Kompleksisen trauman aiheuttama rakenteellinen dissosiaatiohäiriö(kö)?

lauantai 30. joulukuuta 2017

Kaikki lähti klemmareista...

SU 29.10.17 ... ja koko sekoiluni päättyi klemmareihin siinä vaiheessa, kun sairaalsta sain uloskirjoituksen ja S:n tuomat klemmarit itselleni takaisin. Mutta vielä tässä tarinassa olen vasta pääsemässä niihin.
Tämän päivän aloitin käymällä postilaatikolla. Painostin S:aa mieheni laskuista ja kyselin kuka niitä hoitaa ja kuka on pesänhoitaja. Saunan pellin muistin laittaa kiinni. Äidin kanssa selvittelimme vieläkin puhelimessa tulevaisuuden asuntoani. Olisi ollut kaksi tupaa tarjolla, toinen 74000€/vuosi ja sitten tämä nykyinen piilopaikkani 6000/vuosi sisältäen puut ja aurauksen ja hiekoituksen. Ei ollut loppupeleissä vaikeaa tehdä päätös kumpaan tupaan päädyn asumaan. Kävin paikallisessa kaupasta ostamassa jotain purtavaa ja pesuaineita - juustoa löytyi jääkaapista tämän seurauksena kolme pakettia. Aloin olemaan väsynyt mutta omasta mielestäni "hyvässä vauhdissa". Yritin muistaa kaikki muut paitsi itseni. Ja Sissin.
Aloin etsimään klemmareita meidän "tilpehöörikaapista" jonka seurauksena sain siivottua yhden hyllyn tilpehöörikaapista, mieheni passi löytyi siltä hyllyltä. S:lle laitoin viestejä paljon. Liian paljon mutta niinkuin sanoin; "väärä vauhti" oli lähtenyt käyntiin.Sain myös kuulla, että S:n vanhin poika M ei tahtonut olla pesänhoitaja vaikka erikseen pyysin häntä. Appivanhemmat päättivät sen enkä vielä tänäkään päivänä tiedä kuka se pesänhoitaja sitten on. Eipä mulla enää asiaa sinnepäin ole.
Jatkoin klemmareiden etsimistä ja löysin nitojan. Se oli väliaikainen ratkaisu klemmari pulmaan. K tuli kello 13 vaihtamaan autooni renkaat. Puhetulvani oli jotain järjetöntä. Kerroin hänelle klemmareista ja työkaveristani K:sta. Havahduin selittämiseltäni, kun näin kesärenkaita maassa lojuvan ja pyörittelin ne takaisin autotalliin. Pyysin K:n kahville. Juttelimme pojasta ja exästä Y:stä ja hänen vaimostaan. Huomasin, että jääkaapissa alkaa suurin osa tavaroista menemään vanhaksi. K:n lähdettyä aloin tyhjentämään jääkaappia.
Appiukko tuli melkein heti K:n jälkeen. Juttelimme mun autosta joka oli mieheni nimissä - se on nykyään kuolinpesän auto. Oma isäni hommasi mulle uuden auton joka on vittu MUN ja jota kukaan ei multa pois vie. Appiukko kyseli E:stä ja olipahan ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan, kun mulla meinasi mennä tunteisiin. Pyysin tietenkin heti anteeksi huutamistani. En vain enää kestänyt häntä tai ketään muutakaan "kyselijää". Appiukko meni autotalliin ja R soitti siihen väliin, kun olin pissalla vessassa. Sovittiin, että tapaamme tiistaina.
Lähdin katsomaan appiukkoa autotalliin mutta siellä ei ollut ketään - appiukko oli lähtenyt kotiinsa. Tulin sisään ja huomasin jääkaappiroskat astainpesukoneen päällä. Soitin äidilleni tässä välissä ja juttelimme pitkään ja kerroin mitä oli tapahtunut.Palasin vihko- ja kalenterisotkun ääreen ja huomasin ettei mulla vieläkään ole klemmareita. Äitini sanoi, että klemmarit alkaa tulla jo korvista.
Sain tyhjennettyä jääkaapin ja vietyä roskat roskiin. Tuli mieleen, että myös S on hyvä pitää "kartalla" tämän päivän tapahtumista. Niinpä kirjoittelin hänelle tekstiviestejä jatkuvalla syötöllä. Hänestä tuli myöhemmin toinen virallinen lähiomaiseni. Tosin se kaikki kävi hänelle lopulta liian raskaaksi eikä hän enää ole lähiomaiseni. En enää tiedä mikä hän on nykyään. - ei ole juurikaan ollut yhteydessä. Ja minä, kun jossain välissä luulin, että meistä on tullut ystäviä hänen kanssaan.
Kävin tupakalla ja villapaitaan tuli reikä tupakan tulipäästä. Alan kirjoittamaan fb-koostetta päivän tapahtumista kaikessa surullisessa koomisuudessaan. Eikä mulla tämän päivän jälkeen vieläkään ollut niitä klemmareita.

Ja tämän päivän myötä ajauduin psykoosiin ja seuraaviin työpäiviini missä ei ollut enää mitään järkeä. Kuvittelin olevani työnjohtajani Arno kaikille muille työkavereilleni. Luin maanantaina ruokatunnilla ääneen O:lle sitä vihkoa johon olin kirjoittanut koko klemmarien metsästyksen. Kerroin myös hänelle, että mieheni on tehnyt itsemurhan vain noin 2 viikkoa sitten. O sanoi ettei varmaan itse pystyisi samaan kuin minä silloin - käymään töissä ja puhumaan.... Ihmismieli on kummallinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olen vain ihminen. Olethan sinäkin?