...Olen kunnellut tuota biisiä taas ihan liikaa. Mutta siinä on jotain merkityksellistä.
Me ei kuolla koskaan.
Kesäisessä psykoosissa tuo oli mulle hyvin tärkeä biisi. Kuuntelin sitä repeatilla varmaan sen satatuhatta kertaa putkeen. Ja nyt se soi taas, huoh.
Toisaalta toivoisin niitä merkityselämyksiä taas elämääni. Se oli kuin olisi huumeissa ollut. Pystyin mihin vaan eikä kukaan kävellyt mun yli.
Paitsi sairaala ja osasto tulivat ikävästi väliin. Psykiatria käveli taas ylitseni niin, että humahdus vain kävi.
Mulla on kova tarve kirjoittaa ajatuksia pois päästäni mutta en tiedä mistä kirjottaisin. Elämäni on merkityksetöntä, tapahtumaköyhää. Tänään yhden ryhmän kanssa käytiin kuntosalilla. Pitäisi alkaa käymään muutenkin, jos meinaan Karhunkierrokselle kesällä. En ole ikinä ollut mikään himoliikkuja, olen suorastaan vihannut liikuntaa (varsinkin koululiikuntaa) koko elämäni mutta rakastan luontoa. Siinä on ristiriita niinkuin kaikessa tekemisessäni. Olen yksi kävelevä riitasointu.
... ja sehän on luonnollista niin huulet, kun vaihtuu hampaisiin...
Ajatukset pörrää, surraa. Ajojärjestelijä alkaa olla taas liikenteessä. Nukun painopeiton kanssa suht hyvin sitten, kun saan nukahdettua. Viime yönä katselin vähän ennen kolmea vielä kelloa. Mutta ei se haittaa niin kauan, kun ei tarvitse aamulla herätä minnekään. Herätys tänäänkin vasta 11.
Jonin ja lasten kanssa ollaan menossa uimaan joskus tällä viikolla. Sekin on niin ristiriitaista. Toisaalta haluan parisuhteen mutta taas toisaalta haluan olla yksin. Ja jompaa kumpaa ei voi saada. Tiedä sitten olenko liian paljon yksin, kun päässä taas ajatukset surraa. Seura voisi tehdä ihan hyvää. Mutta ei, mökötän yksinäni, kun ei ole oikein seuraakaan.
... tässä talossa seinät ovat paperia. Mä katson seitsemättä kertaa kelloa...
... ja yritän silmäni ummistaa mutten mielestä saa sitä elokuvaa...
Lääkärin loppulausunto tuli edellisestä osastojaksosta. Moneen kertaan oli mainittu hoito- ja lääkevastaisuus. Niin. Mitä sitten? Kaikki se paska mitä olen joutunut kokemaan psykiatrisilla osastoilla on jättänyt jälkensä. Kaikki ne remmikeikat, kaikki itkut ja naurut ... kaikki tupakkahuone keskustelut, kaikki hoitajien provosoimiset suuntaan ja toiseen... Mä oon elänyt niissä piireissä lähes puolet elämästäni. Sen sortovallan alla. Kun sulla itselläsi ei ole enää mitään sananvaltaa mihinkään.
Olen liian katkera eläekseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?