverini" ovat tukahdutettu viimeisen 20v ajalta. Psykoosissa silloin 1,5v sitten mieheni kuoleman jälkeen nämä "kaverini" tulivat ryminällä esiin - mikä luokiteltiin psykoosiksi (mitä se varmasti sinänsä olikin) mutta silloin en osannut käsitellä näitä "kavereita", koska en itsekään tiennyt kuka tai mikä on Ajojärjestelijä, Pioneeri tai Selviytyjä ja miten helvetissä semmoset nimet liittyvät toisiinsa? Tiedän/muistan vain sen, että Ajojärjestelijällä meni helvetin lujaa eikä se juurikaan suostunut kuuntelemaan Pioneeriä ja Selviytyjään se ei saanut mitään kontaktia vaikka miten yritti. Tähän väliin mainittakoon, että Selviytyjä on se n. 13-14 vuotias. Ajojärjestelijä ja Pioneeri ovat aikuisia mutta en osaa ikää tarkemmin eritellä.
Mulla on daignosoitu silloin 14 vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on seurannut mua läpi elämän. Ja miten olen vihannut tuota diagnoosia AINA siitä syystä, kun on aina tuntunut, että se on väärä. Ja mun mielestä lapselle ei edes saisi antaa noin leimaavaa diagnoosia.
1,5v sitten siinä psykoosissa mulle lyötiin papereihin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, koska psykoosini oli hyvin manian kaltainen. Tämä diagnoosi helpotti vain sen takia, että epävakaa alkaisi pikkuhiljaa tippumaan papereistani pois.
Nyt sitten on alettu selvittämään dissoa. Kun aloin kertomaan näistä "kavereistani" terapiassa ja mietittiin, että onko tämä alkavaa psykoosia niin sitten tuli esille, että nämä "kaverini" saattavat olla vain opittua käyttäytymismallia. Eli eri persoonia jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla. Ja mitä enemmän mä asiaa pohdin niin sitä varmemmaksi siitä tulin. Kyllä, mä olen koko elämäni käyttäytynyt tietyissä tilanteissa ja ihmissuhteissa näiden kolmen "kaverin" tavoin - tietyssä tilanteessa Selviytyjä on ollut pääroolissa, toisessa Ajojärjestelijä. Eli he ovat vain opittua käyttäytymismallia.
Se mikä tekee tästä itselle pelottavaa on se, kun niillä on jo nimetkin. He tuntuvat oikeasti olevan musta "erillään" vaikka ovatkin mun omia ajatuksia. Aistiharhoja mulla ei ole. Eli en kuule konkreettisesti ääniä tai näe harhoja. Mutta pelkään tulevani hulluksi, joutuvani uudestaan siihen psykoosiin. Joutuvani sairaalaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Tai lähinnä Selviytyjä pelkää.
lauantai 6. lokakuuta 2018
Mieli teki omat esteensä
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
Se ei ollut mun syy.
Se ei ollut mun syy.
Toistelen itselleni.
Jos olisin jäänyt kotiin niin se kaikki olisi tapahtunut vain myöhemmin. Mies oli niin sairas, niin harhoissaan ja peloissaan.
Olen sekaisin. Mietin lääkekaapin sijasta rekan alle ajamista.
Olen niin yksin.
Töissä vaihdan hallia vähän mielenkiintoisempaan työpisteeseen. Rämmin päivästä toiseen. Perjantaina kysyin vuorovastaavalta voisinko pitää viimeiset 4h pekkasta, koska en vain jaksanut eikä kiinnostanut. Olin väsynyt. Vien mieheni vieläkin mukanani töihin ja musiikin soidessa korvissa saatan itkeä samalla, kun teen töitä.
Siitä alkaa kohta olemaan vuosi. Tämä kaikki on ollut yhtä sumua ja on edelleen.
Mikä on mennyt eteenpäin vuodessa?
Mulla ja Sissillä on lämmin koti ja määräaikainen työpaikka. Mulla on perusasiat kunnossa.
En enää oikein muista omasta psykoosistani mitään. Tuolla kaapin pohjalla olisi kaikki ne päiväkirjat siltä ajalta. Mutta en koe tarpeelliseksi kaivaa niitä sieltä taas. Mulla oli "kaikkivoipaisuus psykoosi". Kuvittelin olevani työnjohtaja joka ottaa vastaan kaiken ja myös kestää kaiken.
Mutta en kestänyt. Mieleni ei kestänyt. Vajosin jonkunasteiseen psykoosiin jossa luulin 10 min tarkkuudella tietäväni missä kukin menee tahollaan. Mun täytyi pitää "ohjat" käsissäni vaikka henki menisi.
Äitini ja E olivat "hereillä" ja soittivat kolmeen kertaan ambulanssin. Kolme kertaa ennenkuin ammatti-ihmiset huomasivat, että olen psykoosissa, sairas.
Nyt olen eri tavalla sairas. Olen täysissä järjissäni mutta toivon ja odotan vain kuolemaa. Tuntuu ettei edes ammatti-ihmiset osaa auttaa masentunutta. Terapeuttini kyllä tosissaan yrittää mutta... kun mikään ei tunnu miltään. Ei terapia istunnot, ei työ, ei läheiset... kaikki on vain tasapaksua paskaa suoraan sanottuna. Mikään ei liikuta suuntaan eikä toiseen. En juurikaan enää syö. Nukkuisin kaikki päivät, jos mahdollista. Tänään heräsin yhdeltä.
Yritän tällä hetkellä elää hetkessä. Tässä. Nyt.
Siitä on tullut voima biisini. Pyhimyksen NYT. Kun se soi korvissa töissä niin palaan taas tähän hetkeen. Miten olen siinä nyt ja tarkkailen, että robotti tekee työnsä niinkuin pitää.
Miten olen tässä hetkessä nyt. Tuijotan näyttöä. Välillä otan hörpyn paukkulasista. Seuraavaksi Sissin kanssa ulos. Silloin olen sillä hetkellä nyt lenkillä enkä ajattele muuta. Ja, kun mieli alkaa harhailemaan niin palaan taas tähän hetkeen nyt.
"Mä en tiennyt miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä, aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla, voisinpa juoksennella auringon alla.
Mä murrun joka kerta kun maapallo pyörähtää ympäri mun
Tässä Nyt Tässä Nyt Tässä hetkessä elämäsi sun"
- Pyhimys
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Yksinäisyyden tuskaa
Aina välillä iskee se yksinäisyyden tunne. Lujaa. Suoraan tajuntaan. Tajuaa yhä uudelleen ja uudelleen miten yksin sitä loppu viimeksi on.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
Olen kärsinyt yksinäisyyden tunteesta koko ikäni. Kun pikku lapsena näin jonkun valokuvan jossa olin yksin niin en tunnistanut kuvan tyttöä itsekseni vaan kysyin äidiltäni: "Miksi tuo tyttö on yksin?" Samoin kaikki laulut jotka käsittelivät yksinäisyyttä saivat mut liikuttumaan ja itkemään.
Nyt se yksinäisyys on todellista. Istun omassa pikku yksiössäni, tuijotan näyttöä ja yritän jotenkin vuodattaa yksinäisyyteni ulos. Ilman Sissiä olisin vielä enemmän yksin. Tuossa se nukkuu pöydän alla. Pidän telkkaria auki, että mökissä olisi ääntä edes vähän. Mutta sieltä ei tule mitään kiinnostavaa. Selaan Netflixin ja Viaplayn sarjat läpi todeten ettei mikään niistä kiinnosta niin paljon, että alkaisin niitä katsomaan. Siivoan, että päivä kuluisi nopeammin. Ei siinäkään koko päivää mene. Käyn Sissin kanssa pihalla mutta siinäkään ei mene kauaa. Aika matelee ja tukahduttaa.
Viikonlopun olin äitini miehen lapsuudenkodissa käymässä jota he pitävät "mökkinä". Kävimme shoppailemassa ja sain ostettua töihin kunnon kuulokkeet millä kuunnella podcastejä. Niin työni tekeminen maistuu edes jotenkin. Inhoan työtäni päivä päivältä enemmän. En koe kuuluvani sinne mutta tässä kuolevassa kylässä ei ole tarjolla muutakaan. Työkaverit ovat ihan kivoja mutta silti tunnen olevani se "outlander".
Tänään tuli ensimmäistä kertaa mieleen lääkekaappini tarjonta. Miten helppoa olisi vain niellä ne kaikki. Mutta en vieläkään uskalla tehdä sitä itse. Tahtoisin, että joku pelastaisi mut siltä. Veisi hoitoon ja siellä pääsisin avun piiriin. Mutta onhan se noloa soittaa itse itsellensä ambulanssia; "noku mä oon ottanu vähän pillereitä". Ei sen niin kuulu mennä.
Olenhan mä nyt ns. "avun piirissä". Kerran viikossa. Yksikään tapaaminen ei ole mennyt itkutta. Olen se kova mimmi töissä ja kotona joka vaan selviytyy (rämpii) päivästä toiseen ja elää vain sitä varten, että pääsen terapeuttini luo itkemään. Vien herkkyyteni sinne. Itken siellä liikutuksesta siitä, että edes joku haluaa auttaa ja kuunnella, itken suruani ja vihaani, kiukkuani.
Mutta tuntuu ettei se riitä. Tarvitsisin ihmisiä ympärilleni. Jonkun ryhmän. Kavereita. Ystäviä. Ainoa ystäväni E on muuttamassa juuri ostamaansa asuntoon miehensä kanssa joten heillä riittää hommaa siellä muutaman sadan kilsan päässä... En ole täällä kuolevassa kylässä vielä tutustunut kehenkään enkä edes tiedä missä täällä voisi ihmisiä tavata.
Tuntuu tällä hetkellä siltä kuin olisin tuomittu olemaan loppuelämäni yksin.
Odotan edelleen sitä etten aamulla enää heräisi.
tiistai 24. heinäkuuta 2018
Kuoleman tavoittelua
Olen jo muutamana päivänä peräkkäin nukkumaan mennessä kuiskannut Sissille, että "tämä yö olisi hyvä yö kuolla".
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
Toivon kuolemaa. Pääsisin pois tästä maanpäällisestä helvetistä. En kuitenkaan pysty itseäni tappamaan. En halua tappaa itseäni. Lähinnä toivon, että kuolisin liikenne onnettomuudessa tai sydän pettäisi yön aikana. Jotain sellaista ettei tarvitsisi itse tappaa itseään vaan se kävisi "luonnostaan".
Terapeuttini on kesälomalla enkä tiedä mihin purkaisin tätä pään sisäistä kaaosta.
Mulla on ikävä miestäni. Niin tajuttoman ikävä.
Olen saanut määräaikaisen työn tehtaasta. Viime päivinä olen "vienyt" mieheni mukaan töihin. Yksittäisiä muistoja... miten hän iltaisin sai mut hyvälle tuulelle mennessään peiton alle, kurkki peiton alta lapsenmielisesti ja sanoi: "Taala ma oon!" Olen hokenut tuota lausetta nyt Sissille, taala ma oon... vieläkin. Vaikka tahtoisin vain kuolla onnettomuudessa tai jossain vastaavassa. Rämmin töissä itkua niellen, koska mulla on ikävä. Tuntuu etten selviä yksin. KULTA MISSÄ SÄ OOT?!
Mies olisi nauttinut tästä helteisestä kesästä. Hän oli niin täysin kesän lapsi. Olisimme tänä kesänä moottoripyöräilleet enemmän kuin koskaan. Olisin hoitanut puutarhaani ja kasvihuonettani. Olisimme tehneet pari reissua jonnekin. Kaksin. Yhdessä pojan kanssa. Mutta nyt ei ole niistä jäljellä mitään. Ei niin yhtään mitään. Mulla on Sissin kanssa yksiö, on sauna, pyykinpesukone ja juokseva vesi, edullinen vuokra. Olen saanut sisustettua kämpän mieluiseksi, mulla on työ vaikkakin määräaikainen. Läheiset asuvat lähellä. Silti tuntuu ettei mulla ole elämässä yhtään mitään.
Palasin Tinderin pariin. Olen muutamilla treffeillä käynyt. Mutta ne ovat jääneet vain yhdeksi tapaamiseksi. Miksikö? En vain osaa mennä eteenpäin ensimmäisistä treffeistä. Jään jumiin, kun pitäisi antaa itsestä enemmän mihin kykenee. Tai sitten olen yrittänyt tavoitella sitä maniaa. Tai yrittänyt löytää vain yksinkertaisesti muita miehiä jotka korvaisivat mieheni. En ole kuitenkaan maannut kenenkään kanssa. Vielä. Tahdon joko kuolla tai tahdon manian takaisin.
En viihdy töissä yhtään. Tehdastyö ei ole se mun juttu. Ja mieheni on viime päivinä ollut niin vahvasti siellä mukana. Kulta missä sä oot? Mä tarvitsen sua nyt ! Mä en jaksa yksin ! Meillä oli suunnitelmia elämälle! Yhteiselle elämälle! Miksi sä menit sinne junan alle? Miksi sä jätit mut yksin? Miksi sä jätit kaikki meidät yksin? Miksi sä jätit mut tänne itkemään? Miksi mun pitäisi olla nyt vahva ja jaksaa käydä töissä? Miksi mun täytyy jatkaa elämää ilman sua? Onko mun pakko? Miksen mäkin voi vain kuolla?
Menen nukkumaan Sissin kanssa ja toivon etten aamulla enää herää.
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Muutto
Kaivoin tämän uudestaan esille. En tiedä osaanko vieläkään kirjoittaa niinkuin joskus kauan sitten mutta yritän uskoa, että tämä helpottaa edes hetkeksi.
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
Paljon on tapahtunut.
Luovuin Piilopaikastani. Osaksi raha tilanteeni takia ja osaksi sen takia, että tuntui ettei mulle ole etelässä enää elämällä mitään annettavaa. Muutin takaisin lapsuuden maisemiini n. 2kk sitten. Ensin asuin isäni luona n. 3 viikkoa kunnes sain oman kämpän/yksiön saunalla. Isäni on kausijuoppo ja hänellä oli putki päällä... oli pakko löytää asunto nopeasti, koska jouduin koko ajan puremaan hammasta yhteen etten sano isälleni pahasti. Hän on kuitenkin auttanut mua elämässäni niin paljon.
Joten sain yksiön tästä pienestä, kuolevasta kylästä. Sain siirrettyä hoitokontaktini tänne ja Terapeutti tuntuu erittäin hyvältä. Olen käynyt siellä nyt n. 4 kertaa. Joka kerta se menee itkuksi enkä tiedä minkä takia. Kun ensimmäisillä kerroilla tapasin häntä niin hän kysyi mihin eniten kaipaan apua. Vastasin, että tahdon edetä suruprosessissa. En tiedä edes itse mitä se tarkoittaa. En tiedä olenko edennyt yhtään - olen vain tehnyt asioita lykätäkseni sitä ettei tarvitsisi miettiä.
Mutta nyt alkaa taas arki tulemaan vastaan täälläkin. Tavarat alkavat löytää paikkansa ja eilen sain pyykinpesukoneen. Osaan arvostaa niinkin pientä asiaa elämässäni, koska Piilopaikassa oli kantovesi ja ulkohuussi. Nyt osaan arvostaa myös asumisen "helppoutta". Vesi tulee kraanasta. Nurmikot leikataan puolestani. Vähän kesäkukkia piti laittaa takaterassille, tottakai.
Olen kulkenut isän veljien kettutarhoilla auttamassa, korjaamassa häkkejä. Sisälläni asuu pieni kettutyttö mutta siellä ollessa on vain työnnettävä oma moraali syrjään. Mutta sekin alkaa tympimään, koska se on täysin vapaaehtoishommaa - ei siitä mitään makseta. Siitä saa "pojille" (60v) hyvän mielen ja itselle tekemistä päiviin mutta ei muuta. Edes bensarahoja "pojat" eivät siitä maksa. Joten tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa nyppimään kyseinen vapaaehtoishomma. Mutta en tiedä miten korvaisin sen pari-kolme tuntia illasta. Sukkien ja lapasten neulominen tulee korvista.
Olen pariin työpaikkaan pistänyt nyt hakemuksen. Toivon todella, että edes jompikumpi tärppäisi. Toinen kuljetusalaa ja toinen metallialaa. Lähihoitajaa tai parturikampaajaa musta ei saa kukaan tekemälläkään. Ei niin ettenkö noitakin ammatteja arvosta. Olen vain aina viihtynyt "miesvaltaisella" ajalla... Laitoin hakemuksen koulutukseen, Varastonhoitajaksi. Olen saanut VARMAsta jo ennakkopäätöksen rahoitukselle. Sinne haluaisin eniten. Työmarkkinat aukeaisivat ihan eri tavalla.
Näin kirjoitettuna tämä kaikki näyttää siltä, että olen paljonkin saanut tehtyä ja hoidettua asioitani. Sisällä on kuitenkin ääretön tyhjyys ja yksinäisyys. Tuntuu, että mikään ei etene - ei päässäni eikä elämässä. E soittelee edelleen mistä olen erittäin kiitollinen.
Olen hukuttanut itseni epätoivossa jo Tinderiin, yrittäen löytää uusia ihmissuhteita. Olen käynyt parilla treffeilläkin. Mutta kaiken saatossa olen menettänyt oman seksuaalisuuteni. Se on jossain hyvin kaukana vielä. Ja Tinder on hyvin seksuaalisävytteinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Siispä olen senkin nakannut menemään. Tänne kuolevaan kylään on muutama yläaste kaveri jäänyt mutta heilläkin on perheet ja näin omat menonsa ja oma arkensa. En ole ollut heihin yhteydessä. Odotanko jotenkin sitä, että ihmiset ottaisivat muhun yhteyttä? Miten he voisivat, kun olemme edellisen kerran tavanneet yläasteen päättäjäisissä ja olemme nyt yli kolmekymppisiä....
Nukun 12h tai ylikin yöunia. Siinä missä en viime syksynä nukkunut niin nukun nyt senkin edestä. Tahtoisin sen manian takaisin. En psykoosia mutta mania olisi kiva. Silloin elämä näyttää ne valoisat asiat. Nyt kaikki on harmaata tai mustaa. Ainoa joka pitää mut tässä hetkessä on Sissi. Kohta lähdettävä sen kanssa ulos. Koira osaa nauttia hetkestä. Puista, tuulesta, pensaista. Ja taluttajalla on liikaa mielessä kaikkea paskaa. Mind full or Mindfullness? Siinä ihmisen ja koiran ero.
En muista syödä ja jos muistankin niin se on mikroaterioita. En ole kertaakaan vielä tekemällä tehnyt ruokaa. Inhoan tehdä ruokaa. Kyllä mä syön, jos joku tyrkkää lautasen eteen mutta itse inhoan hellan ääressä pyörimistä.
Sen jälkeen, kun muutin tänne niin itkukohtaukset loppuivat paitsi terapiassa. Nyt toissapäivänä iski taas se sama epätoivo kuin Piilopaikassakin. En pystynyt kuin itkemään ahdistusta, epätoivoa tulevaisuudesta, en kyennyt löytämään nykyisestä elämän tilanteesta mitään hyvää. Laitoin Terapeutille viestin, että soittaisi mutta kello oli jo liian paljon eikä hän enää ollut töissä. Olotila hälveni vasta seuraavana aamuna, kun heräsin ja kasailin itseäni...
Miten löytää epätoivon seasta tulevaisuuden?
perjantai 26. tammikuuta 2018
Selviytymistäkö?
Pohdin tapahtumaa paljon ja yritän löytää uusia näkökulmia mutta välillä tulee päiviä, kun "unohdan" kaikki älylliset pohdintani ja kuiskaan vain ääneen "Kulta, tule takaisin".
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
Yritän laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, teen listoja ja yritän pitää päiväjärjestyksestä kiinni. Vaikka mitään tekemistä ei päivissä olekaan.
Viime aikoina olen itkenyt paljon ja joka välissä ja kertonut äidilleni tunteistani. Eilen pystyin ensimmäisen kerran katsomaan vasta valokuvia koneelta miehestäni (kyllä, yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen) ja soitin itkien äidilleni "katsoin kuvia"... Mutta en halua soittaa hänelle joka päivä. En halua kuormittaa häntä liikaa omalla itkemiselläni, koska alan nyt vasta ymmärtämään ettei rinnallani enää kulje kukaan ja tämä itku ja tuska, "hylätyksi joutuminen" ja yksinäisyyden tunne on jotain raastaavaa.
Pidän myös siitä, että kuuluisin johonkin ryhmään mutta en vielä tiedä millaiseen. Otan myös ryhmässä ollessani aina tietynlaisen "roolin". Mikä se rooli on, riippuu ryhmästä...
Ehkä eniten olen "luova selviytyjä". Yritän löytää ratkaisuja ongelmien selvittämiseen ja yritän näin vältellä tapahtuneesta syntyviä muistikuvia. Näen paljon unia (ainakin ilman Zybrexaa) ja yritän "kuunnella" mitä alitajuntani yrittää "sanoa".
Pieneltä osalta olen myös fysiologinen selviytyjä. Tykkään luonnossa liikkumisesta Sissin kanssa ja päivisin on jo pakko saada raitista ilmaa - muuten "räjähdän ja romahdan".
Olen myös aikaisemmin selvinnyt vaikeista asioita. Sairaaloista. Ammattiajolupani menetyksestä jota aletaan nyt vasta tutkimaan. Yritän ajatella, että tulen selviämään tästäkin. Yritän parhaani mukaan välttää "en ikinä selviä tästä" - ajatuksia mutta välillä niitä on mahdotonta estää tulemasta. Pystyn tällä hetkellä ajattelemaan vain omaa päivärytmiäni. Huolehtimaan hygieniastani, mietin ja pakotan itseni syömään yhden lämpimän ateran päivässä ja huolehtimaan Sissistä. Mietin paljon nukkumista ja nukahtamista joka on vaikeaa. Yritän kirjoittaa tätä blogia, koska se saa mut tuntemaan, että yritän oikeasti saada elämääni ja ajatuksiani kuntoon. Kuitenkin taustalla vaanii ajatus: "Miksi aina minä?"
Yritän jatkuvasti tehdä jotain mistä tulisi hyvä mieli esim. käsitöitä ja Sissin kanssa pieni lenkki päivässä. Käyn myös "kylillä" joka ikinen päivä vaikka hakemassa vain sen tupakka-askin jotta joudun lähtemään "ihmisten ilmoille". Soittelen myös E:n kanssa useasti ja se saa mut aina paremmalle mielelle, kun höpöttää niitä näitä...
Nyt voisin lopettaa kirjoittamisen, tuijottaa Viaplaytä ja neuloa sukkaa.
Kuukauden päästä voisin olla jossain vapaaehtoistyössä mukana tai muuten jossain ryhmässä.
Vuoden päästä töissä uudella alalla...
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Kulta, mä tahdon tulla kotiin
En ole mitään muuta eilen ja tänään pystynyt ajattelemaan.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
Tein eilen lumitöitä, kävin Sissin kanssa kävelyllä, kaaduin polvilleni lumihankeen enkä pystynyt kuin itkemään ja sanomaan ääneen, että: "Kulta, mä tahdon tulla kotiin!"
Eilen V oli luonani ja tänään kävimme Ikeassa, kun pääsin V:sta eroon niin romahdin enkä muuhun ole tänään juurikaan pystynyt. Olen vain itkenyt ja ajatellut sitä, että tahdon palata kotiin... Onko tämä sitä, kun alkaa vasta käsittämään ettei sitä toista enää ole? Olen totaalisen yksin Piilopaikassani, teen apinan raivolla lumitöitä ja itken. Lämmitän takkaa ja itken. Hoidan Sissiä ja itken. Soitan välillä äidilleni ja itken. Soitan välillä E:lle ja juttelen niitä näitä. Tapaan V:aa silloin tällöin. Mutta silti tunnen olevani niin hylätty, yksin. Kukaan ei pysty tätä tuskaa sisältäni pois viemään. Tämä tuska raastaa, repii, välillä tuntuu, että tukehdun tähän ahdistukseen. Yksinäisyyden tunteeseen.
Psyk Polilla sanoivat, että heillä saattaisi olla tarjota mulle joitakin "ryhmiä" kuten mm. kuntosaliryhmä.
Eipä siinä.
Vihaan kaikkea mikä liittyy urheiluun ja liikuntaan. Jos nyt en vihaa niin ainakin inhoan.
Mutta heillä saattaa olla myös muitakin ryhmiä ja niistä saatan kuulla ensimmäisen kerran ensi tiistaina, kun on psyk polin aika. Jos heillä on joku askartelu/käsityö ryhmä niin menen mielelläni. Ei se olisi kuin muutaman tunnin viikossa, peace of cake, I think.
V:n kautta myös ehkä aion tutustua yhteen uuteen naiseen, Sannaan. Ehkä. En tiedä. V on kertonut hänestä, että Sannan puoliso on myös tehnyt itsemurhan - tosin jo kauan sitten. Mutta voisin saada hänestä kaverin ja vertaistuen. En tiedä.
Ajatuksena on ehkä se, että tapaan ihmisiä enkä jäisi mökkiini. Silti mökki säilyy omana Piilopaikkanani missä voin itkeä ilman, että kukaan soittaa mulle ambulanssia.
maanantai 22. tammikuuta 2018
Psykiatrian poliklinikka, ensimmäinen käynti
Sain peruutus ajan erikoissairaanhoitoon ja kävin ensikäynnillä siellä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
Se oli nimenomaan ensikäynti jossa kartoitettiin menneisyyteni ja tulevaisuuteni. Kun menneisyydestä puhuttiin niin mulla meinasi iskeä hermoon. Mitä se kuuluu kenellekään, että olen adoptiolapsi ja onko se vaikuttanut muhun mitenkään? VITTU HÄH? Se on hyvin epäolennainen asia nykyelämässäni joten miksi siitä(kin) piti vatvoa niin kauan? VITTU HÄH?!
Mutta ei niin etteikö jotain hyvääkin. Sain unta turvaamaan Tenoxin ja tarvittaessa Opamoxin. Lisäksi he ottavat ammattiajolupa asiani uudestaan pöydälle ja, jos se onnistuu niin neulon heille kaikille villasukat kiitokseksi siitä.
Psykoterapia ei ala ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen. Ensin pitää käydä 3kk polilla jossa saan kriisiapua suruuni ja vasta sitten Kela saattaa hyväksyä psykoterapiani. Älytöntä sinänsä. Mutta niin ne sairaalassakin sanoivat ettei psykoterapia ala ennenkuin olen tarpeeksi terve ja nyt olen vielä niin syvällä mieheni menetykseni johdosta etten ole siinä kunnossa jotta psykoterapiaa voisi aloittaa.
Mutta nyt olen ainakin erikoissairaanhoidon piirissä ja se on pelkästään hyvä. Seuraavan ajan sain ensi viikon tiistaille.
Sairaslomaa sain huhtikuun loppuun - luojalle kiitos siitäkin vähästä.
Nyt vituttaa niin paljon kaikki, että kirjoitan taas pätkän muistivihostani sairaalasta olo ajalta. Pätkä on kirjoitettu 13.11.17, vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen. Kun olin vielä sairas, psykoosissa.
"Miten kerron lääkärille Arnosta lisää?
... en ehkä mitenkään. Ehkä sille riittää vain lappu? Joka on tehnyt tämän vihon väliin minä ja Arno yhdessä... ei vittu... nt mun täytyy oikeestaan plärätä tää vihko alusta loppuun...
TÄNÄÄN TO DO - LISTA
Löytää tupakkaa aamulla joko S:n tai Arnon kanssa.
Lääkärin tapaaminen. S mukaan, Arno mahdollisesti.
Illalla Arno + vaimo + R + M + S
DISSOSIATIIVINEN MUISTINMENETYS
Traumaattinen muisto (Jari)
Toistuvia, laukaisevia toimintakykyä haittaavat mielenterveydenhäiriöt.
Mulla saattaa olla myös
... dissosiatiivinen identiteettihäiriö
eli
sivupersoonahäiriö.
Sen häiriön
keskipisteenä
saattaa olla mies
nimeltä
Arno.
Hyvä Marya. Tämän annat lääkärille luettavaksi.
Dissosiatiivinen muistinmenetys. Psykoterapian alku Piilopaikassa?
Olen toipunut muistihäiriöstä nyt. Mutta mulla on nyt
alkuperäistä (Jari) tietoisuudesta torjuttua traumaattinen tila...
...traumaattinen stressireaktio?
Nyt olen vain ja ainoastaan väsynyt. Tahtoisin kotiin, muutto alkaa...
Mainitsetko siinä lausunnossa myös, että se Zybrexa tms on kohdallani hyvä lääke (jätetään se kepi pois= mutta mainitsetko siinä myös, että siitä voi tulla mahdollisia sivuvaikutuksia...
Dissosiaatiohäiriö? Minulla? Maryalla? Nyt?
Voitte jo tulla..."
Kukaan ei tullut.
Kaikki ketä odotin tulevan koko ajan... kukaan heistä ei tullut missään vaiheessa.
Olen jopa hiukan katkera heille siitä. R ja M. Ja Arno. S kävi mua alussa moikkaamassa ja tuomassa tavaroitani mutta hänkin lopetti käynnit, kun huomasi miten sairas olin.
E soitteli mulle.
L oli ainoa joka kävi mua katsomassa ja toi tuulahduksen ulkoelämästä. Kiitos hänelle siitä.
sunnuntai 21. tammikuuta 2018
Antakaa mun olla mutta soittakaa mulle !
Kaikkein vaikeinta on ollut kestää ihmisten kysely "Mikä Missä Kuinka Miksi Häh". Sen takia muutin toiselle paikkakunnalle, mökkiin Piilopaikkaani. En jaksa sitä. En jaksa ihmisiä ylipäätään. Suorastaan vihaan tavata ihmisiä. En kestä heidän suruaan, koska itse olen vielä surun alkumetreillä. He ovat pitemmällä tässä surutyössä kuin minä. He ovat toipuneet paremmin kuin minä - miksi mulle kävi näin?
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
Yksinolo tuottaa välillä suurta tuskaa mutta en osaa puhua miehestäni kenenkään kanssa. Ajatukseni ovat mieheni sanoin "tyhjiä puhekuplia". En muista (tai ainakin nyt tuntuu siltä) miehestäni ja yhteiselostamme paljoakaan - en hyvää enkä huonoja.
Olen väsynyt.
... tyhjiä puhekuplia.
Kukaan ei korvaa häntä.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tästä ei tule mitään
Olin yötä V:n luona. Järkyttävä ahdistus koko eilisen illan.
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
V haluaa olla koko ajan vieressä, rumasti sanottuna "lääppimässä" ja minä kavahdan kosketusta. V sanoo, että hän on ollut 4 vuotta yksin ja jaksaa kyllä odottaa, että minä pääsen surustani ja masennuksestani yli mutta V ei taida tajuta miten kauan siinä saattaa mennä.
Tuntuu kuin hyväksikäyttäisin häntä. V sanoo ettei häntä haittaa vaikka kävisin hänen luonaan pesemässä pyykkiä ja kerran viikossa nukkumassa. V sanoo, että se riittää hänelle kyllä. Joten täytyykö tästä tehdä lopputulos, että minä en riitä itse itselleni? Antaako V mulle aikaa niin paljon kuin tarvitsen? Koska tosiaan kavahdan kosketusta mitä en ole ennemmin kavahtunut.
Tuntuu kuin jäisin kiitollisuuden velkaan hänelle jostakin (esim. pyykkien pesu) ja se ei ole mikään mukava tunne. Se tunne saa mut melkein lähes yökkimään.
En tiedä. Olen niin sekaisin taas.
Kun tulin V:n luota takaisin Piilopaikkaani niin ensimmäisen kerran unohdin avata pellin ennenkuin laitoin tulen. Aloin vain ihmettelemään miksi takka meinaa työntää savut ulos. Ulkona ei ole edes matalapaine. Kun tajusin asian niin oli jo liian myöhäistä. Palovaroitin huusi ja mökki täynnä savua. Siitä sitten tuulettamaan. Vieläkin haisee savu (ainakin omaan nenään) mutta eikö se savun haju kuulu miltei mökki asumiseen? Rajansa kaikella kuitenkin.
Mulla olisi ollut tänään eräs työhaastattelukin mutta, kun sitä aloin pohtimaan niin ahdistuin entistä enemmän. Se olisi ollut vuokrayritysfirman kautta ja mulla on... en nyt sanoisi trauma vuokravälitys firmoista mutta jotain sinnepäin. Se yritys missä olet töissä niin he voi "irtisanoa" sut ihan tuosta vaan ja sitten jäät työttömäksi vuokravälitysfirman kirjoille etkä saa työmarkkinatukea siltä ajalta. Mulle on kerran käynyt niin ja se oli ehkä se lopullinen syy miksi peruin haastattelun. Tunnen itseni nollaksi, luuseriksi.
Päätin, että suljen mollin sivut ja keskitän kaiken energiani vain yksinkertaisesti selviytymiseen päivästä toiseen.
Nukahtaminen tuottaa suurta tuskaa. Vaikka menisin 22 sänkyyn ja lukisin puolituntia niin sen jälkeen saattaa mennä vielä 1,5h ennenkuin saan unenpäästä kiinni. Alan pelkäämään nukkumaan menemistä siinä määrin, että kohta menen sinne junan alle minne miehenikin... kuinka se olisikaan helppoa... pahoja ajatuksia tänään... liian synkkiä...
V tulee tänään yöksi luokseni, tarjoan hänelle saunan ja ruokaa. Jos saisin edes vähän "kiitollisuuden velkaani" korjattua.
Tunnen olevani niin luuseri. Niin heikko.
Kiitos anonyymi kommenteista, "verkko" antaa mulle osaltaan tilaa selvittää ajatuksia.
Muistivihkoni sairaalassa menee edelleen päivää 12.11.17... päivä hautajaisten jälkeen...
"Alan olla kohta sinut.
Arnon kanssa.
Arno on minun työnjohtajani. Ja on itse ollut "mukana kartallani" jo 4.11.17 lähtien sähköpostien kautta. Kuten hänen vaimonsakin.
... vitun Ah******n minkä teit...
...meidän täytyy tavata.
.... koska SINÄ olit ensimmäinen joka näki.
... 11.11.17 MINUN olisi pitänyt olla siellä.
... SINÄ KUSIPÄÄ VEIT PAIKKANI ARKUN TAKAA
HAISTA ARNO VITTU !
... ja hyvää yötä sinne teille. NYT.
... mä käyn pummimas tupakkaa...
... yököt tuli. Sain tarvittavan Zybrexan ja Temestan.
... Kiitti vitusti Arno...
... lopettakaa nyt vittu ...
... oikeesti...
Show alkaa olla ohi
ja tein sen itse
ilman ketään.
HAISTA ARNO VITTU !
Hei.
Minä tässä taas. Marya.
Jarin puoliso.
Haluaisin tälle viholle nyt kertoa ensimmäisestä sivupersoonastani.
... VITTU ARNOSTA.
... sitten se loppuu? Jooko?
... etten sekoa. Niinkuin mieheni.
No niin. Tässä minä taas olen. Marya. Peiton alla sairaalassa menossa nukkumaan.
... se Zybrexa on vissiin ihan ookoo lääke näin iltaisin?
... nyt mä luen tuota yhtä kirjaa...
... tai aloitan lukemaan...
... sen nimi on KALEVI KUITUNEN, PAHAN AJAN KIRJEITÄ.
Show on ohi.
Aloitan lukemaan kirjaa.
Huomenna ruokatuntiin mennessä (maanantai) tapaan S:n
Hänellä on mun lompakko ja vara-avaimet.
Ruokatunnin jälkeen: Tapaan varmaan M:n jolla on mulle röökiä ellei S ole ehtinyt jo tänne M:n kanssa.
Työpäivän lopuksi n. 14:30 tapaan Arnon ja ehkä hänen vaimonsa. Saan ne suositukset häneltä
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok nyt?
Ok."
Mitään suosituksia en ole tähän päivään mennessä saanut. Unelmani ja haaveeni ovat vain unelmia ja haaveita. Tuskin koskaan saan näitä suosituksia keneltäkään. Mutta saanhan unelmoida ja haaveilla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)