Ensimmäinen työpäivä

Tätä työpäivää mun ei tarvinnut enää aloittaa muistilapulla.
Kun tapahtuneen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa töihin aamulla ja äitini oli lähtenyt jo omaan kotiinsa niin selvisin aamusta yhden hyvin yksinkertaisen muistilapun avulla. Siinä luki:
1. Sissi
2. Syö aamupala
3. Pue päälle
4. Mene töihin.
Niin naurettavalta kuin se nyt kuulostaa niin tuosta minä lähdin, reilu kaksi kuukautta sitten.
Olisi surullista luovuttaa nyt.

Mutta tänään, kun aloitin uudessa työpaikassani... en enää nauttinut siitä. Harva työstään nauttii mutta minä olen aina tykännyt olla töissä ja uuden edessä. Mutta tänään ... en saanut siitä enää minkäänlaisia kiksejä. Se oli vain työtä jota oli pakko tehdä. Ehkä saan kipinän taas myöhemmin mutta juuri nyt se oli pelkkää pakkopullaa.

Kotiin tullessa takkaan valkea, ruokaa, saunaan, syömään. Jari ei ikinä halunnut mennä saunaan maha täynnä - tahdon pitää siitä kiinni. Kuumaa vettä ei tule hanasta joten täytyy lämmittää sauna joka toinen päivä. Tyttöihmisenä tahdon pitää hygienista kiinni. Jos sitä en jaksa tehdä - se on ensimmäinen varoitusmerkki siitä ettei kaikki ole hyvin.
Jari oli myös tarkka siitä, että perhe syö. Siispä mulla on kaksi asiaa joista mun täytyy pitää kiinni etten vaivu isäni mainitsemaan "synkkyyteen". Toinen on hygienia ja toinen on ruoka. Pieniä asioita mutta mulle niin suuria. Kolmas on Sissi. Se juoksenteli pitkän tovin naapurin koiran kanssa pihalla, kun tulin töistä. Iltalenkki tehty, kai.

Tuntuu, että masennus on ihan nurkan takana. Mikään ei tuota mielihyvää kuten ennen. Ei mökki, ei työ, ei mikään. Äiti soitteli tuossa äsken ja hänelle puhuin siitä miten surullista se olisi nyt luovuttaa. Olen tullut reilu kahdessa kuukaudessa niin pitkän matkan, että olisi surullista, jos kaikki menisi nyt mönkään. Eihän se tarvisi kuin takan pelti pistää vähän aikasemmin kiinni... Mutta en aio vielä luovuttaa, olen tullut pitkän matkan...

Anonyymi kyseli tai oikeastaan totesi, että miksi olen vihainen sairaalalle? He kuitenkin auttoivat mut takaisin jaloilleen. Selvisin psykoosista heidän avullaan.
Niin. En kai ole vihainen heille - olen enemmänkin vihainen kaikille Jarin lähiomaisille siitä etteivät he hakeneet mua pois vaikka itkin ja pyysin monet kerrat.... Jos olisin kotona nukkunut ja syönyt niin en olisi ikinä ajautunut psykoosiin. Mutta en nukkunut. E kertoi, että viikon aikana olin nukkunut ehkä 2 yötä ja muina aamuina herännyt jo aamuyöstä näpyttelemään "työnjohdollisia tekstiviestejä" Jarin lähiomaisille. Ja äidilleni. Ja Arnolle.
Lopulta ihmiset menivät sekaisin silmissäni - saatoin jutella 5-7 ihmiset kanssa päivittäin viestein ja puheluin. Läppärini antoi mulle "merkkejä" milloin kaikki oli ok ja milloin ei. Sairastuin. E ei ollut 20 vuoteen nähnyt mua niin väsyneenä ja soitti ambulanssin. Ja voi luoja miten häntä vihasinkaan. E tuli mukaani sairaalaan, joutui odottamaan odotushuoneessa enkä häntä vuoteeni vierelle edes kaivannut. Kun mut siirrettiin osastolle, näin E:n odotusaulassa - en suostunut katsomaan edes häneen päin. Arno soitti mulle kolmesti - löin luurin korvaan omalle työnjohtajalleni, koska itkin ja lähetin hänelle viestin: "...mä en jaksa... enää olla Arno..." Hänkin olisi todennäköisesti vain halunnut huutaa, että "vittu lopeta se tekstiviestien kirjoittelu!"

Ja nyt mä taas itken.
Tuo kaikki tapahtui 4.11.17.

Olisi sääli luovuttaa nyt, kun olen tullut niin pitkälle kaikesta siitä mitä tapahtui.