Paluu menneisyyteen

Kaikki tapahtui siis  LA 14.10.17
SU 15.10.17 me omaiset saimme tiedon. Se oli shokki. Nyt vasta tiedän mitä shokilla tarkoitetaan. Se vie muistin mennessään. Mulle jäi trauma - en saanut käsitellä sitä rauhassa. Mun täytyi pitää huolta talosta ja kaikkien muiden asioista. Unohdin itseni jonnekin. Unohdin jopa Sissin.
Kello oli n. 13, kun sain tiedon puolisoni siskolta. Olin keskellä metsää Sissin kanssa. Löysin sieltä onneksi nopeasti pois paikallisten avustuksella. Autosta hajosi pakoputki, kun tulin sieltä hiekkatietä pitkin takaisin äitini luo. Apukeittiön lattia. Siihen jäin äitini kanssa hetkeksi. Jalat meni alta. Sain sanottua vain "Meillä ei ole enää häntä". Se oli sumuista. Joulun vietin siinä samassa talossa - mun lapsuuden kotini. Ei tullut muistoja mieleen siitä päivästä. Kai se mieli reagoi vieläkin ja yrittää tukehduttaa multa kaiken. Ehkä olisi aika antaa periksi ja vain itkeä. Mutta olen tehnyt sitä jo liiaksi. Aina, kun palaan "omaan itseeni" niin tulee itku. Miten mä selviän ilman häntä? Miksi hän teki sen? Miten me kaikki selvitään tästä?

TI 17.10.17 Ajoimme äitini kanssa silloiselle paikkakunnalleni. Äitini oli tukenani ensimmäisen viikon. Tarkoitus oli järjestää samana iltana perheen keskeinen ensimmäinen tapaaminen asian tiimoilta. En vieläkään tiedä miten sain sen kaiken vedettyä läpi. Puolisoni kaksi siskoa, hänen vanhempansa, minun äitini ja puolisoni paras ystävä. Kerroin heille kellonaikoineen sen mitä viimeisen viikon aikana tapahtui. Mun ei annettu surra. Mun tehtävä oli kertoa. Olin shokissa. En muista siitä illasta mitään.
Äitini auttoi siivoamaan ja laittamaan illaksi pullaa ja kahvia.

Kaikki ovat tänä päivänä unohtaneet sen, että puolisoni oli sairas. Psykoosissa. Minä tai kukaan ei olisi pystynyt estämään tätä. Tottakai syyllisyyden tunteet repii meitä kaikkia mutta yritän tolkuttaa itselleni, että kukaan meistä ei olisi ehtinyt.

KE 18.10.17 Puolisoni työnjohtajat tulivat hakemaan työauton. Juttelin pitkään heidän kanssaan. Edes työmaailmassa kukaan ei ollut huomannut mitään ennen torstaita, kun puolisoni ei enää pystynyt lähtemään töihin. Myös heillä siellä oli pienimuotoinen kriisipalaveri. Puolisoni oli hyvä työssään. Paras. Ja hän yritti viimeiseen asti olla paras. Tunnollinen. Olihan hän 19 vuotta ollut samassa työpaikassa.
Poika ja ex kävivät ja puolisoni isä iltapäivällä. En ole exän kanssa tullut ikinä toimeen mutta hyvinhän se meni. Niin kauan kuin minä en rupea vaatimaan oikeuksiani niin kaikki menee hyvin. Olen aina ollut väliinputoaja. Hiljainen porukassa mutta oma itseni kotona tuttujen ihmisten ympäröimänä. En juurikaan viihdy baareissa. Mieluummin ne kalsarikännit.
Appiukolle annoin läjän talon papereita - mieheni oli hyvin tarkka kaikissa papereissa - niitä löytyi jo 80-luvulta asti.
Tämä päivä oli myös se, kun ihmettelin miten astianpesukone toimii äitini kanssa. Puolisoni oli aina sen naksauttanut päälle. Minä hoidin pyykit ja lattian pesut. Ja se toimi. Mies teki meillä aina ruuan.
Olin kovin huolissani siitä, että me syödään äitini kanssa. Puolisolleni oli tärkeää, että perhe syö.
Tänään tein makaroonilaatikon jota voin syödä monta päivää.

TO 19.10.17 puolisoni isä tuli korjaamaan autoni pakoputken. Olihan se... nähdä miten 75-vuotias mies kömpii auton alle. En voi ikinä häntäkään kiittää siitä tarpeeksi. Annoin pienen summan rahaa. Äitini kanssa kävimme ostoksilla ja työnjohtaja kävi vielä tuomassa papereita. Koskien poikaa. Hän saa kunnon perinnön isältään. Appiukko myös palautti osan papereista tänä päivänä. Mitä minä niillä teen?
Puolisoni toisen siskon S:n kanssa viestiteltiin paljon joka päivä.

PE 20.10.17 oli ensimmäinen päiväni töissä. Uuden opettelua, uusien ihmisten tuntemista. Äitini kertoi, että olen rohkea.Hän kertoi myös ettei ruisleivän nakertaminen aamulla ikinä ole kestänyt niin kauan. Saatoin unohtaa itseni vain tuijottamaan. Aloin olla väsynyt kaikkeen muistamiseen. Mutta kaikki vaativat sitä multa. Tahdoin täyttää kaikkien kysymykset unohtaen itseni ja Sissin.
Pakoputki hajosi uudestaan. Pojan "turvapaikkaperhe" kävi illalla kylässä. Huomasin viihtyväni töissä. Pystyin keskittymään vain siihen mitä olin tekemässä. Kun olin töissä niin olin niin töissä. Pystyin unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään vain itseeni ja työhöni. Ja työnjohtajaani Arnoon joka kertoi mitä piti tehdä. Tahdoin pysyä hänen menossaan mukana. Todistaa, että olen hyvä työntekijä. Se oli mulle tärkeää. Onnistuin eräs perjantai siinä. Mutta vääränlainen vauhti alkoi siitä ja ajauduin psykoosiin. Mutta vielä ei olla edes siellä asti.

LA 21.10.17 Äitini oli lähtemässä seuraavana päivänä joten kävimme vielä appivanhempieni luona. Äitini halusi vielä muistaa heitä. Kävimme myös ostamassa mulle hautajaispuvun jota en sitten koskaan käyttänyt sairaalan takia. Sairaala ei päästänyt mua oman puolisoni hautajaisiin. Sairaala on tuhonnut elämästäni niin paljon. Liikaa. Miten mä ikinä selviän tästä?

SU 22.10.17 Äitini lähti takaisin lapsuuden maisemiin. Appiukko kävi korjaamassa pakoputken uudestaan. Poika ja ex kävivät myös. Annoin monopolyn matkaan - poika ja mieheni pelasivat sitä paljon yhdessä. Annoin myös joitain papereita pojalle, jos ikävä iskee. Siinä oli puolisoni työhön liittyvää, partioon liittyvää... kaikkeen semmoiseen mitä ex ei osaa arvostaa. Annoin pojalle myös ensimmäiset kuvat iskästä muistoksi. Huonolla tulostamiskokeilulla. Mutta ne ensimmäiset kuvat olivat tärkeitä. Itse selasin vasta tässä ensimmäisen kerran kuvia. En ole pystynyt tekemään sitä vieläkään toista kertaa. Liian kipeitä muistoja.
Lähdin käymään puolisoni toisen siskon, R:n ja hänen aviomiehensä luona. Myös S oli paikalla, kaupan kautta...
Isäni kanssa soiteltiin autosta, kun silloisesta autosta oli katsastus loppumassa ja se oli muutenkin kuolinpesän auto... Isäni on nyt hommannut mulle auton Piilopaikkaani. En voi omia vanhempianikaan kiittää tarpeeksi. Äiti lupasi maksaa autosta puolet. Se on heidän välinen asiansa.

Tässä kohtaa myös soitin ensimmäisen kerran vasta E:lle, parhaalle ystävälleni Ouluun. Olen tuntenut hänet melkein 20 vuotta ja hän on suuri osa tätä koko tarinaa. Hän oli yksi niistä jotka toimittivat mut hoitoon. Enkä vieläkään osaa siitä kiittää.